Elämän eväät

Kävimme papan kanssa nukkumassa Kolilla yhden yön. Eilen iltapäivällä katselimme alhaalla näkyvää Pielisen pintoo. Tämä Koli ja sieltä avautuva maisema, se on meidän kaikkien suomalaisten kansallismaisemaa.

Vain yksi pieni vene näkyi järvellä. Illalla menimme vielä alas baariin kahville. Niin juuri, luit oikein, vain kahville! Hämmästyimme, kun tapasimme aivan yllättäen poikamme appivanhemmat eli Annin Mumman ja Ukin. Puheenaiheena oli, kuten hyvin arvata saattaa, yhteinen lapsenlapsemme. Olemme niin ylpeitä hänestä:)  

Aamulla herätessä oli koko maisema pehmeän usvan peitossa. Näimme ikkunasta vain lähimmät puut. Aamiaista syödessä maisema pikku hiljaa avautui taianomaisesti kuin suoraan satukirjasta. Ensin näkyi lisää puita, sitten jo hiukan alas laskeutuvaa rinnettä ja marjoista punaisena loistavia pihlajia ja lopulta alhaalla lainehtiva Pielinen. 

Kotimatkalla kuuntelimme radio-ohjelmaa, jossa puhuttiin lapsista ja siitä millaisin eväin lapset ovat aloittaneet koulutiensä. Pappa sitten kysyi, mitä minulle tulee mieleen sanasta eväät? Näin heti silmieni edessä äitini tekemät eväsleivät, voilla sipaistut ja vastakkain painetut ruisleipäpalaset, jotka äiti kääräisi voipaperiin. Tämä eväspaperi piti säästää ja siihen käärittiin seuraavan ja taas seuraavan ja seuraavan päivän eväät, kunnes paperi lopulta viskattiin hellaan sytykkeeksi. 

Papalla oli eväistä aivan samat mielikuvat. Hänen eväsleipänsä olivat vain isommat kuin minun eli kahden käden leivät eli koko leivän levyiset viipaleet. Ruoka on siis maistunut papallekin jo pienestä pitäen. Hänen koulumatkansa kulki ensin järven yli vene täynnä kylän lapsia. Pelastusliiveistä ei ollut tietoakaan. Aivan pahimmilla keleillä saattoi joku aikuinen käydä saattamassa lapset mantereen puolelle. Sieltä oli vielä parin kilometrin kävelymatka mäellä olevaan kouluun. Matkalla piti sivuuttaa yksi todella äkäinen koirakin. Liikunta ja ulkoilma antoivat ruokahalua. Ei ihme, jos ohraryynivelli ja ruisleipäviipaleet maistuivat eikä kukaan valittanut kouluruuasta. Minä sentään sain kulkea maantietä pitkin, vain kolme pitkän pitkää maantiensuoraa. Hyvin maistui minullekin keittäjän tarjoama puuro.

Kansakoulussa saimme siis lämpimän ruuan ja lasillisen maitoa. Voileivät piti tuoda kotoa. Ruoka oli useimmiten puuroa, maitoon tai veteen keitettyä, joskus velliä tai marjapuuroa tai joskus jopa kaali- tai lihakeittoa. Tänä päivänä lasten eväistä puhuttaessa tarkoitetaan kaikkea sitä rakkautta, turvallisuutta, kannustusta ja hyväksyntää, jota lapsi on kokenut pienen elämänsä alusta saakka. Niillä eväillä hänen pitäisi olla valmis aloittamaan koulutiensä. Hyvä olisi, jos aamulla maistuisi äidin tekemät voileivät.

Rekvisiittaa

Eilen, vähän sen jälkeen kun oli halattu ja pieni Anni oli vilkuttanut auton takapenkiltä pienillä sormillaan heipat mummolle ja papalle, oltiin hetki ihan hiljaa ja annettiin hiljaisuudelle tilaa. Sitten käytiin pienellä metsäkierroksella vastarannalla. Kerättiin kumpikin puoli koria kanttarelleja, herkkutatteja ja kehnäsieniä. Tultiin takaisin mökille ja olla törötettiin molemmat omissa ajatuksissa.

Illalla sitten katsottiin Teemalta ohjelmaa Pepe Wilberg + Saimaa. Esiintymislavalla oli iso porukka. Oli jouset ja puhaltimet, oli iso taustakuoro, oli rastapäiset kitaristit ja kosketinsoittaja ja peräti kaksi rumpalia ja tietysti Pepe rennosti kitara kaulassaan. Ensin ihmeteltiin, se kun on meille eläkeläisille sallittua hupia, niitä rastoja. Että mikä se laittaa ihmisen kasvattamaan sellaiset lepereet päähänsä, sellaiset jotka roikkuu hartijoilla ja jopa takapuolen yli ja tultiin siihen tulokseen, että se on se taide, joka ohjaa ihmistä. 

Kysyin sitten papalta, että mitä varten sillä Pepellä on se kitara kaulassa, kun ei se edes soita sitä. Pappa arveli, että se on varmaan ihan rekvisiittaa. Siitä se sitten lähti, se mielikuvitus. 

Mietittiin, että kaikilla ihmisillä voisi olla oma rekvisiittansa, sellainen josta voisi päätellä oliko ihminen artisti vai ihan rehellistä tai siis tavallista työtä tekevä tavallinen työläinen. Ja tästä ei sitten pidä kenenkään ottaa nokkiinsa, tästä nimenomaisesta lausahduksesta! Papalle ajateltiin rinnalle, niin kuin tavallaan kitaran paikalle, maalarin tela jatkovarrella varustettuna. Takataskussa voisi olla pölyharja, toisen housunlahkeen taskussa pakkelilasta ja rintataskussa vielä erittäin laadukas satamillinen lakkapensseli. Ai että meitä nauratti:) Melkein tuli suonenveto näihin olemattomiin mahalihaksiin, pelkästä nauramisesta:)

Entäs mummolle sitten, mitäs mummo kantaisi mukanaan? Se jo vaati vähän pidempää harkintaa. Neulan ja ruiskun kanssa ei paljon passaisi yleisillä paikoilla heilua ja vaippapakettikin olisi aivan liian raskas mukana kannettavaksi. Perusvoidepurkki tietysti voisi olla taskussa tai kenties kaulassa kiepillä varvasvälivillaa. Sitten pappa hoksasi, että hoitajan kynätasku olisi hyvä ja näppärä hoitajan rekvisiitta. Taskussa olisi taskukello ja hyvä lajitelma kyniä, niin kuin lyijytäytekynä, punakynä ja pari lääketehtaan mainoskynää. Vielä taskuun ehkä mahtuisi sakset, pari microlaxia, nimineula ja liiton jäsenmerkki. Saattaisi siellä olla se kahvitunnilla puoliksi syöty korvapuustikin. Hoitajan kahvitunti on sellainen parin minuutin pysähdys ja kiireessä seisallaan juotu pystykahvi. Jos yrität haukata pullaa, niin jo tulee jotakin tärkeämpää, jos ei muuta, niin puhelin soi ja pulla suussa yrität siihen jotenkin ymmärrettävästi vastata.    

Tuli sitten mieleen takavuosien tapaus Pakilakodista. Sinne tuli pastori käymään jollakin asialla, eli siis pitämään hartautta. Vanhainkodissa nääs aika harvoin, jos koskaan, vietetään häitä tai varsinkaan ristiäisiä. Tilaisuuden alkua odotellessa pastori katseli meitä hoitajia ja meidän rintataskuja. Saattaa tosin olla niinkin, että pastori tutkaili meidän muuta rintavarustusta, sillä pappikin on vain ihminen:) Selvyyden vuoksi kerron vielä, että pastori oli mieshenkilö. Ettei tämä nyt ihan ruokottomaksi tarinaksi mene:) No asiaan. Pappi kysyi aikansa meitä tuijoteltuaan, että onko kynätaskun sisällöllä jokin erityinen merkitys, eli jos on oikein paljon kyniä ja muuta härpäkettä taskussa, niin onko sellainen hoitaja tärkeämpi toisiin kynätaskulaisiin verrattuna, niin kuin esimerkiksi osastonhoitaja tai peräti koko talon johtaja? Nauruksihan se meni, vaikka hän ihan totisella naamalla sen kysyi. On ne nuo papit sellaisia veitikoita:)

Meillä eläkeläisillä oli  tosi hauskaa, kun tätä rekvisiitta-asiaa suunniteltiin. Nauru pidentää ikää. Ja se, joka pierua pidättelee, sillä on muutakin salattavaa. Mistähän tuokin sananlasku nyt tuli mieleen?

Nyt lukemaan

Sain muutama viikko sitten ylläripostina pojaltani tämän kirjan. Poika oli lukenut äetin lokia ja huomasi, että tätä kirjaa kaivataan Kettukivellä. Äet kiittää kaaniisti:) 

Luin kirjan oikein ahmimalla ja heti perään uudestaan. Kirja on hupaisa ja eloisa kuvaus yli 90-vuotiaiden Siirin, Irman, Anna-Liisan ja muutaman muun vanhuksen elämästä helsinkiläisestä palvelukodista. Kirjan päähenkilöt odottavat kuolemaa, mutta ovat kuitenkin vahvasti elossa joka päivä. Siiri piristää päiväänsä ajelemalla ratikalla pitkin kaupunkia. Välillä siemaillaan siivouskaappiin piilotettua punaviiniä tai otetaan siripirilääkkeitä ja amaryllipastilleja.  Hoitoalan ihmiset varmaan tunnistavat mitähän nämä lääkkeet voisivat olla. En käy tässä mainostamaan, kun en saa siitä mitään provikkaakaan. Heh hee! Joka tapauksessa en ole vuosiin lukenut mitään näin hauskaa kirjaa. Suosittelen:)

Vinksallaan

Tänään väsyttää ihanasti. Voiko niin edes sanoa? Onko väsyneenä oleminen ihanaa? Taidan tosiaan olla jollakin tavalla vinksahtanut. Eipä siinä mittään, olenhan tuon piirteen huomannut jo aikaisemminkin, tuon vinksahtamisen! No, joka tapauksessa nukuin pitkät yöunet ja päivällä Ihmistaimen kanssa vielä parin tunnin päikkärit ja aina vain väsyttää.

On se tuo taimi, eli oikealta nimeltään Anni, niin suloinen ja kaikella tavalla ihana mummon ja papan silmäterä. On niin touhukas, että ihan hengästyttää pelkkä sivusta seuraaminen. Päivällä käytiin oikein porukalla kasvihuoneessa ihmettelemässä  miten ne tomaatit kasvavat puussa. Annin mielestä kattoon asti ylettyvät tomaatit ovat kuin puita. Aikuinen ihminenkin voisi joskus asettua pienen lapsen mittasuhteisiin. Olisi maailma aivan toisen näköinen. Pienet katiska-ahvenet olisivat valaiden kokoisia ja järvikin näyttäisi isolta mereltä. Mutta sehän onkin meidän puheissa Iismeri eikä Iisvesi:)

Lapsella on kyky mielikuvitella. Sitten kun aikuistuu, siis jos aikuistuu, niin mielikuvitus saattaa rapistua elämän totuuksien edessä. Säilyy sitä sentään hitunen, kun sen vaan osaa houkutella esiin. Pihapuiden linnuille voi jutustella ihmisten kielellä ja kuvitella, että kyllä tintti ymmärtää mitäs sille juuri kerroin. Mielikuvissaan voi matkata vaikka maailman ääriin. No, tosiasiahan on, että pienellä eläkkeellä ei juuri muuhun ole varaakaan. Tehdäänpä siis mielikuvitusmatkoja. Eikä tarvitse edes pakata laukkuja.

Lähdenkin tästä nyt Roomaan. Mielikuvituksen siivin lennän sinne tuossa tuokiossa. Lentomatka sujuu nopeasti, eikä siihen kuulu tarjoilua. Saavun siis perille sen suhteen selväpäisenä, jos muuten olenkin vinksallaan:) Roomassakin näyttää satavan. Eipä se mittään, ostan kadunkulmasta neonvihreän umbrellon. Arrivedersi elikkäs heippa:)

Mietteitä ja aatoksia

Sieniaarteet on säilötty talven herkuiksi. Metsään ei nyt kannata mennä pariin viikkoon. Sitten voi taas hyvällä sieninenätutkalla varustettuna käydä hakemassa keltaisia kanttarelleja, metsän aarteita. Olen tehnyt elinsiirron ja siirtänyt nenäni papan käyttöön. Minä taidan mennä metsään vasta ensi syksynä!

Syksyisessä metsässä on eri tuoksu kuin kesällä ja keväällä. Ja äänetkin ovat erilaisia. Lintujen laulua kuuluu vain harvakseltaan. Sammaleessa näkyy pieniä polkuja, joita mäyrät ja ketut ovat käyttäneet ilta- ja yöretkillään. Omista piiloistaan ne saattavat seurata sienestäjän askeleita.

Kettukiven piha on muuttunut syksyiseksi. Kurpitsat pullistuvat vieläkin päivä päivältä suuremmiksi. Tomaatit kypsyvät kasvihuoneessa ja porkkanatkin alkavat olla syötävän kokoisia. Tänään kerättiin sipulit kuivumaan. Muutaman päivän kuluttua niiden naatit pitää "kiertää". Siten ne säilyvät paremmin. 

Olen aloitellut sitä pidempää tekstiä. Aika näyttää tuleeko siitä tarinasta luettavaksi asti. Minulla on hiukan keskittymisongelmia. Mielessä on se tuleva leikkaus ja miten siitä toipuu. Kaksi viikkoa sitten sain jonohoitajalta leikkauspäivän ja siitä lähtien olen odotellut kutsukirjettä ohjeineen. Ei vielä tänäänkään ollut postilaatikossa. Siksisipä soitin jonohoitajalle, että onko lähetetty ja mihin osoitteeseen? Onhan toki jo eilen laitettu postiin ja osoitekin on oikea. Kirje tulee viimeistään ensi maanantaina.

Siitä on muuten tänään tasan 39 vuotta, siitä kun ensimmäisen kerran papan kanssa tavattiin lavatansseissa. Sitä oltiin niin nuoria ja nättejä ja elämä edessä. Nyt ollaan enää vain nättejä. Elämää on takana, mutta tulevaisuuteen katsotaan luottavaisin mielin uskoen, että edessä päin on vielä monen monta yhteistä vuotta. Näissä mietteissä 20.8.2014.

Mietityttää

Mietityttää niin moni asia. Ihan tässä omassa elämisessä, ei tarvitse hakea ajatuksiinsa esimerkiksi Ukrainaa tai Venäjän talouspakotteita. Tieto siitä, että leikkauspäivä on vihdoin määrätty, se tietenkin helpottaa, mutta samalla päässä viuhuu kaikki mahdolliset asiat, mitä leikkaus voi tuoda tullessaan. Kirurgin mukaan noin 80 prosenttia leikkauksista onnistuu. Mitäs, jos kuulun siihen 20 prosenttiin? 

Elämä on arpapeliä, eikä joka toinen arpa suinkaan aina voita. Päävoittoa tietenkin toivoisin, niin kuin joka lottoarvonnassa. Minulla ja papalla on kestolotto aina vetämässä, kaksi tarkoin harkittua riviä, joiden numerot on tyypillisesti koottu lasten syntymäpäivistä ja omista kihlajais- tai hääpäivistä. Siksiköhön päävoitto kiertää meidät kaukaa. Olemmehan saaneet toisemme ja terveet lapset. Siinä sitä onkin voittoa. Nyt olisi sellainen lisävoitto todella mieluinen, jos kivut jäisivät sinne leikkuupöydälle. Sieltä sitten siistijä pyyhkäisisi ne jätesäkkiin ja puts plank, kivuton elämä koittaisi. Arvostaisin kivuttomuutta enemmän kuin lottovoittoa. Toisaalta, miljoona euroa helpottaisi kummasti tätä arkista taivallusta. 

Ihminen on kumma kapistus, ei milloinkaan tunnu olevan tyytyväinen. Jos on auto, niin pitäisi olla uudempaa mallia tai ainakin eri väriä. Jos on koti, niin pitäisi olla isompi ja toimivampi. Jos on sopusuhtaisen kokoinen, niin pitäisi olla pienemmät/isommat rinnat tai ainakin sirommat nilkat, pienemmät polvet, kapeampi vyötärö, pidempi kaula, kauniimmat kynnet, korkeammat poskipäät tai ainakin parempi lauluääni. Tätä voisi jatkaa loputtomiin. Oletteko koskaan tavanneet itseensä täydellisesti tyytyväistä ihmistä? Jos sellainen löytyy, niin kertokaa ihmeessä minullekin:) 

Näissä ajatuksissa keskiviikkona, kun ukkonen murahtelee ulkona ja taivaalla on sadepilviä. Miksi aina sataa, miksi ei paista aurinko? Aina tämä on tämmöistä tämä Suomen kesä:) 

Aarteita

Sain viimein houkutelluksi papan lähtemään kanssani metsään. Nuorempana se muuten oli paljon helpompaa, se metsikköön houkutteleminen. Vähän kun vain vihjaisi, niin heti innostui:) Eikä tarvittu mukaan edes marja- tai sienikoria. Hih hii!

Nyt siis ajettiin moottorilla vain pieni vesimatka ja rantauduttiin. Mukana oli oma sienikori, se jonka kyljessä on kanttarellin kuvia. Se onkin varsinainen taikakori ja useimmiten se täyttyy kuin itsestään. Papalla oli vaatimattomasti vain pieni marjakori. Pappa kun ei uskonut löytyvän sienen sientä. Minä kuitenkin elättelin mielessäni toiveita, että kuivuudesta huolimatta jotain löytyisi. 

Ehkä kymmenisen metriä käveltiin rinnettä pitkin ja siinä niitä oli, kanttarelleja sammalikko ihan keltaisenaan. Uskomattoman ihana näky:) Melkein otti sydämestä! Noin niin kuin kuvainnollisesti:)

Kymmenen minuuttia kyykisteltiin, ja korit oli jo täynnä. Seuraavaksi otin huivin päästäni ja kietaisin sen sienipussiksi. Eihän siihen monta mahtunut. Nousin vielä vähän rinnettä eteenpäin ja taas oli edessä keltainen sammalmatto. Seuraavaksi riisuin hupparin, laitoin vetskarin kiinni ja hihat solmuun ja eikun sienillä täyttämään. Tässä vaiheessa sanoi selkä, että nyt riittää, ei yhtään kumarrusta enää! Ai, että harmitti! Oli vielä monen monta sienipaikkaa katsomatta. Pappakin jo komensi, että nyt riittää tälle päivälle. Arveli varmaan, että kohta se mummo heittää housutkin. Siinä sitä olisikin jo ajatukset tosissaan harhailleet kauaksi sienten keräämisestä:) Hih hii!

Mänkee hyvät immeiset metsään, yksin tai yhdessä. Metsä tarjoaa ilmaisia aarteitaan. Jos ei sieniä tai marjoja löydy, löytyy raikasta happirikasta ilmaa. Ilmaiseksi:) 

  

Hiljaisuutta ja muutakin

Leivoin tänään pullaa ja kuuntelin hiljaisuutta. Radio ja televisio oli kerrankin kiinni. Taikinan kohotessa istuin ja kuuntelin. Peltikatto rapsahteli auringon lämmittäessä, haapapuiden lehdet kahisivat tuulessa. Muita ääniä ei oikeastaan kuulunutkaan. 

Linnutkin ovat hiljaa nyt, kun poikaset ovat lentäneet pesästä. "Laurilta laumaan ja Pärttyliltä peräti pois." Näin sanoi vanha kansa. Ensi sunnuntaina on siis Laurin päivä. Pääskyset ja muutkin muuttolinnut, niin kuin kottaraiset, kiurut, rastaat ja peipposet, kerääntyvät parviksi puhelinlangoille. Kahden viikon päästä on Pertun päivä. Silloin lintuparvet lähtevät muuttomatkalle. Muuttoaikataulu ei ole ihan päivän päälle, mutta kovasti mennään syksyä ja talvea kohti. Jäähän meille talveksi seuraa pitämään kaikki tiaiset, tikat, närhit ja harakat.

Nyt on pullaa pakkasessa 

Hei kaikki te, jotka olette lupailleet tulla käymään. Nyt auton nokka Kettukiveä kohti ja kahville tai ihan yökylään. Saunamökissä on valmiiksi pedattu petikin odottamassa. Tulkaa ennen syyskuun viidettä. Silloin on se leikkauspäivä ja mummon nikamat laitetaan järjestykseen. Vihdoinkin! Jospa kivut jäävät leikkauspöydälle ja voin alkaa taas elämään. Sitä ihmettä odotellessa:) 

Unohtui se sadejuttu

Eilen piipahdettiin tuplakaimojen luona Kuopion kaupungin laitamailla. Tosi kiva olikin nähdä pitkästä aikaa:) Terveiset vaan näin lokin = blogin kautta:) Justiinsa sieltä kun ennätettiin kotipihaan, niin nousi hirmuinen tuuli ja sade. Tuli muuten ihan maahan saakka, se sade. Tuli rakeitakin, oikein rumisi peltikatolla ja ikkunoissa. Salamoi ja ukkonenkin jyrähteli. Minä tietenkin vetelin johtoja seinästä. Pappa ei ollut moksiskaan. Sitä ei pienet jyrinät paljoakaan hetkauta, sodan käynyttä mies. Siis inttiaikaan, sen loppusodan:) Papalla olikin aselajina kunnon tykki, soppatykki nääs. Oli pataljoonan keittäjä. Tänäänkin keitti kaalikeittoa meille kahdelle, ja kattilan koko oli kuin olisi vähintään puolijoukkueelle keitellyt:)

Päivänpaistetta ja sadekuuroja

Päivänliljat loistavat kilpaa auringon kanssa

Kurki se vaan vahtii Kettukiveä. Harjaneilikat ennättivät kukkia lapsenvahtireissun aikana.

Piipahdettiin tuasiisa toissa päivänä kaupungissa. Piti käydä verotoimistossa hakemassa uusi verokortti, koska tuore eläkeläinen sellaisen tarvitsee. Enpä kirjoita siitä visiitistä enempää. Saattaisi tulla painokelvotonta tekstiä. Niin olin pettynyt! Ihan syvämmestä riipasee tämä pienen (kuvainnollisesti) ihmisen riistäminen!

Samalla reissulla tehtiin papan kanssa kierros torilla ja kauppahallissa. Torilla toimi luonnollinen ilmanvaihto, mutta hallissa oli tukahduttavan kuuma. Oven kun aukaisi, niin oli kuin seinään olisi kävellyt. Se taisi unohtua, se ilmanvaihto, silloin kun hallia remontoitiin. Sattuuhan sitä nuorillekin immeisille saatikka sitten meille eläkeläisille:) 

Aloittelen tässä lähiaikoina pitkää tekstiä. Ei tule jatkoa Punaisille lehdille, mutta saattaa siinä olla jotain juonenkäänteitä, jotka sivuavat Punaisten lehtien tapahtumia. Tarkoituksena = yrityksenä on kirjoittaa kevyempää. Aihe on muhinut mielessä jo jonkin aikaa, jopa niin tiiviisti, että tulee jo uniinkin. Hyvässä mielessä! Sehän se olisikin mielenkiintoista, jos näkisi aina unessa mihin suuntaan tekstin juoni kallistuu. Mielenkiinnolla odottelen:)

Ongella

Niin alkoi kalahammasta jomottamaan, että eikun ongelle, mutta ensin pappa kaivamaan matoja. Se olikin tavallista hankalampaa. Mato oli nääs kaivautunut melkoisen syvälle kuivuutta piiloon. Löytyi niitä sentään muutamia kymmeniä, aika pieniä tosin. Ja sitten vaan vene kohti Arvonsaaren eteläkärkeä. Siellä on se paras ottipaikka näillä vesillä. Mato pohjaongen eli pilikkin koukkuun ja ahvenia narraamaan. Kiviriippa piti venettä suunnilleen hollilla. Ja het nappas. Oikein pannukarkean kokoinen körmyniska. Ja taas ja taas eli oikein hyvin söi kala. Höh! Syöhän se kala, eihän se muuten elä! 

Tulomatkalla poikettiin Koirakalliolle. Siellä Pappa rapsutteli ahvenien suomut. Tällä luodolla tai voisiko sitä sanoa peräti saareksi, siellä oli joku vuosi sitten kalasääksen pesä. Puun kyljessä on vieläkin kyltti, joka kertoo, että pesäpuu on rauhoitettu. Itse lintu ei ole muutamaan vuoteen enää siinä pesäpuussa asustanut. Lennellyt on toki näillä main. Pesäkin on hajonnut ja pudonnut kalliolle. Jospa sääksipariskunta vielä joskus päättää rakentaa siihen männyn latvaan uuden pesän. Ympäristö olisi ainakin rauhallinen ja evästä löytyisi Iisveden isolta selältä.

Nyt meillä on jääkaapissa odottamassa parin päivän kalaruokatarpeet. Osa paistaa tirruutettaan pannulla, osa keitetään hyvässä liemessä. Molempi parempi! 

Myrskyn jälkeen

on poutasää:) Piha on siivottu, keinu nostettu paikoilleen ja lakoontuneet kukat autettu pystyyn. Kettukivellä oli vieraillut Helena-myrsky. Tuuli oli puhaltanut järveltä päin. Tuuli oli viskonut sadepisaroita terassin yli tuvan ikkunaan saakka. Onneksi ei yhtään puuta ollut nurin. Lähistöllä papan lapsuudenkodin luona oli kaatunut monta koivua ja Haapaniemen toisella puolella pitkässä Matinniemessä oli myrsky tehnyt tuhojaan. Siellä oli kaatunut puita rakennusten päällekin. Olimme siis onnekkaita! Kuulimme, että sähköt olivat poissa useamman tunnin. Pakasteet näyttävät kuitenkin olevan kunnossa. Senkin suhteen olimme onnekkaita. 

Postilaatikko oli täynnä. Postin mukana tuli myös ilmoitus eläkkeestä. Olen siis nyt jo kolmatta päivää virallisesti eläkkeellä. Että miltäkö tuntuu? No, eipä oikeastaan miltään. Se tietenkin riipaisi, kun oli otettu 50% veroa. Arvaatte varmaan, että huomenna puhelin on kuumana ja auton nokka kääntyy kohti verotoimistoa. Kun tuo 50% on selvitetty ja oikaistu, niin sitten voidaan papan kanssa juoda eläkekahvit. Ja kunhan pääsen näistä kivuista, voin alkaa jälleen elämään. Nyt tämä oleminen on tällaista hiljaista hipsuttelua. Sitä odotellessa:)