Näillä kymmenillä tulee ikävä jo tästä maailmasta poistuneita läheisiä. Suurimman ikävän karkoittamiseksi katselen vanhoja valokuvia.
Tuossa kuvassa äiti on vielä nuori kaupunkilaisneito. Vaikka eletään pula-aikaa, äidillä näyttää olevan aikakauden mukainen vaatetus. Käsilaukku kainalossa, ostoskassi kädessä, hattu päässä ja takissa turkiskaulus. Äiti on kuvassa iloinen, nauraa niin, että hampaat näkyvät. Ehkä kuva on otettukin uusien tekohampaiden kunniaksi.
Katson toista kuvaa. Siinä kuvassa äidin kanssa on mökkiläisen suurin aarre, oma lehmä. On menty ajassa kymmenen tai viisitoista vuotta eteenpäin ja kaupunkiympäristö on vaihtunut maaseuduksi. Äidillä on arkiset, mutta hyvin käytännölliset vaatteet, mekko ja esiliina. Kuvassa Paras-niminen lehmä hamuaa apesankkoaan. En saa selvää äidin ilmeestä, sillä katse on painunut seuraamaan lehmän ateriointia.
Seuraavassa kuvassa äiti on heinäkuorman päällä ja mättää hangolla kuivia heiniä kuormasta latoon. Ilme on tiukka, täynnä työn touhua. Viereisessä kuvassa äiti on rannalla pyykkipunkan ääressä pesemässä ison perheen viikkopyykkiä. Yksi päivä viikosta meni aina pyykinpesuun, toinen siivoamiseen ja leipomiseen. Muut päivät täytti kaikki arkiset askareet. Navettatyöt aamuin illoin, kasvimaan hoitaminen, ruuanlaitot, peltotyöt ja heinien kerääminen talollisten pientareilta. Lisänä oli vielä kilometrien kauppamatkat, kesällä veneellä soutaen, talvella hiihtäen. Jokaisen liikenevän hetken täytti käsityöt; vaatteiden korjaaminen, ompeleminen ja kodin kaunistaminen.
Vielä 60-luvun alussa otetussa perhekuvassa äidillä on kaunis kaksiosainen leninki ja kengissäkin on pieni korko. Hiukset ovat kauniisti nutturalla ja kasvojen ilme on iloinen. Muistan tuon kauniin puvun. Siinä oli hillittyjä vaaleita ruusukuvioita. Kauneinta mitä olin siihen ikään nähnyt. Arkisin äidillä oli aina huivi päässä, mutta kuvan tilanteessa hän on paljain päin ja niin kauniina.
Vuodet muuttivat äidin ulkonäköä ja olemusta. On kuin kuvissa olisi kaksi eri henkilöä. Ensin nuori nauravainen ja sorja neito, sitten kahdeksan lapsen myötä pyöristynyt ja usein hyvin vakavoitunut äiti. Milloin äiti antoi periksi vanhenemiselle? Milloin ulkonäkö menetti merkityksensä? Silloinko, kun työtaakka kasvoi yli jaksamisen ja jokailtainen väsymys sai vallan?
Aika kultaa muistot, näin sanotaan. Mutta äiti säilyy aina muistoissa omana itsenään. Ei täydellisenä, mutta kuitenkin niin rakkaana omana äitinä.
Tuossa kuvassa äiti on vielä nuori kaupunkilaisneito. Vaikka eletään pula-aikaa, äidillä näyttää olevan aikakauden mukainen vaatetus. Käsilaukku kainalossa, ostoskassi kädessä, hattu päässä ja takissa turkiskaulus. Äiti on kuvassa iloinen, nauraa niin, että hampaat näkyvät. Ehkä kuva on otettukin uusien tekohampaiden kunniaksi.
Katson toista kuvaa. Siinä kuvassa äidin kanssa on mökkiläisen suurin aarre, oma lehmä. On menty ajassa kymmenen tai viisitoista vuotta eteenpäin ja kaupunkiympäristö on vaihtunut maaseuduksi. Äidillä on arkiset, mutta hyvin käytännölliset vaatteet, mekko ja esiliina. Kuvassa Paras-niminen lehmä hamuaa apesankkoaan. En saa selvää äidin ilmeestä, sillä katse on painunut seuraamaan lehmän ateriointia.
Seuraavassa kuvassa äiti on heinäkuorman päällä ja mättää hangolla kuivia heiniä kuormasta latoon. Ilme on tiukka, täynnä työn touhua. Viereisessä kuvassa äiti on rannalla pyykkipunkan ääressä pesemässä ison perheen viikkopyykkiä. Yksi päivä viikosta meni aina pyykinpesuun, toinen siivoamiseen ja leipomiseen. Muut päivät täytti kaikki arkiset askareet. Navettatyöt aamuin illoin, kasvimaan hoitaminen, ruuanlaitot, peltotyöt ja heinien kerääminen talollisten pientareilta. Lisänä oli vielä kilometrien kauppamatkat, kesällä veneellä soutaen, talvella hiihtäen. Jokaisen liikenevän hetken täytti käsityöt; vaatteiden korjaaminen, ompeleminen ja kodin kaunistaminen.
Vielä 60-luvun alussa otetussa perhekuvassa äidillä on kaunis kaksiosainen leninki ja kengissäkin on pieni korko. Hiukset ovat kauniisti nutturalla ja kasvojen ilme on iloinen. Muistan tuon kauniin puvun. Siinä oli hillittyjä vaaleita ruusukuvioita. Kauneinta mitä olin siihen ikään nähnyt. Arkisin äidillä oli aina huivi päässä, mutta kuvan tilanteessa hän on paljain päin ja niin kauniina.
Vuodet muuttivat äidin ulkonäköä ja olemusta. On kuin kuvissa olisi kaksi eri henkilöä. Ensin nuori nauravainen ja sorja neito, sitten kahdeksan lapsen myötä pyöristynyt ja usein hyvin vakavoitunut äiti. Milloin äiti antoi periksi vanhenemiselle? Milloin ulkonäkö menetti merkityksensä? Silloinko, kun työtaakka kasvoi yli jaksamisen ja jokailtainen väsymys sai vallan?
Aika kultaa muistot, näin sanotaan. Mutta äiti säilyy aina muistoissa omana itsenään. Ei täydellisenä, mutta kuitenkin niin rakkaana omana äitinä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti