- Sitä jos meinataan kalassa pysyä, nii tänä iltana pitäs lähtee verkonheittoon. Mitäpä sannoo vaemo siihen?
Vaimo ynähtää ja kääntää kirjan sivua. Kirjan tertomuksen sankari on juuri joutunut jännittävään seikkailuun, eikä nyt millään raaskisi jättää tarinaa kesken. Lahdella käy pieni tuulenvire, koivujen latvoissa suhisee. On niin rauhallista ja lämmintä. Riippukeinun soudatus rauhoittaa ja on viedä uneen. Tarinan sankarin seikkailu saa jäädä ja kirja valahtaa vaimon syliin.
- Syvemmältä sitä saes varmaa jo kuhiakkii. No, isompata kalloo joka tappaaksessa. Näetä lahtihaakia ei kehtoes aena syyvä. Vua männööhä ne nekkii paremman puutteessa, huokaisee mies kuin hiukan jo alistuneena.
Härkälinnun rääkäisy herättää torkkuvan romaaninlukijan. Vaimo raottelee silmiään. Mieleen tulee viime kesäinen verkonheittoreissu selän puolelle. Silloin oli koko suuri järvenselkä kuin peiliä ja taivaan sini kuvastui veteen. Niemien nokassa tuulikasparvet pistivät pintaan kuin pienet vesipisarat. Pienten muikkujen perässä liikkuivat myös isommat ahvenköriläät. Verkot heitettiin sopuisasti ja onnistuneesti tyyneen veteen. Vain luonnon äänet, airojen loiske ja harvakseltaan lausutut sanat rikkoivat kesäisen illan rauhan.
- Vuan suattaapahan nuo verkot heittee itekseennii, käyphä se minulta, puhelee mies ja kävelee kohti verkkoaittaa.
- Jos laettassii viivkytäviismillisen sen Puavolta suavun korkeemman verkon. Sitä myö ee ookkaa vielä kasteltu. Vua jospa kuitennii lähtisit paenoks tuonne venneen kokkaan, oes helepompi eikä kulukis niin kokka pystyssä, puhelee mies verkkovehkeitään laitellessa.
Verkkoaitasta kuuluu kolinaa. Saavi ja verkot ilmestyvät pihalle. Vaimo kiikuttelee vieläkin riippukeinussa ja kuullostelee puolella korvalla miehen puheita.
- Nyt jos lähettäesiin, nii ei mänis saanan lämmitys ihan yöhön. Voepha sitä kesäsenä yönä saanookii lämmitellä, ei sen puoleen. No, mitteepä sannoo vaemo, lähetäänkö, kyselee mies jo malttamattomana tietäen kylläkin, että hoputtaminen on turhaa. Vaimo lähtee, kunhan saa aikansa aikailla ja lopulta itse päättää.
Vaimo pudottautuu riippukeinusta ja kävelee pihaa kierrellen. Noukkii kukkapenkistä rikkaruohoja, nyppii orvokeista siemenkotia ja käväisee vielä kasvimaalla kurkistamassa kurkkupenkkiin. Siellä pienet kurkut kasvavat päivä päivältä syötävään kokoon. Kurpitsa rehottaa tuvan nurkalla ja tuuhea malva työntää jo hempeitä kukkiaan. Pihan keskellä oleva kivi on saanut ympärilleen vuosien saatossa muovautuneen kukkapenkin. Kiven juuressa oli Verkko-ukko aikoinaan pitänyt ketunrautojaan. Nyt saavat ketut olla rauhassa, vain kukat kukkivat henkensä menettäneiden repolaisten kunniaksi.
- Pitäisköhän ottaa pitkähihasta, jos kuitennii selällä tuuloo, arvelee vaimo ja pistää takkia päälleen katsellen rantaan päin.
Tuvan rappusilta näkyy kuinka härkälintu-urokset ovat taas reviirineuvottelussa lahdella. Toinen uros on tullut peltokaarteesta päin ja toinen lahdenpohjukasta. Puolivälissä lahtea urokset rääkäisevät toisilleen kuin manttaaleista mainitakseen ja aikansa keskusteltuaan uivat takaisin kohti omia reviirejään. Rauha laskeutuu lahdelle. Vuosia sitten ensimmäiset härkälinnut hämmästyttivät lauluäänellään rannan asukaita. Ei lauluäänellään vaan rääkäisyllään. Arvatenkin härkälintu oli häntäpäässä sitä jonoa, jossa Luoja jakoi lauluääniä.
Jatkuu . . .
-
-
-
-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti