Aarteita

Sain viimein houkutelluksi papan lähtemään kanssani metsään. Nuorempana se muuten oli paljon helpompaa, se metsikköön houkutteleminen. Vähän kun vain vihjaisi, niin heti innostui:) Eikä tarvittu mukaan edes marja- tai sienikoria. Hih hii!

Nyt siis ajettiin moottorilla vain pieni vesimatka ja rantauduttiin. Mukana oli oma sienikori, se jonka kyljessä on kanttarellin kuvia. Se onkin varsinainen taikakori ja useimmiten se täyttyy kuin itsestään. Papalla oli vaatimattomasti vain pieni marjakori. Pappa kun ei uskonut löytyvän sienen sientä. Minä kuitenkin elättelin mielessäni toiveita, että kuivuudesta huolimatta jotain löytyisi. 

Ehkä kymmenisen metriä käveltiin rinnettä pitkin ja siinä niitä oli, kanttarelleja sammalikko ihan keltaisenaan. Uskomattoman ihana näky:) Melkein otti sydämestä! Noin niin kuin kuvainnollisesti:)

Kymmenen minuuttia kyykisteltiin, ja korit oli jo täynnä. Seuraavaksi otin huivin päästäni ja kietaisin sen sienipussiksi. Eihän siihen monta mahtunut. Nousin vielä vähän rinnettä eteenpäin ja taas oli edessä keltainen sammalmatto. Seuraavaksi riisuin hupparin, laitoin vetskarin kiinni ja hihat solmuun ja eikun sienillä täyttämään. Tässä vaiheessa sanoi selkä, että nyt riittää, ei yhtään kumarrusta enää! Ai, että harmitti! Oli vielä monen monta sienipaikkaa katsomatta. Pappakin jo komensi, että nyt riittää tälle päivälle. Arveli varmaan, että kohta se mummo heittää housutkin. Siinä sitä olisikin jo ajatukset tosissaan harhailleet kauaksi sienten keräämisestä:) Hih hii!

Mänkee hyvät immeiset metsään, yksin tai yhdessä. Metsä tarjoaa ilmaisia aarteitaan. Jos ei sieniä tai marjoja löydy, löytyy raikasta happirikasta ilmaa. Ilmaiseksi:)