Koko päivä on aherrettu (työläis)muurahaisten tapaan ja nyt ollaan sitten ihan naatti. On pöyhitty multaa, kaivettu kuoppia, istutettu taimia ja kylvetty siemeniä. Nyt ne on yhtä vaille kaikki maassa, ne Kettumummon ja papan kasvatit. Sellaiset kuin kesäkurpitsat, runko-, pihvi- ja kirsikkatomaatit, basilikat ja persiljat. Vain iso kurpitsa odottaa ruukussaan muhevaan maahan istuutumista päästäkseen kasvattamaan, ojentelemaan versojaan ja loistamaan keltaisin kukin ja lopulta kasvattamaan sitä oikein ison isoa hedelmää. Siitäpä mummo keittelee soseet ja pikkelsit.
Kasvimaa näyttää tosi siistiltä suorine penkkeineen. Rikkaruohot eivät ole vielä ennättäneet pilata idylliä:) Porkkanat itävät hitaasti, mutta sipulit jo näyttävät vihreitä silmujaan. Monta kertaa päivässä on käytävä silmäilemässä kasvatteja. Juuri äsken vielä saunomisen jälkeenkin kiersin pihan ja tarkastin kasvihuoneen, kukkapenkit, mansikka- ja kasvimaan.
Välillä iskee kestävyysvaje. Niveliä kolottaa ja huippaa päästä. Silloin on pakko pistää pitkäkseen, kerätä voimia ja vähentää tätä vajetta. Kummallinen sana päivittäin kuultu sana, tuo kestävyysvaje.
Kestävyyttä tarvitaan jokaisessa päivässä, niin fyysistä kuin henkistäkin. Etenkin velimies sitä tarvitsisi nyt, kun paha sairaus on saanut vallan eikä enää toivoa paremmasta ole. Loppujen lopuksi niin haurasta on elämä. Vakavasti sairaana hän tarvitsee vierellä kulkijaa ja ymmärtäjää. Illalla ristin käteni ja pyydän veljelle ja hänen läheisilleen voimia ja luottamusta jaksaa raskaina hetkinä.
Muistetaan me muutkin olla onnellisia ja arvostaa jokaista elonpäivää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti