Arki on rakkautta ja arki on elämän parasta aikaa. Tavalliset kotiaskareet, ruuanlaitot, tiskit, pyykit, siivoukset ja paikkojen järjestely ja omien toiveiden mukainen hiljaisuus, näistä kaikista jokapäiväisistä asioista voi nauttia. Etenkin hiljaisuudesta, siitä että on niin hiljaista, että voi kuulla omia unelmiaan.
Samassa tuvassa ja pihassa käpsehtii vuosikymmenien ajan rinnalla kulkenut pappa, oma rakas, tuttu ja turvallinen. Jo hengityksen rytmistä tai katseesta voi tietää mitä toinen ajattelee, mikä mieltä askarruttaa, mitä mielessä pyörii. Tosin joskus iskee lukihäiriö mummollekin. Silloin tulee ajatustenlukuvirheitä ja jopa vääriä johtopäätöksiä. Eihän etanankaan tuntosarvet ole jatkuvasti töröllään.
Samalla tavalla pappakin tunnistaa hyvin pienistä asioista mummonsa mielentilat ja etenkin sen muutokset. Siitä miten astiat kolahtelevat, miten ovet sulkeutuvat tai millä ponnella ärräpäät lentelevät. Vuosikymmenien aikana ollaan hitsauduttu yhteen. Ollaan niin samaa puuta ja juuret toisiimme kietoutuneena.
Kun luin läpi tuon mitä kirjoitin, ajattelin heti, että nyt lukijat saavat käsityksen, että me oltaisiin alvariinsa vain huonolla tuulella. Että paukuteltaisiin ovia tai paiskittaisiin astioita. Ei, ei, ei sinne päinkään. Korkeintaan, jos minä mummo satun joskus ja tosiaankin hyvin harvoin, olemaan tuittupäällä, niin se on jo harvinainen sattuma. Kysykääpä vaikka papalta pitääkö tämä paikkansa.
Sovussa eletään arkea, nauretaan välillä kuin keskenkasvuiset kakarat ja piipahdetaan joskus niin sanotusti ihmisten ilmoilla virkistymässä. Etenkin eläkepäivän aikoihin käydään tekemässä varainsiirtoja eli ostetaan ruokia, hörpätään Puodissa maistuvat kahvit, haetaan apteekista repulla lääkkeitä tai ajetaan kaupunkiin asti katselemaan ihmisten hyörinää.
Ja joskus koetaan kesken tavallisen päivän pieniä juhlahetkiä. Niin kuin silloin, kun monen päivän jälkeen oravat ilmestyvät takaisin pihapiiriin tai teeret istahtavat pihapuihin.
Samalla tavalla pappakin tunnistaa hyvin pienistä asioista mummonsa mielentilat ja etenkin sen muutokset. Siitä miten astiat kolahtelevat, miten ovet sulkeutuvat tai millä ponnella ärräpäät lentelevät. Vuosikymmenien aikana ollaan hitsauduttu yhteen. Ollaan niin samaa puuta ja juuret toisiimme kietoutuneena.
Kun luin läpi tuon mitä kirjoitin, ajattelin heti, että nyt lukijat saavat käsityksen, että me oltaisiin alvariinsa vain huonolla tuulella. Että paukuteltaisiin ovia tai paiskittaisiin astioita. Ei, ei, ei sinne päinkään. Korkeintaan, jos minä mummo satun joskus ja tosiaankin hyvin harvoin, olemaan tuittupäällä, niin se on jo harvinainen sattuma. Kysykääpä vaikka papalta pitääkö tämä paikkansa.
Sovussa eletään arkea, nauretaan välillä kuin keskenkasvuiset kakarat ja piipahdetaan joskus niin sanotusti ihmisten ilmoilla virkistymässä. Etenkin eläkepäivän aikoihin käydään tekemässä varainsiirtoja eli ostetaan ruokia, hörpätään Puodissa maistuvat kahvit, haetaan apteekista repulla lääkkeitä tai ajetaan kaupunkiin asti katselemaan ihmisten hyörinää.
Ja joskus koetaan kesken tavallisen päivän pieniä juhlahetkiä. Niin kuin silloin, kun monen päivän jälkeen oravat ilmestyvät takaisin pihapiiriin tai teeret istahtavat pihapuihin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti