Teistä ja vähän meistäkin

Mitkä ovat ne maalla asumisen ihanuudet näin keväiseen aikaan? Ihan pitää nyt miettiä. Maailmanlopun odottajana ja ikuisena pessimistinä (lue realistina) ensimmäisenä tulee tietenkin mieleen kaikki huonot asiat. Niin kuin esimerkiksi tiet, nuo mutkittelevat reitit, joita pitkin Jumalan selän takana pesää pitävät ihmiset pääsevät toisten ihmisten ilmoille, kirkonkylään, kaupunkiin ja vaikka sinne pikitien päähän, isolle kirkolle Helsinkiin. Kovin ovat huonossa kunnossa tiet. On renkaantappajamursketta, on kuoppaa kuopan vieressä, on halkeamiakin, niin että niihin voisi istuttaa vaikka perunaa. Se niistä teistä! 

Vettä on muuten myös ihan riittävästi, niin kaivossa kuin järvessäkin. Kettukiven kukkapenkkikin aivan lilluu. Kasvimaa odottaa edelleen, tosin nyt jo käännettynä, mutta vain kuivempaan kohtaan on istutettu muutama metri perunaa. Ehkä riisi kasvaisi paremmin, nyt olisi ainakin riittävän märkää, kun vain tulisi sitä lämpöä, aurinkoa. Tupaa on lämmitetty melkein joka päivä. On tämä nyt yhtä valitusvirttä, tämä kirjoittamainen. Pitää vaihtaa asennetta, siitähän kaikki on kiinni tässä ihmisen maallisessa vaelluksessa. 

Miten kaunista sentään on! Kukat kukkivat, ihana luonnon vihreys ja lintujen laulu ympäröi sitä, joka muistaa katsoa ja kuunnella. Jokainen pesäpönttö on varattu. Muutama tiainen on valitettavasti joutunut luovuttamaan varaamansa kodin röyhkeille kirjosiepoille. Räkärit pesivät pihan reunalla ja laulurastas pihatien varrella. Käki se kukkuu kuusikossa ja taivaanvuohet päkättävät. Härkälinnut, telkät, sinisorsat ja joutsenet näyttäytyvät joka päivä. Telkkä ei välitä pihalla liikkuvista ihmisistä, vaan tulee oikomaan sulkiaan veden alta pikottavalle rantalaiturin kaiteelle. Järvellä liikkuu ainakin yksi piisami, vaan ihmisiä ei juurikaan näy. Rannoilla asuvat ihmiset viihtyvät huonoilla säillä omissa pesissään, kääntävät kylkeä ja vetävät vilttiä korvilleen.

Ei siis marista, vaan katsellaan ja kuunnellaan kevättä. Tiet ovat mitä ovat, vettä tulee taivaalta ja aurinkokin ilmestyy, kunhan ennättää maailman kiireiltään. Meistähän se on kiinni, meistä ja meidän asenteista, se miten mihinkin asiaan suhtaudutaan. 

Pari kuvaa pihalta ja tuvasta:)

Gyromitra esculenta

Muistaako vielä joku teistä aikaa, kun oli vain oikeaa lehmänmaitoa, jos navetassa oli siis lypsykarjaa ja kaupasta sai vain Valion maitoa. Ei ollut tietoakaan soija-, riisi- tai kauramaidosta. Tosin lapsuudenkodissani ison suon reunalla kuunneltiin vain yleisradion uutisia ja luettiin mullikkaa eli Savon Sanomia. Jos niissä mainittiinkin nuo oudot maidot, niin varmaan tätä tietoa arveltiin vain aprillipilaksi. Kaipa ihmiset jossakin kaupunkipaikoissa tunsivat nuo oudot maitojuomatkin. Meillä keitettiin riisistä velliä tai puuroa ja lehmille syötettiin kaurajauhoja. 

Televisio oli mustavalkoinen ja presidenttinä vuosi toisensa jälkeen se sama. Naapurissa pistäydyttiin ihan tuosta vaan. Ei tarvinnut soittaa ja sopia vierailuaikaa. Sunnuntai oli lepopäivä, ainakin useimmille. Linja-autot kulkivat syrjäkylilläkin, ja markoilla maksettiin. Penni oli miljoonan alku, näin opetettiin jo lapsille. Jokainen penni otettiin talteen, eivät ne jääneet pöytien nurkilla tai lipastojen laatikoihin. Mummot säästivät sukanvarteen ja lapset säästöpossuun. Naapuriapua tarjottiin, jos ei muuten, niin ainakin perunannostotalkoisiin tultiin ilomielin. Autoa ei suinkaan ollut jokaisen takapuolen alla. Kesällä kuljettiin polkupyrällä ja talvella potkurilla tai sitten sillä tavallisella apostolinkyydillä eli kävellen. Kiire kai oli silloinkin. Kiire navettaan, marjametsään, peltotöille tai kouluun, vaikka isäntä ottikin rauhassa nokkaunet ruuan päälle. 

Kiire ja aika ovat venyviä käsitteitä, vielä nykyäänkin. Nyt vanhempana ei oikeastaan ole muuta kuin aikaa, mutta joskus tulee se kiirekin, ihan kuin vanhasta muistista. Ja sitten taas hokasee, että oikeasti ei ole kiire mihinkään. Sen huomasin työvuosien aikana, että pahimpaan kiireeseen auttoi suunnittelu ja ennakointi. Jos illalla laittoi kaiken valmiiksi aamua varten, niin sai rauhassa juoda kahvinsa ja lukea lehtensä. 

Pappa vei aamuisin usein meidän lapsia päivähoitoon, koskapa minun työpäiväni alkoi  jo puoli seitsemältä. Työmatkaa oli, mutta julkisilla pääsi hyvin ja nopeasti työpaikalle. Joka ilta laitoin tuolille jokaiselle lapselle oman vaatepinon siinä järjestyksessä kuin ne piti päälle pukea. Oli sitten papankin helpompi suoriutua taipaleelle kolme alle kouluikäisen kanssa. Ja muutama vuosi sen jälkeen nuorimmaisen iltatähden kanssa. Eipä tuo koskaan valitellut, tuo pappa nimittäin. Selvyyden vuoksi sanon vielä sen, että silloin elettiin jo väritelevisioiden aikaa ja presidenttikin oli jo vaihtunut. 

Tämä juttu alkoi Valion maidosta, palataanpa siihen vielä. Valio valisti kansalaisiaan vuosikymmeniä sitten laittamalla maitopurkin kylkeen tietoiskuja kasveista ja sienistä. Siitä tuli tuo otsikko Gyromitra esculenta eli korvasieni. Fragaria vesca, convallaria majalis, viola tricolor, pulsatilla vernalis: ahomansikka, kielo, keto-orvokki ja kangasvuokko. Nämä tulivat mieleen jostakin muistin sopukoista. Osa on varmaan oppikoulussa opittuja, mutta ainakin tuo gyromitra esculenta on opittu maitopurkin kyljestä. 

Eilen käytiin papan kanssa retkeilemässä. Aukkoja katseltiin kuin vanha kunnon Döbeln aikoinaan ja kerättiin isot korilliset korvasieniä. Niitä olen tänään liotellut, keittänyt ja huuhtonut ja moneen kertaan. Ja tuulettanut huushollia, että sienimyrkyt pääsivät taivaan tuuliin. Vielä jäi huomiseksikin. Kovvoo hommoo, niin kuin ruotsalainen ihmissyöjä sanoisi. 

                      

Tarinan loppu

Mies on kantanut verkkovehkeet veneeseen. Vene on valmiina lähtöön,           kunhan kokanpaino vaan suvaitsisi tulla rantaan . Ja tuleehan vaimo                 sieltä, punainen virttynyt takki päällä ja huivi tiukasti päässä niskaan solmittuna.

- Tuon huivin kyllä saesit heittee, oot niin äetis näkönen!

- Mikäs äetissä olj vikana?

- Eipä mikkää, eipä mikkää, kuha tässä vitsaelen.

- Sitä minäkii. Äet ol kova työimmeinen ja huivi sen aenoo piäkappale. Kalastajan vaemona eli vuoskaavet Paakarlahessa. Se se varmaan ties mitä on soutumiehenä oleminen ja asutustilallisena ties mitä on työntekö. Ettäs tiijät!

- No joo joo, kyllähä minä. Huivi ei vuan tuo sinun parraeta puolias essii, mutta verkonheittoon kelepoo, jatkaa mies sovittelevaan sävyyn.

Mies asettuu melan kanssa veneen perään, vaimo työntää veneen vesille ja lujalla potkulla saa sen lipumaan pois rantaruovikosta. Pienellä nyhtäisyllä moottori puuveneen perässä käynnistyy ja hiljaisesti putputellen matkataan kohti niemenkärkeä, jonka takaa avautuu järven selkävesi. 

Lahden puolella veden pinnalla näkyy pieni tuulenvire, mutta niemen jälkeen selältä puhaltaa jo kovempi tuuli. Vaimo katselee ympärilleen huolestuneena. Järvi on tyynenä kuin kaunein maisemamaalaus, mutta tuulisessa aallokossa pelkoa herättävä. Kokassa selin istuen ei voi koskaan tietää milloin kohdalle sattuu se suurempi aalto, joka keinuttaa venettä ja heittää pärskeitä matkalaisten niskaan. On pidettävä kiinni veneen laidoista. Kiinni pitäminen antaa tunteen, että on turvallisempaa. Selälle päin matkatessa laineet lyövät jo kiivaammin. Mitenkähän verkkojenheiton käy? Tyynellä säällä se homma luonnistuu, mutta miten nyt, jos tuuli vain yltyy.

Vaimo kiristää huivinsa solmua. Kädet hakeutuvat taas kiinni veneen laitoihin. Painoa veneessä nyt tosiaan tarvitaan, muuten tässä aallokossa veneen kokka olisi jo kohti taivasta. Mies ohjailee venettä rauhallisesti maisemia ja pilviä ihaillen. Lokit lentelevät luodon päällä.

- Onkohan siellä tuulikkaita ja körmyniska-ahvenet niitä syömässä? Pahus kun ei tullu virveliä mukkaan. Oes voetu tullessa heitellä, ajattelee mies harmissaan.

Pari kesää sitten näiltä vesiltä kiskottiin suuria ahvenia.  Meno oli kuin lohilammikossa, kun isot ahvenet pärskivät ja molskivat saalistaessaan tuulikkaita. Sillä saaliilla herkuteltiin monena päivänä.

Vene jatkaa matkaansa, vaimo kokassa laidoista pidellen, mies kalamuistoissaan. Pian kaarrutaan syvänteen reunalle. Mies katselee maamerkkejä, mittailee matkaa lähimmille luodoille ja kummelille. Kauempana selällä näkyy muutama vaahtopää. Tuuli on kuitenkin lämmintä ja tuo mukanaan poutaisen illan tuoksuja. Lokit kaartelevat veneen yläpuolella ja tiirat kirkuvat. Laivaväylällä matelee vanha matkustajalaivaksi kunnostettu hinaaja. Vastarannan mökeillä jo saunat sauhuaa.

- Tästäpä myö ruvetaan laskemaan. Kiännä perä tuohon suuntaan, neuvoo mies verkkoja nostellen.

- Et nouse sitten seisomaan tässä tuulessa. Puttoot vielä ja sotkeuvut verkkoihin ja paenut pohjaan kuin kivi, sanelee vaimo hätääntyneenä.

- Mitenkä sitä verkkoja heittää, jos istualtaan pittää. Sehän on kuin istualtaan kusis.

- Kuse miten tahhaasa, mutta perrään et nouse seisomaan!

- Piä nyt tämä vene oekeessa suunnassa, vähän vielä vasempaan. Ei oikeelle, kun vasempaan ja piä paikallaan, etkö sinä kuule, puhelee mies ja katsoo vaimoaan totisena.

Mies nousee seisomaan verkkonippu käsissään. Ilme on vakaa ja totinen. Tuuli on vienyt venettä kohti rantaa ja paras verkkojenheittopaikka on jo ohitettu. Mies istuutuu takaisin ja käynnistää moottorin. Pian ollaan taas kauempana selällä päin. Mies antaa uudet ohjeet verkkojensoutajalle ja nousee seisaalleen.

- Tästä lähetään, souva vua tasaseen.

Vaimo soutaa, pitää kiintopisteenä niemen kärjessä olevaa suurinta mäntyä. Tuo kun pysyy miehen olkapään takana, niin vene menee oikeaan suuntaan.

- Kiännä suareen päin. Kiännä vua vieläkii. Nyt männöö melekein siihen mihin pitäs, ohjailee mies ja yhtäkkiä tokaisee, toppoopa vähä, verkon ala-aena sotkeutuu ja nyt pitäisi suaha vene pysähtymmään.

- Pyssäätä, huopoo, huopoo, kiristyy muuten liian tiukalle. Perkele, kun piti tuas sotkeetua vaikka lähtiissä oli varmasti selevänä, se on tämä lyijyaina näessä vanahoessa verkoessa tämmöstä juutasta. Huopoo, huopoo vielä. Suahan nähä suapko tämän seleviimään, mies puhisee ja arvioi huolestuneena veneen suuntaa, ei oes arvanna, että tiällä on tämmönen laeneikko.

- Pitäis suaha venneen kokka enemmän suareen päe, muuten tarttuu verkot moottoriin, mies varoittelee.

  

Vaimo ei kuule kuin sanan sieltä toisen täältä. Huopaa ja soutaa, soutaa ja huopaa. Kiintopiste on hävinnyt jo aikoja sitten, laineet lyövät veneen reunaan, mies keikkuu perässä välillä seisten välillä istuen. Vaimo puristaa airoja, huivi on pudonnut jo veneen pohjalle. 

- Suap olla viimenen kerta, kun tämmöseen myräkkään lähen. Syksyllä en aenakaan muikkuverkoille lähe, se on varma. Suap ehtiä verkonsoutajan vaekka kiven silimästä. Henkesä kaapalla tässä sua olla. Saeshan nuita kaloja kaapastakkii, eto herkkua. Ruotoja suap syyvessään syleksiä suustaan. Nyt se juutas puttoo, kun tuolla laella keikkuu, jupisee vaimo mielessään sanomatta kuitenkaan yhtään sanaa ääneen.

-  Nyt pyssäätä, laetan vielä toisen verkon.

Vaimo yrittää pysäyttää veneen liikkumisen, toppaa airot veteen ja huopaa. Mies istuutuu perätuhdolle ja ottaa toisen verkon pään hampaidensa väliin etsien toisen verkon päätä verkkonipusta. Kun verkot on liitetty lujalla solmulla toisiinsa verkkojataksi, nousee mies jälleen seisomaan.

- On piilossa viidakon suojassa temppelin raunion, kobra vanhin valkoinen, nousee pystyyn huojuen, laulelee mies ylös noustessaan vaimoaan syrjäsilmällä katsellen.

- Ootkos siinä kooprines! Pysysit vua nyt ite pystyssä, ärähtää vaimo.

-  Kiännä suaree päen, vielä vua. Ruppee vua soutamaan. No nythän tämä männöö jo paremmin.

Verkot on viimein heitetty, vanha mehukanisteri liitetty verkkonaruun merkiksi, vaimo on sitonut huivin taas päähänsä ja kotimatka alkaa. Putpulellaan hiljakseen saaren ja luodon välistä. Saaren suojaisassa poukamassa on vanha kalastajien tulistelupaikka. Kivistä tehty muuri on suojannut tuulilta. Siinä on ollut hyvä yöpyä tulien äärellä verkkojenheiton jälkeen ja odotella aamuista kalansaalista eväinä voeta leipee, siankylykee ja juomana nokipannukahvit. 

Mies katselee tuttuja rantoja ja kallioita. Menneinä vuosikymmeninä, silloin kun televisio ei vielä häirinnyt ihmisten jokapäiväistä elämää, lähdettiin iltaisin soutuveneellä perhekunnittain johonkin niemennokkaan tai saarenpoukamaan keittämään kahvit ja paistamaan lettuja. Toki mennen tullen vedettiin uistinta veneen perässä. Siinä yhdistyivät huvi ja hyöty. Jos Ahti oli antelias, niin seuraavan päivän ruokatarpeet tuli samalla hankituksi. Tyynenä kesäiltana saattoi rannoilta kuulua monenlaisia elämän ääniä.  Karjaa oli melkein jokaisessa talossa tai mökissä. Jokaisella emännällä oli oma lehmien kutsuhuuto. Ptrui pyrrikät, ptrui ptrui. Maitotonkkia kuljetettiin kärryillä ja tonkan kannen ketjun kilkatus kuului kauas. Hinaajia lipui pitkin salmea vetäen tukkinippuja. Jossakin soi haitari. Nyt pärähtää joskus moottoriveneen ääni tai kylätieltä kuuluu auton hurina. Muuten kylä on hiljentynyt.

Vaimo varttui suon reunalla kaukana järven rannoista. Kotimaisemana oli suora tie toiseen suuntaan ja vielä pitempi suora toiseen. Mutkaisen tien varrella ja veden äärellä kasvaa onnellisempia ihmisiä kuin korpisuon reunalla. Kalastuksesta luopunut ja asutustilalliseksi vaihtanut isä kertoi pienelle tytölle mieleen painuneita kalajuttuja. Kerrankin isä oli saanut niin ison hauen, että se oli pitänyt sitoa puuhun kiinni, ettei olisi karannut. Sittenkin se hauki oli kiertänyt isoa puuta ympäri saaden maan mustalle muralle ja purrut puun melkein poikki. Oli tyttö joskus kalastamassakin isänsä kanssa pienellä mustavetisellä lammella. Isä laski verkon lampeen ja alkoi ennalta varoittamatta mätkiä melalla veden pintaa. Vesi roiskui, vene huojui puolta toiselle ja isä heilui veneen kokassa kuin mielipuolinen. Se oli käestämistä. Kalansaalis ei ole jäänyt mieleen, vain tuo säikähdys ja pelko.

Mies oli totuttanut vaimon veden äärellä elämiseen. Onkiminen, uistelu, katiskat, verkot ja verkkojensoutaminen olivat tulleet tutuksi yhteisten vuosien aikana. Mies oli antanut neuvoksi verkonsoutajalle, että verkonheittäjän takaa mantereelta tai saaresta piti ottaa kiintopiste ja soudella verkkaisasti katse kiintopisteessä pitäen. Tyynellä säällä verkkojensoutaminen oli vaimolle mieleistä, mutta tuulinen sää nosti mieleen pelottavan kalareissun isän kanssa.

Hämärtää jo hiukan, aurinko laskee pian peltokaarteen taakse. Saunan piipusta nousee vielä savua. Löyly oli pehmeää ja vesi lämmintä. Lahden pinta on peilityyni. Ympäriltä kuuluu luonnon ääniä, jossain kauempana huristelee auto kohti lossirantaa. Mies ja vaimo istuvat laiturilla kotimaisemaa katsellen.

- Niinpä vua käätiin tuasiisa oman vaemon kanssa verkot heittämässä. Oot sinä vaemo-kulta hyvä soutumies. Suaha nähä minkälainen kalasualis meitä uamulla outtaa, puhelee mies vaimoaan halaten ja hyräilee: "Illan tullen tanssimaan, kobrat saapuu piiloistaan, raunioilla kimaltelee kuu, kobra vanhin valkoinen, nousee pystyyn huojuen". 

Kalastajan mieli se on aina toiveikas!

Tarinaa

                                                                                                                                                                                                                              

                               

- Sitä  jos meinataan kalassa pysyä, nii tänä iltana pitäs lähtee verkonheittoon. Mitäpä sannoo vaemo siihen?

Vaimo ynähtää ja kääntää kirjan sivua. Kirjan tertomuksen sankari on juuri joutunut jännittävään seikkailuun, eikä nyt millään raaskisi jättää tarinaa kesken. Lahdella käy pieni tuulenvire, koivujen latvoissa suhisee. On niin rauhallista ja lämmintä. Riippukeinun soudatus rauhoittaa ja on viedä uneen. Tarinan sankarin seikkailu saa jäädä ja kirja valahtaa vaimon syliin. 

 - Syvemmältä sitä saes varmaa jo kuhiakkii. No, isompata kalloo joka tappaaksessa. Näetä lahtihaakia ei kehtoes aena syyvä. Vua männööhä ne nekkii paremman puutteessa, huokaisee mies kuin hiukan jo alistuneena.

Härkälinnun rääkäisy herättää torkkuvan romaaninlukijan. Vaimo raottelee silmiään. Mieleen tulee viime kesäinen verkonheittoreissu selän puolelle. Silloin oli koko suuri järvenselkä kuin peiliä ja taivaan sini kuvastui veteen. Niemien nokassa tuulikasparvet pistivät pintaan kuin pienet vesipisarat. Pienten muikkujen perässä liikkuivat myös isommat ahvenköriläät. Verkot heitettiin sopuisasti ja onnistuneesti tyyneen veteen. Vain luonnon äänet, airojen loiske ja harvakseltaan lausutut sanat rikkoivat kesäisen illan rauhan.

- Vuan suattaapahan nuo verkot heittee itekseennii, käyphä se minulta, puhelee mies ja kävelee kohti verkkoaittaa.

- Jos laettassii viivkytäviismillisen sen Puavolta suavun korkeemman verkon. Sitä myö ee ookkaa vielä kasteltu. Vua jospa kuitennii lähtisit paenoks tuonne venneen kokkaan, oes helepompi eikä kulukis niin kokka pystyssä, puhelee mies verkkovehkeitään laitellessa.

Verkkoaitasta kuuluu kolinaa. Saavi ja verkot ilmestyvät pihalle. Vaimo kiikuttelee vieläkin riippukeinussa ja kuullostelee puolella korvalla miehen puheita.

- Nyt jos lähettäesiin, nii ei mänis saanan lämmitys ihan yöhön. Voepha sitä kesäsenä yönä saanookii lämmitellä, ei sen puoleen. No, mitteepä sannoo vaemo, lähetäänkö, kyselee mies jo malttamattomana tietäen kylläkin, että hoputtaminen on turhaa. Vaimo lähtee, kunhan saa aikansa aikailla ja lopulta itse päättää.

Vaimo pudottautuu riippukeinusta ja kävelee pihaa kierrellen. Noukkii kukkapenkistä rikkaruohoja, nyppii orvokeista siemenkotia ja käväisee vielä kasvimaalla kurkistamassa kurkkupenkkiin. Siellä pienet kurkut kasvavat päivä päivältä syötävään kokoon. Kurpitsa rehottaa tuvan nurkalla ja tuuhea malva työntää jo hempeitä kukkiaan. Pihan keskellä oleva kivi on saanut ympärilleen vuosien saatossa muovautuneen kukkapenkin. Kiven juuressa oli Verkko-ukko aikoinaan pitänyt ketunrautojaan. Nyt saavat ketut olla rauhassa, vain kukat kukkivat henkensä menettäneiden repolaisten kunniaksi.

- Pitäisköhän ottaa pitkähihasta, jos kuitennii selällä tuuloo, arvelee vaimo ja pistää takkia päälleen katsellen rantaan päin.

Tuvan rappusilta näkyy kuinka härkälintu-urokset ovat taas reviirineuvottelussa lahdella. Toinen uros on tullut peltokaarteesta päin ja toinen lahdenpohjukasta. Puolivälissä lahtea urokset rääkäisevät toisilleen kuin manttaaleista mainitakseen ja aikansa keskusteltuaan uivat takaisin kohti omia reviirejään. Rauha laskeutuu lahdelle. Vuosia sitten ensimmäiset härkälinnut hämmästyttivät lauluäänellään rannan asukaita. Ei lauluäänellään vaan rääkäisyllään. Arvatenkin härkälintu oli häntäpäässä sitä jonoa, jossa Luoja jakoi lauluääniä. 

Jatkuu . . .

    

-    

-        

-          

-          

Lisää oireita

Selkään vihloo, hartiat on jumissa, pää ei käänny, lonkkia aristaa ja polvet lonksuu, nilkat on suoraan sanottuna pas . . . a ja peukalotkin kääntyy pikku hiljaa keskelle kämmentä. Sormet on semmoset koppurat, ettei Marevania saa puolitettua. Yöunikin on varsin katkonaista. Kahdesti yössä ei tarkoita enää sitä samaa, mitä vähän nuorempana, että oltais silleen kahesti,  se tarkoittaa nykyään kahta vessareissua. Toisaalta, jos aamulla herätessä ei koske mihinkään, niin silloin on mitä suurimmalla varmuudella . . . kuollut.

Särky ja kipu ovat siis merkkinä siitä, että elossa ollaan. Kipataan vaan noyrästi aamuin illoin kourallinen siripiriä ja muita pillereitä, ja taas menee päivä omalla painollaan. Hei, mutta nythän mä hokasin, mehän ollaan eläkkeellä. Kai pienet (pienet ja pienet) kolotukset kuuluukin asiaan, muutenhan ne patistelisi meitä vielä takaisin ns. sorvin ääreen. 

Olisi sekin varsinainen näky. Se meidän työnteko. Minulla tuskin pysyisi käsissä enää mitkään hoitovälineet. Suu kävisi varmaan entiseen malliin, leuat nääs liikkuu ja ääntä tulee, mutta jalat kestäisivät korkeintaan puoleen päivään. Toisaalta eihän sekään olisi esteenä, lopun päivää voisi edetä pyörätuolilla. Johtohommat voisivatkin sujuakin p-tuolissa istuen. Vaan kun minä en ole johtaja-ainesta, ei sinne päinkään. Ainoa johdettava on tuo pappa ja hänkin on onneksi itseohjautuvaa tyyppiä:) Ihana ja rakas:)

Pappa jos laitettaisiin työhommiin, niin jakkara pitäisi olla aina mukana. Jos jotain pitäisi tehdä alempana, niin kuin esimerkiksi metri lattianrajasta, niin ei taipuis polvet, ei selkä. Ja jos ihan lattiatasolle pitäisi päästä työhelöimään, niin pappa joutuisi makoilemaan lattialla ja naputtelemaan sieltä käsin vaikkapa niitä jalkalistoja. Se se olisi varsinainen näky, raksamies pötköllään työmaalla. Voe voe! 

Että ihan raakkeja ollaan, ainakin jos työntekoa ajatellaan. Mutta tosi hyviä eläkeläisiä silti. Ollaan säästäväisiä, lajitellaan roskat, syödään lähiruokaa ainakin siinä määrin, kuin katiskoihin ja verkkoihin eväkkäitä eksyy. . . Käytetään luonnonantimia muutenkin, niin kuin marjoja ja sieniä. Rikkaruohojakin syödään, etenkin näin keväisin: vuohenputket, ketunleivät, maitohorsman versot, voikukan lehdet, nämä kerätään keväiseksi salaatiksi. Lisäksi vielä se, että joka kesä yritetään kasvattaa monenlaisia vihanneksia omalla kasvimaalla. Ei muutenkaan riehuta eikä rellestetä, noudatetaan säädettyjä lakeja (enimmäkseen/useimmiten) ja purnataan sopivassa määrin tai vähintäänkin aina, kun siihen on mahdollisuus. 

Totean siis tuasiisa, että onnellisia ollaan ja aurinkokin paistaa:)




      

               

Oireita

Pari kuukautta sitten mummoon iski noitoosi, suoranainen pakkonoitoosi. Oli siis aivan pakottava tarve tehdä noita-akkoja. Päivä ja ilta toisensa jälkeen istuin ja ompelin, muovailin päitä, kenkiä, kahvipannuja ja sidoin lentoluutia. Voi miten se olikin hauskaa. Selvisin noitoosista kuitenkin aika helposti. Tosin pärevakka täynnä noitatarvikkeita seisoi tuvan lattialla pari viikkoa vielä oireen kadottuakin. 

Viime päivinä olen jännittyneenä odotellut, millainen neuroosi iskee seuraavana. Leipoosista päästiin ihan sillä, että paistettiin reilusti yli 70 vappumunkkia. Vielä kun pääsisi niistä munkeista eroon . . . Tänään sitten siivoosi antoi ensimmäisiä heikohkoja oireitaan. Aika helpolla meni onneksi ohi, vain parin ikkunan pesulla. Saa nähdä miten huomenna. Jos tämän päiväinen oli vain lämmittelyä? Nyt jännittää, saattaa olla, että meni yöunet:(

Tiedän, että joillakin kavereillani on neuloosi tai virkkuloosi. Jos ne minuun iskisivät, lopputulemana voisi olla purkoosi, mutta ehkä syksymmällä. Ainakin yhden pienen villapeiton aion virkata:) 

                                     

                            

                                         

Ompeloosin voisin hyväksyä. Oikein odottamalla odotan oireita ja inspiraatiota. Samoin kylvöösi saisi iskeä viimeistään parin viikon päästä. Kettukiven kasvimaa odottaa vielä päiviä parempia eli aurinkoisia ilmoja. Nyt se on vielä upottavaa multavelliä. Suunnitelmia (unelmia) suorista kylvöriveistä ja hienosta kaariportista pyörii jo mielessä. Pari pientä estettä on vielä voitettavana, niin kuin esimerkiksi rönsyleinikit, suolaheinät ym. ei-toivotut rikkakasvit. Niistä selviytyäkseen mummo joutuu vielä tiukille . . . ja pappa.

                             

Luulen, että pian mummolle puhkeaa saunoosi. Savu nousee jo piipusta. Kirjoittelen tuasiisa, kunhan ennätän. Siihen asti hellurei!