Tarinan loppu

Mies on kantanut verkkovehkeet veneeseen. Vene on valmiina lähtöön,           kunhan kokanpaino vaan suvaitsisi tulla rantaan . Ja tuleehan vaimo                 sieltä, punainen virttynyt takki päällä ja huivi tiukasti päässä niskaan solmittuna.

- Tuon huivin kyllä saesit heittee, oot niin äetis näkönen!

- Mikäs äetissä olj vikana?

- Eipä mikkää, eipä mikkää, kuha tässä vitsaelen.

- Sitä minäkii. Äet ol kova työimmeinen ja huivi sen aenoo piäkappale. Kalastajan vaemona eli vuoskaavet Paakarlahessa. Se se varmaan ties mitä on soutumiehenä oleminen ja asutustilallisena ties mitä on työntekö. Ettäs tiijät!

- No joo joo, kyllähä minä. Huivi ei vuan tuo sinun parraeta puolias essii, mutta verkonheittoon kelepoo, jatkaa mies sovittelevaan sävyyn.

Mies asettuu melan kanssa veneen perään, vaimo työntää veneen vesille ja lujalla potkulla saa sen lipumaan pois rantaruovikosta. Pienellä nyhtäisyllä moottori puuveneen perässä käynnistyy ja hiljaisesti putputellen matkataan kohti niemenkärkeä, jonka takaa avautuu järven selkävesi. 

Lahden puolella veden pinnalla näkyy pieni tuulenvire, mutta niemen jälkeen selältä puhaltaa jo kovempi tuuli. Vaimo katselee ympärilleen huolestuneena. Järvi on tyynenä kuin kaunein maisemamaalaus, mutta tuulisessa aallokossa pelkoa herättävä. Kokassa selin istuen ei voi koskaan tietää milloin kohdalle sattuu se suurempi aalto, joka keinuttaa venettä ja heittää pärskeitä matkalaisten niskaan. On pidettävä kiinni veneen laidoista. Kiinni pitäminen antaa tunteen, että on turvallisempaa. Selälle päin matkatessa laineet lyövät jo kiivaammin. Mitenkähän verkkojenheiton käy? Tyynellä säällä se homma luonnistuu, mutta miten nyt, jos tuuli vain yltyy.

Vaimo kiristää huivinsa solmua. Kädet hakeutuvat taas kiinni veneen laitoihin. Painoa veneessä nyt tosiaan tarvitaan, muuten tässä aallokossa veneen kokka olisi jo kohti taivasta. Mies ohjailee venettä rauhallisesti maisemia ja pilviä ihaillen. Lokit lentelevät luodon päällä.

- Onkohan siellä tuulikkaita ja körmyniska-ahvenet niitä syömässä? Pahus kun ei tullu virveliä mukkaan. Oes voetu tullessa heitellä, ajattelee mies harmissaan.

Pari kesää sitten näiltä vesiltä kiskottiin suuria ahvenia.  Meno oli kuin lohilammikossa, kun isot ahvenet pärskivät ja molskivat saalistaessaan tuulikkaita. Sillä saaliilla herkuteltiin monena päivänä.

Vene jatkaa matkaansa, vaimo kokassa laidoista pidellen, mies kalamuistoissaan. Pian kaarrutaan syvänteen reunalle. Mies katselee maamerkkejä, mittailee matkaa lähimmille luodoille ja kummelille. Kauempana selällä näkyy muutama vaahtopää. Tuuli on kuitenkin lämmintä ja tuo mukanaan poutaisen illan tuoksuja. Lokit kaartelevat veneen yläpuolella ja tiirat kirkuvat. Laivaväylällä matelee vanha matkustajalaivaksi kunnostettu hinaaja. Vastarannan mökeillä jo saunat sauhuaa.

- Tästäpä myö ruvetaan laskemaan. Kiännä perä tuohon suuntaan, neuvoo mies verkkoja nostellen.

- Et nouse sitten seisomaan tässä tuulessa. Puttoot vielä ja sotkeuvut verkkoihin ja paenut pohjaan kuin kivi, sanelee vaimo hätääntyneenä.

- Mitenkä sitä verkkoja heittää, jos istualtaan pittää. Sehän on kuin istualtaan kusis.

- Kuse miten tahhaasa, mutta perrään et nouse seisomaan!

- Piä nyt tämä vene oekeessa suunnassa, vähän vielä vasempaan. Ei oikeelle, kun vasempaan ja piä paikallaan, etkö sinä kuule, puhelee mies ja katsoo vaimoaan totisena.

Mies nousee seisomaan verkkonippu käsissään. Ilme on vakaa ja totinen. Tuuli on vienyt venettä kohti rantaa ja paras verkkojenheittopaikka on jo ohitettu. Mies istuutuu takaisin ja käynnistää moottorin. Pian ollaan taas kauempana selällä päin. Mies antaa uudet ohjeet verkkojensoutajalle ja nousee seisaalleen.

- Tästä lähetään, souva vua tasaseen.

Vaimo soutaa, pitää kiintopisteenä niemen kärjessä olevaa suurinta mäntyä. Tuo kun pysyy miehen olkapään takana, niin vene menee oikeaan suuntaan.

- Kiännä suareen päin. Kiännä vua vieläkii. Nyt männöö melekein siihen mihin pitäs, ohjailee mies ja yhtäkkiä tokaisee, toppoopa vähä, verkon ala-aena sotkeutuu ja nyt pitäisi suaha vene pysähtymmään.

- Pyssäätä, huopoo, huopoo, kiristyy muuten liian tiukalle. Perkele, kun piti tuas sotkeetua vaikka lähtiissä oli varmasti selevänä, se on tämä lyijyaina näessä vanahoessa verkoessa tämmöstä juutasta. Huopoo, huopoo vielä. Suahan nähä suapko tämän seleviimään, mies puhisee ja arvioi huolestuneena veneen suuntaa, ei oes arvanna, että tiällä on tämmönen laeneikko.

- Pitäis suaha venneen kokka enemmän suareen päe, muuten tarttuu verkot moottoriin, mies varoittelee.

  

Vaimo ei kuule kuin sanan sieltä toisen täältä. Huopaa ja soutaa, soutaa ja huopaa. Kiintopiste on hävinnyt jo aikoja sitten, laineet lyövät veneen reunaan, mies keikkuu perässä välillä seisten välillä istuen. Vaimo puristaa airoja, huivi on pudonnut jo veneen pohjalle. 

- Suap olla viimenen kerta, kun tämmöseen myräkkään lähen. Syksyllä en aenakaan muikkuverkoille lähe, se on varma. Suap ehtiä verkonsoutajan vaekka kiven silimästä. Henkesä kaapalla tässä sua olla. Saeshan nuita kaloja kaapastakkii, eto herkkua. Ruotoja suap syyvessään syleksiä suustaan. Nyt se juutas puttoo, kun tuolla laella keikkuu, jupisee vaimo mielessään sanomatta kuitenkaan yhtään sanaa ääneen.

-  Nyt pyssäätä, laetan vielä toisen verkon.

Vaimo yrittää pysäyttää veneen liikkumisen, toppaa airot veteen ja huopaa. Mies istuutuu perätuhdolle ja ottaa toisen verkon pään hampaidensa väliin etsien toisen verkon päätä verkkonipusta. Kun verkot on liitetty lujalla solmulla toisiinsa verkkojataksi, nousee mies jälleen seisomaan.

- On piilossa viidakon suojassa temppelin raunion, kobra vanhin valkoinen, nousee pystyyn huojuen, laulelee mies ylös noustessaan vaimoaan syrjäsilmällä katsellen.

- Ootkos siinä kooprines! Pysysit vua nyt ite pystyssä, ärähtää vaimo.

-  Kiännä suaree päen, vielä vua. Ruppee vua soutamaan. No nythän tämä männöö jo paremmin.

Verkot on viimein heitetty, vanha mehukanisteri liitetty verkkonaruun merkiksi, vaimo on sitonut huivin taas päähänsä ja kotimatka alkaa. Putpulellaan hiljakseen saaren ja luodon välistä. Saaren suojaisassa poukamassa on vanha kalastajien tulistelupaikka. Kivistä tehty muuri on suojannut tuulilta. Siinä on ollut hyvä yöpyä tulien äärellä verkkojenheiton jälkeen ja odotella aamuista kalansaalista eväinä voeta leipee, siankylykee ja juomana nokipannukahvit. 

Mies katselee tuttuja rantoja ja kallioita. Menneinä vuosikymmeninä, silloin kun televisio ei vielä häirinnyt ihmisten jokapäiväistä elämää, lähdettiin iltaisin soutuveneellä perhekunnittain johonkin niemennokkaan tai saarenpoukamaan keittämään kahvit ja paistamaan lettuja. Toki mennen tullen vedettiin uistinta veneen perässä. Siinä yhdistyivät huvi ja hyöty. Jos Ahti oli antelias, niin seuraavan päivän ruokatarpeet tuli samalla hankituksi. Tyynenä kesäiltana saattoi rannoilta kuulua monenlaisia elämän ääniä.  Karjaa oli melkein jokaisessa talossa tai mökissä. Jokaisella emännällä oli oma lehmien kutsuhuuto. Ptrui pyrrikät, ptrui ptrui. Maitotonkkia kuljetettiin kärryillä ja tonkan kannen ketjun kilkatus kuului kauas. Hinaajia lipui pitkin salmea vetäen tukkinippuja. Jossakin soi haitari. Nyt pärähtää joskus moottoriveneen ääni tai kylätieltä kuuluu auton hurina. Muuten kylä on hiljentynyt.

Vaimo varttui suon reunalla kaukana järven rannoista. Kotimaisemana oli suora tie toiseen suuntaan ja vielä pitempi suora toiseen. Mutkaisen tien varrella ja veden äärellä kasvaa onnellisempia ihmisiä kuin korpisuon reunalla. Kalastuksesta luopunut ja asutustilalliseksi vaihtanut isä kertoi pienelle tytölle mieleen painuneita kalajuttuja. Kerrankin isä oli saanut niin ison hauen, että se oli pitänyt sitoa puuhun kiinni, ettei olisi karannut. Sittenkin se hauki oli kiertänyt isoa puuta ympäri saaden maan mustalle muralle ja purrut puun melkein poikki. Oli tyttö joskus kalastamassakin isänsä kanssa pienellä mustavetisellä lammella. Isä laski verkon lampeen ja alkoi ennalta varoittamatta mätkiä melalla veden pintaa. Vesi roiskui, vene huojui puolta toiselle ja isä heilui veneen kokassa kuin mielipuolinen. Se oli käestämistä. Kalansaalis ei ole jäänyt mieleen, vain tuo säikähdys ja pelko.

Mies oli totuttanut vaimon veden äärellä elämiseen. Onkiminen, uistelu, katiskat, verkot ja verkkojensoutaminen olivat tulleet tutuksi yhteisten vuosien aikana. Mies oli antanut neuvoksi verkonsoutajalle, että verkonheittäjän takaa mantereelta tai saaresta piti ottaa kiintopiste ja soudella verkkaisasti katse kiintopisteessä pitäen. Tyynellä säällä verkkojensoutaminen oli vaimolle mieleistä, mutta tuulinen sää nosti mieleen pelottavan kalareissun isän kanssa.

Hämärtää jo hiukan, aurinko laskee pian peltokaarteen taakse. Saunan piipusta nousee vielä savua. Löyly oli pehmeää ja vesi lämmintä. Lahden pinta on peilityyni. Ympäriltä kuuluu luonnon ääniä, jossain kauempana huristelee auto kohti lossirantaa. Mies ja vaimo istuvat laiturilla kotimaisemaa katsellen.

- Niinpä vua käätiin tuasiisa oman vaemon kanssa verkot heittämässä. Oot sinä vaemo-kulta hyvä soutumies. Suaha nähä minkälainen kalasualis meitä uamulla outtaa, puhelee mies vaimoaan halaten ja hyräilee: "Illan tullen tanssimaan, kobrat saapuu piiloistaan, raunioilla kimaltelee kuu, kobra vanhin valkoinen, nousee pystyyn huojuen". 

Kalastajan mieli se on aina toiveikas!