Ongelmajätettä

Hupsista, kun huimaa. Ohoh, miten minä näin kompuroin. Pitääpä ihan kävellä kieli keskellä suuta . . . ja sydän kintaan peukalossa, että millonka oikeesti pää toimii noppeemmin kuin jalat ja on jossakin nenällään. Päätä särkee ja heittää ja huippaa. Eläkä nyt luule, että oisin lipitellyt Tallinnan tulijaisviinoja. Mittään en ou ottanna, en kirkasta enkä värillistä . . . paitsi tietenkin maitoa ruuan kanssa ja sitä laihaa hörökkikahvia. 

Vanha ihminen se ei saa kaatua. Justiinsa töllöttimen aamuohjelmassa sanottiin niin. Se nimittäin käyp kalliiks yhteiskunnalle, jos vanha ihminen kuatuu ja loukkaa ihtesä. Siinä männöö lonkkoo, kättä ja piätä. Ja se vanhan ihmisen hoitaminen, se se vasta kallista on. Kun kaikessa pittää säästää, niin arvoohan sen, että rahoja ei ole tuhlattavaksi vanhan ihmisen lonkan korjaamiseen tai käden kipsaukseen, saatika sitten, että kolautettua päätä kuvattaisiin.

Vanha se on semmoinen rasite tässä yhteiskunnassa. Vaikka se on ikänsä tehny töitä. On hoitanut lapsensa mualimalle, on hoitanut vanhenpansa hautaan asti, on käyny töissä aamua iltaa yötä. Juossu töistä kauppaan ja päiväkotiin, kopannu yhden tahikka useamman muoskan käsipuoleensa ja kotona sitten pessy pyykit ja laittanna ruuat. Ja nyt kun piästä vippaa, verenpaine nousee ja laskee, niin nyt on pysyttävä pystyssä. On pakko, ettei vaan tulis kalliiks tälle yhteiskunnalle. Tälle, jonka eteen on kaikkensa tehnyt ja antanut. 

Vanha ihminen uhkaa olla jätettä, varsinaista ongelmajätettä. Monella vanhenevalla ihmisellä kylläkin on jo varattuna viimeinen loppusijoituspaikka. Niin on meilläkin, ihan siinä kirkon vieressä, kaksi paikkaa ja ihan käteisellä eurorahalla ostettu.

Kun ei se tuota ennee mittään ja kun pitää säästää ja säästää, niin muuttuu ongelmaksi. Miksikö? No, siks että saadaan jaettavaksi optioita, ynnä muita osinkoja niille harvoille ja valituille yhteiskunnan parempiosaisille. Niin se vaan on!