Eilen, vähän sen jälkeen kun oli halattu ja pieni Anni oli vilkuttanut auton takapenkiltä pienillä sormillaan heipat mummolle ja papalle, oltiin hetki ihan hiljaa ja annettiin hiljaisuudelle tilaa. Sitten käytiin pienellä metsäkierroksella vastarannalla. Kerättiin kumpikin puoli koria kanttarelleja, herkkutatteja ja kehnäsieniä. Tultiin takaisin mökille ja olla törötettiin molemmat omissa ajatuksissa.
Illalla sitten katsottiin Teemalta ohjelmaa Pepe Wilberg + Saimaa. Esiintymislavalla oli iso porukka. Oli jouset ja puhaltimet, oli iso taustakuoro, oli rastapäiset kitaristit ja kosketinsoittaja ja peräti kaksi rumpalia ja tietysti Pepe rennosti kitara kaulassaan. Ensin ihmeteltiin, se kun on meille eläkeläisille sallittua hupia, niitä rastoja. Että mikä se laittaa ihmisen kasvattamaan sellaiset lepereet päähänsä, sellaiset jotka roikkuu hartijoilla ja jopa takapuolen yli ja tultiin siihen tulokseen, että se on se taide, joka ohjaa ihmistä.
Kysyin sitten papalta, että mitä varten sillä Pepellä on se kitara kaulassa, kun ei se edes soita sitä. Pappa arveli, että se on varmaan ihan rekvisiittaa. Siitä se sitten lähti, se mielikuvitus.
Mietittiin, että kaikilla ihmisillä voisi olla oma rekvisiittansa, sellainen josta voisi päätellä oliko ihminen artisti vai ihan rehellistä tai siis tavallista työtä tekevä tavallinen työläinen. Ja tästä ei sitten pidä kenenkään ottaa nokkiinsa, tästä nimenomaisesta lausahduksesta! Papalle ajateltiin rinnalle, niin kuin tavallaan kitaran paikalle, maalarin tela jatkovarrella varustettuna. Takataskussa voisi olla pölyharja, toisen housunlahkeen taskussa pakkelilasta ja rintataskussa vielä erittäin laadukas satamillinen lakkapensseli. Ai että meitä nauratti:) Melkein tuli suonenveto näihin olemattomiin mahalihaksiin, pelkästä nauramisesta:)
Entäs mummolle sitten, mitäs mummo kantaisi mukanaan? Se jo vaati vähän pidempää harkintaa. Neulan ja ruiskun kanssa ei paljon passaisi yleisillä paikoilla heilua ja vaippapakettikin olisi aivan liian raskas mukana kannettavaksi. Perusvoidepurkki tietysti voisi olla taskussa tai kenties kaulassa kiepillä varvasvälivillaa. Sitten pappa hoksasi, että hoitajan kynätasku olisi hyvä ja näppärä hoitajan rekvisiitta. Taskussa olisi taskukello ja hyvä lajitelma kyniä, niin kuin lyijytäytekynä, punakynä ja pari lääketehtaan mainoskynää. Vielä taskuun ehkä mahtuisi sakset, pari microlaxia, nimineula ja liiton jäsenmerkki. Saattaisi siellä olla se kahvitunnilla puoliksi syöty korvapuustikin. Hoitajan kahvitunti on sellainen parin minuutin pysähdys ja kiireessä seisallaan juotu pystykahvi. Jos yrität haukata pullaa, niin jo tulee jotakin tärkeämpää, jos ei muuta, niin puhelin soi ja pulla suussa yrität siihen jotenkin ymmärrettävästi vastata.
Tuli sitten mieleen takavuosien tapaus Pakilakodista. Sinne tuli pastori käymään jollakin asialla, eli siis pitämään hartautta. Vanhainkodissa nääs aika harvoin, jos koskaan, vietetään häitä tai varsinkaan ristiäisiä. Tilaisuuden alkua odotellessa pastori katseli meitä hoitajia ja meidän rintataskuja. Saattaa tosin olla niinkin, että pastori tutkaili meidän muuta rintavarustusta, sillä pappikin on vain ihminen:) Selvyyden vuoksi kerron vielä, että pastori oli mieshenkilö. Ettei tämä nyt ihan ruokottomaksi tarinaksi mene:) No asiaan. Pappi kysyi aikansa meitä tuijoteltuaan, että onko kynätaskun sisällöllä jokin erityinen merkitys, eli jos on oikein paljon kyniä ja muuta härpäkettä taskussa, niin onko sellainen hoitaja tärkeämpi toisiin kynätaskulaisiin verrattuna, niin kuin esimerkiksi osastonhoitaja tai peräti koko talon johtaja? Nauruksihan se meni, vaikka hän ihan totisella naamalla sen kysyi. On ne nuo papit sellaisia veitikoita:)
Meillä eläkeläisillä oli tosi hauskaa, kun tätä rekvisiitta-asiaa suunniteltiin. Nauru pidentää ikää. Ja se, joka pierua pidättelee, sillä on muutakin salattavaa. Mistähän tuokin sananlasku nyt tuli mieleen?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti