Olen saanut itselleni kaverin, enkä tykkää yhtään. Se on tunkeutunut luvatta elämääni. On se toki antanut kuulua itsestään ja vuosien ajan, mutta olen työntänyt sen pois mielestäni. Aina se on kuitenkin lyöttäytynyt seuraani. Se on seurannut minua päivin ja öin, työssä ja vapaa-ajalla. Jos joskus olen sen saanut pois mielestäni, niin pian se on taas muistuttanut olemassa olostaan. Se ei tottele, se kulkee omaa tahtiaan, eikä välitä kielloistani. Se on ilkeä kiusanhenki. Se on KIPU.
Minä inhoan sitä. Se on ajoittain niin raastava, etten toivoisi sitä edes pahimmalle vihamiehelle. Se ei anna levätä tai nukkua. Se kulkee koko ajan mukanani. Se lähtee pihamaalle, postilaatikolle, saunaan, sänkyyn, keittiöön ja ruokapöytään. Se lamaannuttaa ajoittain koko toimintakykyni ja se vaatii päivä päivältä enemmän kipulääkettä. Se vie auringonkin taivaalta.
Haluaisin siitä jo eroon. En tarvitsisi edes harkinta-aikaa tässä eroprosessissa, luopuisin siitä tällä silmän räpäyksellä enkä perään itkisi. Lausuisin tai laulaisin vanhan kansan kipumanauksen:
Otan koprat kontiolta
peukalon mehän peolta,
havukalta haahottimet,
linnulta lihan pitimet,
jolla konnan kopristelen,
ilkiän.
Mene tuonne kunne käsken,
kiviä kivistämähän,
paasia pakottamahan.
Ei kivi kipuja itke,
paasi vaivoja valita.
Kivi ei kipuja itke
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti