Selasin vanhoja valokuvia. Suurin osa niistä on mustavalkoisia. Kuvissa ihmiset ovat asettautuneet valokuvattavaksi. Varsinaisia tilannekuvia on vain muutama. Ehkä kuvan ottaja on osannut houkutella muikeita ilmeitä kuvattavien kasvoille. Onko pitänyt sanoa muikku? Ja sekös sitten naurattaa. Joissakin kuvissa nuoremmat kuvassa olijat ovat rennomman oloisia, makoilevat nurmikolla tai istuvat näennäisen huolettomasti. Nuoret ne osaa ja uskaltaa!
Monet kuvat on otettu kodin rappusilla. Vanhimmat kuvista on pienen mökin edessä ja pihapiirissä. Kamera oli vielä 50-luvulla harvinaisuus, ainakin maaseudulla. Filmistä kehitetyt kuvat ovat tosi pieniä, vähän suurempia kuin postimerkit. Nyt niitä joutuu tutkimaan suurennuslasin kanssa näillä vuosikymmenillä ja tällä ikänäöllä varustettuna.
Kuvat ovat aarteita. Tallennettuja hetkiä oman perheen vaatimattomasta elämästä. Aina vaan kaivan kuvat esille ja löydän niistä uutta katsottavaa. Miten hyvältä tuntuu katsoa äitiä, mummoja ja ukkia. Katsoa ja löytää samoja kasvonpiirteitä. Ja samalla tuntea niin suurta ikävää, että silmäkulmat kostuvat. Ikävä omaa äitiä.
Kettukiven mummo äidin sylissä
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti