Tragedia heinäpellossa

Tänään käytiin papan kanssa kauppareissulla Suonenjoella. Mentiin Iisveden ja tultiin Autuaankankaan kautta. Mennessä tie oli kuopilla ja kurainen. Siksi siis palattiin toista reittiä. Me aina vaihdellaan ostospaikkoja. Ihan vaan vaihtelun vuoksi. Sitä paitsi Suonenjoella on erittäin hyvä kahvila, siinä Siwan vieressä. Oliskohan sen nimi Kaneli? En muista, mutta tosi hyvä ja vierailemisen arvoinen paikka. Tänäänkin käytiin siellä kahvilla. Pappa joi kahvit ja minä teet. Minulle ei enää kahvi maistu niin kuin nuorempana, aamu-tsuvee riittää. 

Reissulta tullessa pitkällä suoralla vähän ennen Kettukiveä, tiellä harhaili kaksi eksyneen näköistä lintua. Töyhtöhyyppiä olivat. Vettä satoi taivaan täydeltä ja tie oli kurainen. Ja siellä tiellä nämä kaksi onnetonta! Voi miten surullista. Siinä laahustivat kuin siipi maassa. Ei kirjaimellisesti vaan kuvainnollisesti. Hyvä, ettei jo sitä näkymää katsellessa tirahtanut mummolta itku. 

Joka kevät saapuu töyhtöhyyppäpariskunta pesimään läheiselle pellolle. Luultavasti kysessä on sama pari. Ainakin he aina rakentavat pesän suunnilleen samalle paikalle, parikymmentä metriä kylätiestä pellon puolelle. Vanha viljelijä piti tapana laittaa kepin pesän merkiksi. Näin hän osasi varoa peltotöitä tehdessään, ja pesä säilyi ehjänä. Lintuemo muni munansa, hautoi niitä uutterasti ja paimensi poikasensa maailmalle kaikella sillä lintuemon taidollaan, mikä oli hänelle kuoriutuessa annettu. Kesällä oli onnellinen loppu.

Vanha viljelijä lopetti peltotyöt ja vuokrasi maansa nuorelle viljelijälle. Pelloilla pyöri nyt isommat koneet ja  kovemmalla vauhdilla. Töyhtöhyypät tulivat kuitenkin joka kevät samalle pesimispaikalleen. Kukaan ei kuitenkaan suojellut lintujen huolella rakentamaa pesimispaikkaa. Nuori viljelijä ajoi surutta pesän yli kerta toisensa jälkeen. Ei onnistunut pesimispuuhat. Lintuemot harhailivat, niin kuin tänäkin kesänä, toimettomina ja onnettomina. Ei tullut tällekään kesälle onnellista loppua.

Pappa päätti tänään, että ensi keväänä hän tallustaa pellolle ja pystyttää niin monta keppiä pesän ympärille, että nuorikin viljelijä sen huomaa. Laittaa vielä vaikka kyltin ja kirjoittaa siihen: TÄSSÄ PESIN MINÄ, TÖYHTÖHYYPPÄ! MENE SINÄ IHMISHYYPPÄ SIITÄ MATKOIHISI!

Herkkää

Nyt niitä on, vanamon kukkia! Pienen pieniä kellokukkia hentojen kukkavarsien päässä. Versot suikertavat sammaleiden lomassa ja vihreät lehdet ovat kuin pieniä nappeja. Ja se tuoksu, se on huumaava. Oletkohan koskaan nuuskaissut vanamonkukkaa? Jos et, niin etsi metsästä tämä pieni ja hento luonnon ihme! 

Tyynenä päivänä metsässä tai kylätiellä voi joskus tuntea ihanan tuoksun, joka leijailee sammaleen yllä niin, ettei tarvitse edes kumartua. Vanamot lähettävät tuoksuviestejään. Tämän tuoksun jos saisin pulloon. Raoittaisin pullon korkkia tummuvina iltoina, silloin kun luonto on pudottanut kauniit kesän ja syksyn värinsä ja puut ovat paljaina valmiina talven tulla. Raoittaisin korkkia, sulkisin silmät ja muistaisin kesän lämmön, pehmeät värit ja pilvien valkoisen pumpulin. 

Ei ole pientä pulloa, eikä ole taitoa vangita tuoksua. On kuitenkin tuoksumuistot ja tunnelmamuistot. Niitä voi säilöä muistin kammareihin. Pidetään kammarin ovet raollaan, etteivät ihanat kesän muistot jää unohduksiin suljettujen ovien taakse! 

Poimitaan kedon kukkia silmän iloksi ja mielen virkeydeksi. Nuuskitaan ja odotetaan lämpimiä kesäpäiviä. Kyllä ne sieltä vielä tulevat:)

Mieli maassa ja pilvissä

Mieli tekee kummallisia matkoja. Milloin se on maassa, milloin pilvissä. Tänään ainakin konkreettisesti kasvimaassa. Monet tämän kesän rankkasateet ovat piiskanneet kasvimaan möyheän pinnan kovaksi kuoreksi. Rikkaruohot puskevat maan läpi vuosituhansien aikana kehittämillään ominaisuuksilla. Hennot porkkanan- ja tillintaimet ovat kuin heikkoja henkäyksiä vesiheinän ja rönsyleinikkien rinnalla. Ihan menee mieli matalaksi, maahan siis. 

Kurkkupenkkiä katsellessakaan ei nouse mummon mieliala pilviin. Taimi toisensa jälkeen nuutuu, kellastuu ja kuolee. Ei auta, vaikka juttelen niille mukavia. Eivät ota kuuleviin korviinsakaan. Tai sitten en vaan osaa kurkkujen ymmärtämää kieltä. Ehkä niilläkin on mieli maassa, kun ensin kesä näytti kauneutensa ja heti siihen päälle heitti räntää, vettä ja koillistuulta niin, että hytisyttää.

Pappa otti tämän pilvikuvan vuosi sitten.

 Siinä voisi olla mieli pilvissä.

Kukat kuitenkin kasvavat ja nurmikko viheriöi. Pian kukkivat jalopähkömöt ja -angervot. Pionien nuput pyöristyvät päivä päivältä. On ihanaa seurata kasvun ihmeitä. Siitä saa voimaa ja mieli nousee maasta:) Ensimmäiset metsämansikat alkavat olla kypsiä. Kasvimaan mansikat antavat vielä kuitenkin odottaa, mutta raakileita on runsaasti. Ei ole mitään kiirettä, edetään hiljaa ja hissukseen ja nautitaan kaikesta kauniista. Nostetaan mieli maasta ja katsellaan pilviä. Lähetetään ajatuksia ja terveisiä heille kaikille, jotka ovat jo siellä pilvimaassa. 

Siskon muistolle

Ei mikään voi kuolla,

ei kukat, ei tuuli,

ei rakkaus kuolla voi.

Ohi polku vain kulkee

ja kukat jää taakse

ja muualla tuuli soi.

                          Aila Meriluoto

Juhannuksena

Eilen nostettiin lippu salkoon ja siellä se on liehuu edelleen. Aurinko paistaa ja tuulikin on kääntynyt luoteesta etelään päin. Joutsenperhe ui lahden pohjukassa ja pikkulinnut ahertavat perheensä eteen niin kuin jokaisena päivänä.  

Eilen, juhannusaattona, ilman koleus pakotti meidät ruokailemaan sisätiloissa. (toppatakit on nääs pakattu pois kesän ajaksi). Ruoka oli herkullista ja seura mitä parhainta. Illemmalla kokkokin saatiin muutaman yrityksen jälkeen syttymään. Kokkotarpeet olivat kastuneet lähiviikkojen sateista. Hyväpä oli lämmitellä tulen loisteessa. Ja kerrankin ei ollut pelkoa tulen leviämisestä. 

Kettukiven pihapiirissä

Mökin ympärillä on elämää koleasta säästä huolimatta. Pajusaaressa pesinyt joutsen esittelee suurta pesuettaan. Saa ollakin ylpeä seitsemästä poikasestaan. Emo vartioi kaula pitkänä poikasten ruokailuhetkeä rantaruohikossa. Kun raottelin ulko-ovea, lintuemo päästi heti varoitusäänen nokastaan. Peräännyin tuvan puolelle ja poikaset saivat ruokarauhansa.

Heinäsorsan pesiminen tuotti tänä kesänä neljä poikasta. Munia oli pesässä varmaan alun perin useampikin, mutta luonto karsii ja verottaa. Veroviranomaisena toimii varis, lokki tai minkki. 

Härkälintu ei ole vielä näyttänyt perhettään. Se pitää lapsokaisensa vielä ruohikon suojassa. Räkättirastaat sen sijaan laittoivat poikasensa maailmalle jo viikko sitten. Ensin poikanen vuoron perään siirtyi pesästä puun oksalle. Siellä ne suoristelivat siipiänsä ja tekivät hapuilevia lentoliikkeitä. Emo kantoi väsymättä ruokaa huutaville jälkeläisilleen. Eikä aikaakaan, kun pihanurmella oli kuusi rastaanpoikasta etsimässä itse ensimmäistä luomuateriaansa, kastematoja ja muuta makoisaa. Siivetkin kantoivat jo lentoon.

Myös jäniksistä saa päivittäin näköhavaintoja. Nyt kun Minni-koira on mennyt omaan kotiinsa, puput uskaltautuvat yllättävän lähelle pihamaata. Kai me ollaan papan kanssa niin hiljaisia eläjiä, ettei puputkaan häiriinny. Verkkoaita kasvimaan ympärillä on osoittautunut tarpeelliseksi. Ilman sitä saattaisi herneenversot ynnä muut päätyä pupujen masuun. 

Eilen illalla löysin kuolleen linnun saunan ikkunan alta, siitä sammaltuolin vierestä. Oli reppana lentänyt saunan ikkunaan ja taittanut niskansa. Joku Kerttunen ehkä. Tarkemmin en osaa lajia määritellä. Vaikka ilta oli suorastaan hyytävän kylmä, metsiköstä kuului vielä myöhään illalla värikäs ja monimuotoinen livertely. Ehkä leskeksi jäänyt lintu huhuili kadonnutta puolisoaan. 

Juhannusruusu on melkein täydessä kukassa. Viileällä säällä kukat säilyvät ainakin juhannukseen. Pionit ovat vielä nupullaan, akilleijat ja orvokit kukkivat kauniisti. Onko totta, että ensi viikolla mennään jo kohti syksyä? Ei kuitenkaan ajatella sitä, vaan yritetään nauttia keskikesän luonnon kauneudesta. Jos ei ulkona tarkene, niin katsellaan edes ikkunasta:)

Orvokit ikkunalla ja

paperilla

Ikävä kaveri

Olen saanut itselleni kaverin, enkä tykkää yhtään. Se on tunkeutunut luvatta elämääni. On se toki antanut kuulua itsestään ja vuosien ajan, mutta olen työntänyt sen pois mielestäni. Aina se on kuitenkin lyöttäytynyt seuraani. Se on seurannut minua päivin ja öin, työssä ja vapaa-ajalla. Jos joskus olen sen saanut pois mielestäni, niin pian se on taas muistuttanut olemassa olostaan. Se ei tottele, se kulkee omaa tahtiaan, eikä välitä kielloistani. Se on ilkeä kiusanhenki. Se on KIPU.

Minä inhoan sitä. Se on ajoittain niin raastava, etten toivoisi sitä edes pahimmalle vihamiehelle. Se ei anna levätä tai nukkua. Se kulkee koko ajan mukanani. Se lähtee pihamaalle, postilaatikolle, saunaan, sänkyyn, keittiöön ja ruokapöytään. Se lamaannuttaa ajoittain koko toimintakykyni ja se vaatii päivä päivältä enemmän kipulääkettä. Se vie auringonkin taivaalta. 

Haluaisin siitä jo eroon. En tarvitsisi edes harkinta-aikaa tässä eroprosessissa, luopuisin siitä tällä silmän räpäyksellä enkä perään itkisi. Lausuisin tai laulaisin vanhan kansan kipumanauksen:

Otan koprat kontiolta

peukalon mehän peolta,

havukalta haahottimet,

linnulta lihan pitimet,

jolla konnan kopristelen,

ilkiän.

Mene tuonne kunne käsken,

kiviä kivistämähän,

paasia pakottamahan.

Ei kivi kipuja itke,

paasi vaivoja valita.

Kivi ei kipuja itke

Pihan kukkaloistoa

Kettukiven pihamaa kukkii. Nyt on kesä kauneimmillaan. Lumipallopensas on kasvanut hyvin ja kukkii nyt oikein komeasti. Kun se istutettiin saunan nurkalle, niin heti seuraavana talvena oli oikea myyrätalvi. Pensaan kaikki uudet versot olivat oikein myyrien herkkua. Samana talvena myyrät tai hiiriäkö ne olivat, niin ne söivät lumen alla kahden oikein kauniin pihapihlajan rungot paljaiksi. Vielä seuraavana kesänä pihlajat jaksoivat kukkia, mutta sitten ne kuolivat. Vanhan uskomuksen mukaan pihlaja on pyhä puu, eikä sitä saa kaataa. Ehkä tämä kielto ei koske pystyyn kuolleita pihlajia? 

Pappa sai alppiruusun syntymäpäivälahjakseen. Pakkanen on verottanut pensasta ja monta oksaa on kuollut. Nyt pensas selvisi oikein hyvin vähälumisesta talvesta. Krookukset kukkivat pensaan juurella ensimmäiseksi keväällä ja seuraavana sinivuokot. 

Sireenejä siirrettiin papan mummolasta melkein 20 vuotta sitten. Se on ollut myöskin oikein hiirille ja myyrille mieluinen pensas. Joinakin kesinä se on kukkinut kuitenkin paljon runsaammin kuin nyt. Kukat ovat kauniita ja tuoksu on hurmaava.   

Ulkona on aivan tyyntä. Aurinko ei paista, on sellainen "rauhallinen" sää. Lähden kävelylle ja pistäydyn päiväkahville naapurin Leena Esterin luo. Leena on kesälomalla omassa lapsuudenkodissaan, pienessä punaisessa tuvassa.  

Kuuma päivä

Tänään oli kuuma päivä, monessa suhteessa kuuma. Jo aamusta ajeltiin Kuopioon. Pappa meni omille asioilleen ja minä jäin KYS:lle. Oli verikokeita ja ultraäänitutkimusta ja vielä sokerina pohjalla . . . gastroskopia. Hiki virtasi ja silmistä vesi. En tykkää, en suosittele, en peukuta! Tietenkin silloin, kun on ihan pakko, niin kuin nyt minunkin kohdalla. Mutta ei puhuta siitä enää, oli se sen verran ikävä kokemus. Ei sovi minun vartalolle. Pappa hikoili muiden asioiden kanssa. Lämpömittari näytti lukemaa plus 31. Kun päästiin vihdoin myöhään iltapäivällä takaisin kotiin, niin oli pakko ottaa tirsat. Jopa helpotti. Herätessä oli ihan eri fiilis. Suosittelen, peukutan . . . 

Saimme mieluisia vieraitakin. Keitettiin kahvit ja herkuteltiin pullalla ja jäätelöllä. Vieraat ovat meille aina tervetulleita arjen piristäjiä, niin nytkin. Oli niin kiva jutustella samanhenkisten ystävien kanssa. Siinä ilta vierähti mukavasti. Kalajutut tietenkin kerrottiin ja muisteltiin vanhoja sukulaisia ja kyläläisiä, jo niitä poisnukkuneita persoonia. Miten kylässä oli elämää ja monen arkisen askareen taitajaa, suorastaan mestaria. Niin kuin Tuomas, väsymätön ja taitava niittäjä ja kalamies. 

Elämä oli yksinkertaista ja ihmiset olivat enimmäkseen tyytyväisiä. Puhelin oli yhdessä tai kahdessa talossa, radio nyt kuitenkin jokaisella. Savon Sanomat tai jokin muu sanomalehti tilattiin melkein joka talouteen. Televisio tuli pikku hiljaa 1960-luvulla ja toi maailman silmien eteen.    

Nyt on kaikki toisin ja hyvä niin. Monet arjen helpottajat ovat tuiki tarpeellisia. Vanhaan ei ole paluuta, mutta muistella voi nostalgisesti. Jos vanhasta "hyvästä" ajasta voisi poimia ne kaikkein parhaimmat asiat ja yhdistää nykyaikaan, niin se voisi olla mielenkiintoista. 

Kylätie on hiljainen

Kesän ensimmäinen

Tulin juuri ulkoa ja kapusin tänne yläkertaan kirjoittamaan. Ensin kylläkin laitoin keräämäni kukat maljakkoon. Kesän ensimmäinen kukkakimppu. Siitä pitikin kirjoittaa, siitä ja pihalla kiertelystä. 

Järvi oli ja on vieläkin aivan tyyni. Vedenpinnan rikkovat vain pienten kalojen ja vesikirppujen hyppelyt. Linnut pitävät laulukouluaan puiden oksilla. Niillä on kiire ruokkia munista kuoriutuneita poikasiaan. Pappa oli seurannut kuinka rastas veti sateen jälkeen nurmikosta piiiiitkän madon. Sitten se puhdisti saaliinsa pyöritellen sitä nurmikkoa vasten. Lopulta mato oli aivan sykkyrässä ja juuri rastaan nokkaan sopiva. Nokat auki nälkäänsä valittavat poikaset saivat lentopostina makoisan välipalan. Ja rastas kiirehti etsimään uutta matoa.  

Räkättirastaan pesä on korkealla männyt oksilla. Kirjosieppo pesii nyt siinä pöntössä, jossa aikaisemmin vieraili sekä talitintti että kirjosieppo, kumpikin vuorotellen pesää rakentaen. Kirjosieppo oli lopulta vahvempi ja röyhkeämpi ja valtasi pesäpöntön. No, annettaneen anteeksi? Kirjosieppo on paras paarmojen sieppari. Siispä luotamme siihen, että se hoitaa hommansa, kun viheliäs paarma-aika koittaa.

Pihalla kierrellessä poimin sieltä täältä luonnonkukkia ja joitakin ihan kukkapenkeistäkin. Niittyleinikit ja metsäkurjenpolvet availevat kukkiaan. Ne taitoin ensimmäiseksi.Koiranputkissakin oli jo kukkia ja puna-ailakeissa isoina ryöppäivä. Nämä ja poimulehden kukat poimin seuraavaksi. Mökin takana on muutama lupiini. Niistäkin taittelin kukkanuppuja. Kukkapenkistä löytyi vielä akilleijat. Niitä oli lapsuudenkotini saunapolun varrella. Hennon vaaleanpunaisia. Sireenipensaasta taitoin yhden kukan, enempää en raaskinut. 

Oikeastaan kukat ovat kauneimmillaan siinä missä ne kasvavat ja kukkivat. Ovat ne toki kauniita maljakossakin.  Pöydän ohi kulkiessa tervehtii sireenin vieno tuoksu. Sen kun saisin pulloon, niin korkkia raottelisin pitkin pimeää syksyä ja talvea. Tuoksu antaisi lupauksen, että tulossa ollaan, kevät ja kesä. Nyt eletään juuri parhainta aikaa. Kauneinta kesää. Nautitaan, kuljetaan silmät ja . . . nenä auki.

Mustavalkoiset

Selasin vanhoja valokuvia. Suurin osa niistä on mustavalkoisia. Kuvissa ihmiset ovat asettautuneet valokuvattavaksi. Varsinaisia tilannekuvia on vain muutama. Ehkä kuvan ottaja on osannut houkutella muikeita ilmeitä kuvattavien kasvoille. Onko pitänyt sanoa muikku? Ja sekös sitten naurattaa. Joissakin kuvissa nuoremmat kuvassa olijat ovat rennomman oloisia, makoilevat nurmikolla tai istuvat näennäisen huolettomasti. Nuoret ne osaa ja uskaltaa!  

Monet kuvat on otettu kodin rappusilla. Vanhimmat kuvista on pienen mökin edessä ja pihapiirissä. Kamera oli vielä 50-luvulla harvinaisuus, ainakin maaseudulla. Filmistä kehitetyt kuvat ovat tosi pieniä, vähän suurempia kuin postimerkit. Nyt niitä joutuu tutkimaan suurennuslasin kanssa näillä vuosikymmenillä ja tällä ikänäöllä varustettuna. 

Kuvat ovat aarteita. Tallennettuja hetkiä oman perheen vaatimattomasta elämästä. Aina vaan kaivan kuvat esille ja löydän niistä uutta katsottavaa. Miten hyvältä tuntuu katsoa äitiä, mummoja ja ukkia. Katsoa ja löytää samoja kasvonpiirteitä. Ja samalla tuntea niin suurta ikävää, että silmäkulmat kostuvat. Ikävä omaa äitiä.

Kettukiven mummo äidin sylissä

Ihmisten ilmoilla

Kävimme papan kanssa kaupungissa. Ihan laitettiin siistimmät vaatteet päälle ja minä oikein kiharsin ripseni ja laitoin sellaisen kevyen arkimeikin:), puuteria, huulipunaa ja sellaista. Sitten ajaa köröteltiin peräkärryn kanssa kaupunkiin. 

Oli paljon asioita! Auto piti viedä syyniin eli katsastukseen. Siellä odotellessa juotiin katsastuskonttorin tarjoamat kahvit. Läpi meni ihan ilman huomautuksia, se auton katsastus. Ja kahvikin aikansa elimistössä kierreltyään. Heh heh. 

Tietenkin piti käydä Lihakunnan eli Atrian myymälässä. Sieltä saa joskus todella edullisesti lihansyöjille sopivaa ravintoa. Pappa etenkin on sellainen syöjä, minä en niinkään välitä. Paitsi Hiillosmakkarasta. Se on ihan pakollinen, näin kesäaikaan etenkin. Pappa nimittää sitä panssarimakkaraksi. Se kun nähkääs kypsyy puolet hitaammin kuin Wilhelmit ja Huiluntuhdit.

Torillakin käytiin. Tomaatteja sai eurolla kilo. Sellaisia hiukan pintaviallisia, mutta ainakin yhtä hyviä maultaan kuin siloposkisetkin. Torilla oli lupsakka tunnelma. Aurinko paistoi ja Hanna Partasen kojun luona oli tavalliseen tapaan ostajia. Kierrettiin vielä hallin puolella ja uudesta kirjakaupasta vanhojen kirjojen hyllystä ostettiin Lauri Viidan Moreeni. Pistäydyttiin sitten Salakavalaan teelle ja sämpylälle. Muuten ihan hyvä paikka, mutta gluteenitonta sämpylää piti jälleen odottaa ja odottaa. Tee jäähtyi siinä odotellessa. Eipähän polttanut suuta, se hyvä oli siinäkin asiassa.

Tori jäi taaksen ja Kodin Terrasta haettiin ulkohuussiin kompostikäymälä ja tietenkin siihen vielä puutavaraa. Puutavara kylläkin ostettiin Pihkasahalta Vaarunmäentieltä. Ulkohuussi siis kunnostetaan perusteellisesti ja maalataan lopuksi sisältä vaalean siniseksi. Se väri kuulemma karkoittaa kärpäset. Sitten kelpaa istua, vaikka ukkonen katkoisi sähköt tai myrsky riehuisi. Eikä mene putket tukkoon, siis viemärit. Mutta oli se kallis. Ihan hirvittää!