Nyt se kukkii

Valkolehdokki kukkii vihdoin. Olen päivittäin käynyt kurkkaamassa joko kukat olisivat auenneet ja tänään oli se päivä. Nyt sain jälleen ihailla "yöviulua". Sillä nimellä vanha kansa, niin kuin esimerkiksi minun oma äitini, nimitti tätä orkideasukuun kuuluvaa kaunokaista, joka nimenomaan öisin tuoksuu voimakkaimmin. Äitini tutustutti minut jo hyvin pienenä tyttönä tähän kaunokaiseen. Kukan tuoksu tuo aina mieleen oman äidin. 

On se niin kaunis ja herkkä. Ja miten sen sainkaan tänne omalle pihalleni? No kerron sen siis, vaikka samalla tunnustankin tehneeni jonkin sorttisen rikoksen. Luulen kuitenkin, että tämä rikkomus on vuosien saatossa jo vanhentunut. Kävi nimittäin niin, että kun lapsuudenkotiani oltiin myymässä, siirsin kotipihan rinteestä kolme lehdokintaimea omalle kotitontilleni. Kaksi niistä otti nokkiinsa ja hävisi, mutta yksi sinnikäs taimi nousi seuraavana keväänä yhdessä muiden kevätkasvien kanssa. 

Lehdokki on rauhoitettu eikä sitä siis olisi saanut siirrellä. Kielloista viis silloin, kun  kysymyksessä oli herkkä ja omaan lapsuuteen kuuluva asia. Etenkin, kun ei ollut mitään tietoa ymmärtäisikö lapsuudenkodin uusi omistaja mitään tämän kukan kauneuden päälle. 

Nyt lehdokki on siementänyt ja levinnyt koivikossa siten, että sieltä löytyy jo viisi kukkivaa yksilöä. Jos saisin laitettua kukan huumaavaa tuoksua tämän blokin kautta, niin sen oitis tekisin. Jospa joku muukin pääsee tänä kesänä tuoksuttelemaan tätä kasvia omilla metsäretkillään:)  Siis ylös, ulos ja metsään!

Ruokapuheita, puhetta ruuasta

Paansanganrammaus vai potaattilämmitys. Maitoperu, peruvelli vai pottuvelli. Patahassi vai patakukko. Rättänä vai mustikkakukko. Leipäressu, mustikkapäppä, huavikkaat ja tirripaesti, kokkelpiimä, talakkuna, suutarinpaesti ja tappaeskeitto. Savolaisia ruokia kaikki. Jotkut näistä vain yksittäisissä taloissa nimettyjä syötäviä, niin ainakin luulisin mustikkapäpän ja paansanganrammauksen olevan, mutta nekin toisilla nimillä laajemmin tunnettuja.  

Paansanganrammaukseen eli potaattilämmitykseen keitetään kuoritut perunat ja niiden joukkoon lisätään paistinpannulla tirruutetut sianlihapalat ja sipulit. Sitten vaan vähän sekotetaan kauhalla. Osa perunoista murentuu, osa säilyy isompina paloina. 

Leipäressuun paistetaan paistipannulla rasvassa vanhoja leivänkannikoita, lisätään maitoa ja suolaa ja haudutetaan, kunnes leivät pehmenevät. 

Tirripaistia varten tirruutettaan paistinpannulla sipulia ja rasvaista siankylkeä ja keitettään perunoita eli huavikkaita.

Suutarinpaistiin tarvitaan pala siankylkeä ja sopiva määrä muikkuja. Ensin tirruutettaan siankylkipaloja pannulla ja sitten lisätään nopeasti kypsyvät kalat. Paisti valmistuu huavikkaehen kiehuessa.

Mustikkapäppä on jälkiruokaa. Tuoreet mustikat survotaan, lisätään ruisjauhoja ja sokeria ja eikun syömään. 

Mustikkakukko eli rättänä on myös jälkiruoka. Ruis- ja ohrajauhoista, voista ja sokerista tehdyllä taikinalla vuorataan sopivan kokoinen uuniastia ja tietenkin taikinan sisään tulee paljon mustikoita. 

Patahassia varten tarvitaan jälleen pala siankylkeä ja sopiva määrä pikkukaloja ja suolaa mausteeksi. Nämä ladotaan uunin kestävään astiaan kerroksittain ja päälle tehdään ruisjauhoista ja vedestä taikinakansi. Sitten vaan uunin jälkilämpöön paistumaan. 

                                  

Savolainen talkkuna tehdään ohrasta ensin keittämällä jyvät kypsäksi ja sitten vielä paistamalla uunissa. Kypsät ohranjyvät jauhetaan lopulta jauhoksi. Talkkunapuuro valmistetaan lisäämällä jauhoihin kiehuvaa vettä.  Näin syntynyt puuro nautitaan tirripaistin tai voisilmän kera. 

Leipää ne on murusetkii. Suoloo surruu, sokerija ikävää. Näin sanotaan Suonenjoella. 

Syöpikö miniä vai annetaanko kissalle? (Olen kylläkin kuullut, että Talluskylässä sanottaisiin toisin päin eli syöpikö kissa vae annetaanko miniälle:) 

No, harvoin vävyä kiitetään, miniää ei milloinkaan!

Näillä puhheilla lopettelen tuasiisa. Syökeehä laataset tyhjiks, mutta elekee ottako liian isoja annoksia:)

Mietteitä

Heräsin tähän juhannuspäivään aikaisin aamulla. Aurinko paistoi ja järven pinta oli aivan tyyni. Joutsenperhe nautti aamupalaa rannassa, siinä lähellä missä illalla poltettiin kokkoa. Näky oli niin kaunis ja suorastaan suomalaiskansallisromattinen. 

Kiersin aamutuimaan "tilukseni", eli kasvimaan, kurkkupenkin, kesäkurpitsapenkin, kasvihuoneen ja kaikki kukkamaat. Kaikki oli kunnossa. Jopa pavutkin nostavat versojaan sekä avomaalla että kasvihuoneessa. Nyt kun vain saadaan aurinkoa ja lämpöä sopivasti, niin syksymmällä voidaan herkutella oman sadon antimilla. 

Aamupuuron tähteistä pyöräyttelin sämpylöitä. Siksi vain, että en osaa olla jouten. Aika käy pitkäksi. Etenkin, jos herää kukonlaulu aikaan, niin kuin minä tänä aamuna. 

Suomenlippu liehuu salossa, järvi on edelleen tyyni ja aurinkokin pilkistelee jostain pilviverhon takaa. Maha on täynnä juhannusherkkuja ja kunhan se tästä vähän vajuu, niin jääkaapissa odottaa jo vohvelitaikina paistajaansa. 

Jatketaan siis samaan malliin. Vietetään keskikesän juhlaa ja nautitaan luonnosta ja kaikesta hyvästä. 

Herttaista juhannusta

Juhannus on meillä herttainen,
kirkas taivas on sininen.
Pirtti on jo pesty puhtoinen. 
Pihamaakin laastu on.
Koivujen lehvät portailla huiskii,
kesän juhlasta pihlaat kuiskii,
männiköstä kielot kannettiin, 
sinikukat huoneisiin.

Arkityönsä väki lopettaa,
kaikki iltaa jo odottaa.
Kalliolle kokko kohoaa,
kunhan yö nyt ennättää.
Sielläpä silloin laulut ne soivat,
suuret, pienet karkeloivat.
Räiskytellen kokko palavi,
kesäyöhön sammuvi.

Herttaista juhannusta teille kaikille Inkooseen, Helsinkiin, Vantaalle, Siuntioon, Pornaisiin, Tervoon, Talluskylään, Kuopioon, Leppävirralle, Paukarlahteen, Joroisiin, Karttulaan, Nilsiään, Ouluun, Hailuotoon, Joensuuhun ja Kolille Jeron rannalle. 

Vettä sataa, mutta ei anneta sen häiritä. Nyt on keskikesä ja paljon kaikkea kaunista ja hyvää vielä edessä päin. Kaikki kauniit kukat, terveelliset marjat ja hedelmät, puutarhan monipuoliset antimet ja metsän sieniherkut. Sitä kaikkea odotellessa . . .

Vedin toppatakin kaulusta tiukemmalle, siltikin kalsea tuuli puhalteli puseroni alle. Villasukat puristivat kesäkumppareissa. Käännyin takaisin ja hain eteisestä kaulahuivin ja sormikkaat. Astelin pihatielle entistä päättäväisempänä. Minä tekisin sen, vaikka mitä tulisi eteen, vaikka taivaalta sataisi vanhoja akkoja hameet korvissaan. 

Taivas pudotteli vettä ja tuulenpuuskat tempoivat puiden oksia. Harmaanmusta varis kaarteli ohi kuin siipirikkona muuttaen lentosuuntaa sen mukaan minne tuuli sitä lennätti. En antanut periksi, vaan työnnyin sisulla eteenpäin. Vaikka matkaa ei ollut kuin muutamia kymmeniä metrejä, taival tuntui kilometreiltä. Päämääränä oli punainen postilaatikko ja siellä odottava tämän päivän sanomalehti. Olin päättänyt tänäkin päivänä hakea lehden ja lukea tuvan lämmössä painomusteisen tiedonantajan  etusivulta viimeiseen sivuun saakka. 

Lehti kainalossa käännyin takaisin kotirantaa kohti. Tuuli oli jo hitusen tyyntynyt ja sadekin näytti laantuvan, mutta tummat ja raskaat pilvet roikkuivat  yhä taivaalla. 

Juhannukseen on vielä muutama päivä. Yritän olla positiivisella mielellä. Jospa se tuuli vielä tyyntyy ja aurinkokin näyttäytyy, jos ei ihan joka päivä, niin kuitenkin siinä jossain rae- ja sadekuurojen välissä. 

Toisaalta onhan Kilpisjärvelläkin vielä juhannuksena odotettavissa oivalliset hiihtokelit . . . Kyllä Suomen kesä on ihmeellinen!

Tyynenä iltana

katselen järvelle. Joutsen ui poikasineen ohi rannan niin ylväänä. Koivikosta kuuluu peipposen ja laulurastaan monimuotoinen laulu. Pääskyset kaartelevat pihan ja järven yllä ja puikahtavat pesälleen autotallin orrelle. Västäräkkipariskunta vuoron perään lentää nokka täynnä pesälleen vieden evästä pienille poikasille. 

Puissa ja pensaissa on vielä alkukesän helakkaa vihreyttä. Rantamännyt pöläyttelevät siitepölyään heti, kun ilmassa on sopivasti tuulenvirettä. Metsäkurjenpolvet, oravanmarjat, puna-ailakit, koiranputket ja metsäorvokit kukkivat ja nuokkuhelmikät näyttävät jo tähkiään. Sadepisarat kimmeltävät poimulehden lehdissä. Juhannusruusu kasvattaa nuppujaan, sireenit kukkivat ikkunan alla ja kielot tuoksuvat tuvassa. Nyt on kesä. 

Ikävä iski

Näillä kymmenillä tulee ikävä jo tästä maailmasta poistuneita läheisiä. Suurimman ikävän karkoittamiseksi katselen vanhoja valokuvia.

Tuossa kuvassa äiti on vielä nuori kaupunkilaisneito. Vaikka eletään pula-aikaa, äidillä näyttää olevan aikakauden mukainen vaatetus. Käsilaukku kainalossa, ostoskassi kädessä, hattu päässä ja takissa turkiskaulus. Äiti on kuvassa iloinen, nauraa niin, että hampaat näkyvät. Ehkä kuva on otettukin uusien tekohampaiden kunniaksi. 

Katson toista kuvaa. Siinä kuvassa äidin kanssa on mökkiläisen suurin aarre, oma lehmä. On menty ajassa kymmenen tai viisitoista vuotta eteenpäin ja kaupunkiympäristö on vaihtunut maaseuduksi. Äidillä on arkiset, mutta hyvin käytännölliset vaatteet, mekko ja esiliina. Kuvassa Paras-niminen lehmä hamuaa apesankkoaan. En saa selvää äidin ilmeestä, sillä katse on painunut seuraamaan lehmän ateriointia.

Seuraavassa kuvassa äiti on heinäkuorman päällä ja mättää hangolla kuivia heiniä kuormasta latoon. Ilme on tiukka, täynnä työn touhua. Viereisessä kuvassa äiti on rannalla pyykkipunkan ääressä pesemässä ison perheen viikkopyykkiä. Yksi päivä viikosta meni aina pyykinpesuun, toinen siivoamiseen ja leipomiseen. Muut päivät täytti kaikki arkiset askareet. Navettatyöt aamuin illoin, kasvimaan hoitaminen, ruuanlaitot, peltotyöt ja heinien kerääminen talollisten pientareilta. Lisänä oli vielä kilometrien kauppamatkat, kesällä veneellä soutaen, talvella hiihtäen. Jokaisen liikenevän hetken täytti käsityöt; vaatteiden korjaaminen, ompeleminen ja kodin kaunistaminen. 

Vielä 60-luvun alussa otetussa perhekuvassa äidillä on kaunis kaksiosainen leninki ja kengissäkin on pieni korko. Hiukset ovat kauniisti nutturalla ja kasvojen ilme on iloinen. Muistan tuon kauniin puvun. Siinä oli hillittyjä vaaleita ruusukuvioita. Kauneinta mitä olin siihen ikään nähnyt. Arkisin äidillä oli aina huivi päässä, mutta kuvan tilanteessa hän on paljain päin ja niin kauniina.

Vuodet muuttivat äidin ulkonäköä ja olemusta. On kuin kuvissa olisi kaksi eri henkilöä. Ensin nuori nauravainen ja sorja neito, sitten kahdeksan lapsen myötä pyöristynyt ja usein hyvin vakavoitunut äiti. Milloin äiti antoi periksi vanhenemiselle? Milloin ulkonäkö menetti merkityksensä? Silloinko, kun työtaakka kasvoi yli jaksamisen ja jokailtainen väsymys sai vallan? 

Aika kultaa muistot, näin sanotaan. Mutta äiti säilyy aina muistoissa omana itsenään. Ei täydellisenä, mutta kuitenkin niin rakkaana omana äitinä. 

Savolaesta sukua ja juuristaan ylypee

Pari vuotta sitten tein aikamoisen urakan ja selvitin sekä omani, että papan sukujuuret. Papan sukua löytyi 1500-luvun puoliväliin saakka ja omaanikin 1600-luvun loppupuolelle. Tottakai toivoin salaa mielessäni, että vanhat kirkonkirjat paljastaisivat jotain järisyttävää, että suvuista löytyisi joku suurmies tai -nainen, ehkä joku pappi tai rovasti, vouti tai joku muuten merkittävä henkilö. Työ oli tosi mielenkiintoista ja mukaansatempaavaa, vaikka suvuista ei suurempia ihmeellisyyksiä paljastunutkaan. Jotain sentään!

Papan suvussa Rautalammin pitäjässä oli yksi sexman. Juu, luit oikein, mutta käsisit väärin. Näin hämmästyneen ilmeesi tänne asti:) Lienee toki esi-isissä ollut joku seksimieskin, mutta tämä kyseinen sexman tarkoitti kuudennusmiestä. Hänen tehtävänään oli valvoa, että seurakuntalaiset elivät herran nuhteessa, maksoivat papille kymmenyksensä ja veronsa. Hän myös keräsi kirkollisista rikkomuksista langetetut sakot. 

Eräs omista esi-isistäni Leppävirralla joutui vaimonsa kanssa tekemisiin seurakuntansa sexmannin kanssa rikottuaan vallitsevaa kirkkokuria.  Koska he olivat köyhiä kuin kirkonrotat, sakkotuomio muutettiin 20 vuorokaudeksi vankeutta vedellä ja leivällä. Sitä en saanut selville millaisesta rikkomuksesta oli kyse. Ehkä ei kuitenkaan aivan vähäpätöisestä, koskapa tuomio oli noinkin ankara. 

Lehdissä kirjoitetaan kuinka Ruotsin prinssin tulevalla puolisolla on savolaiset sukujuuret, vieläpä Rautalammin pitäjästä. Ja kruununprinsessa Viktorian Daniel-puolisokin on rautalampilaista sukuperää. Heräsi epäilys onko edes Bernadottien suku Ranskasta lähtöisin. Jos oikein tarkkaan tutkittaisiin, niin esi-isistä saattaisi löytyä joku rautalampilainen Puranen tai Pekkarinen. Mutta toki on komeampaa olla Bernadotte, kuin tavallinen Puranen. Totta puhuen kun katsoo Bernadotten miesten muotokuvia, niin eipä yhtään näytä savolaisilta. Niin ovat kikkarapäisiä, isonenäisiä ja tummasilmäisiä. Toisaalta onhan Rautalammilla asunut tummiakin, niin kuin Balzarit ja Hagertit . . . 

                                 Koivu on Suomen kansallispuu 

Eteenpäin

sanoi mummo hangessa. Tänään tosin voisi sanoa, että tuulessa, suorastaan myrskyssä. En ole paljon ulkona viihtynyt. Tuulee tuolta Iismereltä niin, että meinaa villahousut pyörähtää jaloissa:) Laituri on jo päiviä sitten ankkuroitu kiinni rantapetäjään, kaikki aittojen, liiterin ja saunan ovet ovat visusti salvassa tai pönkkä päällä. Kasvimaalla etenkin huomaa kuinka paljon koivujen lehtiä on tuuli kiskonut irti. Ja nyt eletään sentään sitä vuodenaikaa, kun lehti on lujimmillaan kiinni. 

No, eihän sitä pitäis valittaa. Enkä minä valitakkaan, kunhan nyt sanoin. Onneksi ei sentään ole lunta maassa. Se tästä vielä puuttuis! Vaikka sitäkin satoi muutaman sentin verran muistaakseni vuonna 1981 Seponpäivänä 10.6. Karttulan Pihkainmäessä. Vaikka ennättäähän tuo senkin tehä, nythän on vasta 7.kesäkuuta.

Pari kertaa sentään olen kiertänyt "tilukseni". Hengissä näyttävät olevan kaikki mummon kasvatit, ainakin toistaiseksi.  Napsin kulkiessani pihalta ja pientareilta pienen kukkakimpun koristamaan eteisen lipastoa. Pitää tuoda kesä sisälle, kun ei ulkona tarkene:) Kirjoittelen tuasiisa lämpimikseni kunhan jää sopivasti aikaa. Pitäkäähän hatusta kiinni, jos ulos uskaltaudutte. 

                                             

Tämän päivän ajatuksia

Koko päivä on aherrettu (työläis)muurahaisten tapaan ja nyt ollaan sitten ihan naatti. On pöyhitty multaa, kaivettu kuoppia, istutettu taimia ja kylvetty siemeniä. Nyt ne on yhtä vaille kaikki maassa, ne Kettumummon ja papan kasvatit. Sellaiset kuin kesäkurpitsat, runko-, pihvi- ja kirsikkatomaatit, basilikat ja persiljat. Vain iso kurpitsa odottaa ruukussaan muhevaan maahan istuutumista päästäkseen kasvattamaan, ojentelemaan versojaan ja loistamaan keltaisin kukin ja lopulta kasvattamaan sitä oikein ison isoa hedelmää. Siitäpä mummo keittelee soseet ja pikkelsit. 

Kasvimaa näyttää tosi siistiltä suorine penkkeineen. Rikkaruohot eivät ole vielä ennättäneet pilata idylliä:) Porkkanat itävät hitaasti, mutta sipulit jo näyttävät vihreitä silmujaan. Monta kertaa päivässä on käytävä silmäilemässä kasvatteja. Juuri äsken vielä saunomisen jälkeenkin kiersin pihan ja tarkastin kasvihuoneen, kukkapenkit, mansikka- ja kasvimaan. 

Välillä iskee kestävyysvaje. Niveliä kolottaa ja huippaa päästä. Silloin on pakko pistää pitkäkseen, kerätä voimia ja vähentää tätä vajetta. Kummallinen sana päivittäin kuultu sana, tuo kestävyysvaje. 

Kestävyyttä tarvitaan jokaisessa päivässä, niin fyysistä kuin henkistäkin. Etenkin velimies sitä tarvitsisi nyt, kun paha sairaus on saanut vallan eikä enää toivoa paremmasta ole. Loppujen lopuksi niin haurasta on elämä. Vakavasti sairaana hän tarvitsee vierellä kulkijaa ja ymmärtäjää. Illalla ristin käteni ja pyydän veljelle ja hänen läheisilleen voimia ja luottamusta jaksaa raskaina hetkinä.

Muistetaan me muutkin olla onnellisia ja arvostaa jokaista elonpäivää. 

                                      

 

Pitkästä aikaa

Huh huisketta. Sitä tämä kevät teettää. Pitää olla niin noheva ja kälähäkkä tekemään kaikenlaisia askareita. Tuppaa nää kirjoitushommat jäädä ihan pakosta, kun ei aika riitä. On kasvimaan laittamista, on kukkien istuttamista, on kasvihuonetta, on kevätsiivousta ja on sitä lahnankutua:) Lahnoja onkin matkannut Kettukiven kalastajalta tuliaisena milloin pohjoiseen milloin etelään. Ja melkein joka toinen päivä on syöty savulahnaa. Nami nam! 

Pari päivää piipahdettiin siinä kaiken tekemisen lomassa pääkaupungissa. Meininki siellä oli entisenmoinen, ellei vieläkin vilkkaampi. Liikenne oli sitä sujuvaa  ja joustavaa mallia. Kauppatorilla kävi kova vilske. Kahvit juotiin torikahvilassa ja parkkisakko saatiin siitä hyvästä. Ai että korpee . . . varsinainen pikavoitto. 

Oli toki paljon mukavia asioita. Helsinki oli kaunis niin kuin ennenkin. Aurinko paistoi ja oli kesäisen vihreää. Tavattiin siskon perhettä ja omaa jälkikasvua ja vieläpä yhtä vaille kaikki ja yhtäaikaa. Syötiin yhdessä maittavia aterioita ja heräteltiin aivonystyröitä tietokilpailukysymyksillä. Siitä minä pidän erityisesti:)

Muutama päivä oli muuttanut Kettukiven pihapiiriä. Tuomet olivat avanneet kukkansa ja vuorenkilvet, vuohenjuuret ja nurmikko olivat kasvaneet yhdessä hujauksessa. Västäräkki pirulainen oli kakkinut kuistille meidän poissa ollessa niin, että pesuhommiksi meni. Miten lie niin tykästynyt Kettukiven mökkiin ja terassiin.  Lieneekö se jotenkin mielenvikainen yksilö. Se nääs kosiskelee autojen sivupeilejä ja ruikkii samalla valkoisia juovia pitkin autojen kylkiä. Tekipä se jo kerran pesänkin konepellin alle. 

Pappa kiiruhti verkonlaskuun, mutta katsoi onneksi ensin katiskoihin. Siellä olla möllötti neljä kohtuullisen kokoista lahnaa. Eipä tarvinnut enää verkkoja viritellä. On siis jälleen tiedossa savukalaa. Mutta tuulen pitäisi tyyntyä edes sen verran, että saisi tulet savupöntön alle. Tuivertaa niin, että on saanut pitää kiinni huivistaa ja juosta milloin minkin tuulen mukanaan viemän esineen perässä. Sähköt sentää ainakin toistaiseksi paelaavat. Tämä kevät on ollut kovin erilainen kuin viime vuonna. Saa nähdä millaiseksi kesä tästä muotoutuu. 

Kirjoittelen tuasiisa kunhan ennätän. Olokeehan immeisiks:)