Metsä - laitan silmäni kiinni. Tee sinäkin niin ja katso millaisen metsän näet mielikuvissasi. Minut pelkkä sana - metsä - vie tiettyyn ja hyvin tuttuun maisemaan. Olen kansakouluikäinen ja seison lapsuuteni metsikössä. Siellä on koivuja, kuusia ja muutama mäntykin. On kesä, mutta ei kuitenkaan helle. Auringon säteet puikkivat isojen puiden latvustoista. Maassa on sammalta, heiniä ja varpuja. Valot ja varjot leikkivät.
Pian juoksen samassa metsässä. Nyt sataa vettä, olen vieläkin koulukas. Sade on lempeää kesäsadetta. Kevyttä ja lämmintä. Juoksen ja loikin. Katselen ylös puiden välistä pilkottavalle taivaalle, avaan suuni ja yritän kielelläni metsästää sadepisaroita. Vaatteet kastuvat ja kinttujani pistelee, mutta minulla on hauskaa. Ei haittaa, vaikka vahingossa astun lehmänläjään, varpaat puhdistuvat kuitenkin kosteassa sammalessa. En huomaa hyttysiä, eivätkä nekään huomaa minua. Tämä on ihan minun oma juttuni. Tämä sadejuoksu on parasta koko kesässä.
Nyt on syksy. Olen isosiskon kanssa keräämässä puolukoita. Niitä on ihan punaisenaan aukon ja metsän rajassa. Sisko on tullut Helsingistä lomalle. Sisko on ahkera, mutta niin olen minäkin. Ämpärit täyttyvät. Sankka kuusikko on koko ajan selän takana ja meidän edessä on auringonpaisteessa kylpevä marjaisa hakkuuaukeama. Samassa kuusikossa keräsin äidin kanssa haapasieniä vain muutama viikko aikaisemmin. Metsässä risteili polkuja ja äiti selitti minne kukin polku vie. Tuo menee Soihenvälille ja tätä pitkin pääsee Karhulähteelle ja sieltä Lummeniemelle. Yhden polun varrella oli lähde tuohilippeineen. Metsä tarjosi meille raikasta, kylmää ja kristallinkirkasta vettä.
Missä ovat nyt lapsuuden metsät ja polut, lähteet ja tuohilipit? Poissa kaikki. Puut on kaadettu, maa kynnetty, polut kasvaneet umpeen ja lähteet hävinneet. Tuohilippejä ei tee enää kukaan. Mutta kun suljen silmäni, on hetkessä taas kesä ja taivaalle kertyy sadepilviä . . . juoksen jo rinnettä alas ja kiipeän aidan yli . . .
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti