Syksyisiä maisemia

Käymme joka päivä lenkillä. Noustaan ensin pieni ylämäki omaa pihatietä kylätielle. Sitten voi kääntyä joko vasemmalle tai oikealle. Molempiin suuntiin riittää matkaa. Jos vasempaan, niin vaikka Roomaan asti, jos oikeaan, niin ainakin Iismeren rantaan tai pariin naapuriin. 

Oikealle kulkiessa ennen niin maisemaan sopivat avoimet pihapellot kasvavat nyt koivua ja kuusipuuta. Järvikään ei enää näy kylätietä kulkiessa. Maailma muuttuu, talot hukkuvat puiden ja pensaiden suojaan ja pellot metsittyvät. 

Vanhan pariskunnan pihapiirin jälkeen löytyy näin kaunis nurmettunut metsätie. Tie vie vanhan Haapaniemen torpan pihaan. 

Hiljainen kylätie. 

Vähän tästä eteenpäin vanhat kuuset levittävät oksiaan tien ylle. Juolukanvarret loistavat syysväreissään. Koivun keltaiset lehdet pilkuttavat polkua. Ääniä ei kuulu. Tai kyllä sentään. Joutsenperhe lentää meidän ylitse kauniissa auramuodostelmassa ja pian lahdelta kuuluu siipien läiskettä, kun linnut laskeutuvat veteen.

Iismeren rannalla

Kirjoittaminen on jäänyt vähäiseksi. Toipuminen on ottanut takapakkia. Raastava kipu on tullut takaisin. Kipu lisääntyi pikku hiljaa kotiutumisen jälkeen. Kipulääkitys on nyt tuplattu. Siksipä vuorokaudessa on muutama lähes kivuton tunti. 

Yritän kuitenkin olla toiveekkaalla mielellä. Voin sentään jo tehdä pieniä askareitakin. Hyvin pieniä tosin. Päivän tunnit ovat pitkiä. Kävelylenkki on aina päivän kohokohta. Kenkien laittamiseen tarvitsen vielä papan apua, mutta muuten sujuu jo hyvin. Nyt siis lenkille! Näkemiin ensi kertaan:) 

Jotain hauskaa

Öinen kulkija

Parina yönä on aivan rappusten eteen ilmestynyt uloste eli suomeksi sanottuna paska. Sitä me on tässä papan kanssa arvailtu, että kuka, tai siis mikä otus, käy öisin vääntämässä kakkaran näin lähelle ihmisasumusta?  Etenkin, kun sisällä mökissä kuorsaa herkkäkorvainen mäyräkoira. 

Meillä oli ainakin yhtenä talvena oma pihajänis. Aamuisin puhtaalle hangelle oli ilmestynyt tuoreita jälkiä. Joskus saimme seurata pupun loikkimista tuvan ikkunasta käsin. Sinä talvena satoi paljon lunta. Suojasimme kesällä istutetun kauniin rautatieomenapuun jo aikaisin syksyllä.  Meidän mielestä riittävän korkealtakin. Tuli talvi ja lunta vain satoi ja satoi. Pihapupu kierteli pihamaata ja myös omanapuuta ja viimein oli lunta sen verran, että kun pupu nousi puuta vasten seisomaan, niin hyvin ylettyi herkuttelemaan puun kuorella. Seuraavaa kesää ei tämä puu sitten nähnytkään. Ei se nyt niin hirveästi meitä haitannut. Pääasia, että pupu tykkäsi. 

Pupun papanat osaan minäkin tunnistaa, mutta tämä öiseen aikaan väännetty kakkara oli mysteeri. Toki arvailtiin vieraidenkin kanssa oliko se tullut kärpän vai näädän vai supin tai peräti ketun peräpäästä. Kukaan vieraista ei tuntunut olevan mikään erityinen paska-asiantuntija. Minä veikkasin kettua. Olihan pihassa kuuluisa kettukivikin. Ehkä tämä oli  vuosituhantinen kettujen kulkureitti. Ketun jälkiä on joka talvi nähty parinkymmenen metrin päästä mökistä. Usein vielä niin, että kettu ja jänis ovat kulkeneet peräkkäin. Jänis siis jonon ensimmäisenä.  Mutta aivan pihalle saakka kettu ei kuitenkaan ole aikaisemmin uskaltautunut.

Vuosikymmeniä sitten, silloin kun asuimme Karttulan puolella, ennen piäkaapuntiin muuttoa, silloin kettu kävi istumassa meidän kodin rappusilla. Aamulla oli puisilla portailla selvästi ketun pyllyn kuva. Meillä oli silloin ajokoira. Oli muuten maailman paras ajokoira. Osasi paljon muutakin kuin ajaa jäniksiä, osasi olla esimerkiksi piilosilla etsijän roolissa. Tämä meidän silmäterä säntäsi eräänä aamuna ovesta ketun perään ja katosi suuriin metsiin. Sitä etsittiin ja etsittiin eikä kukaan tuntunut nähneen tai kuulleen sitä. Sitten pappa laittoi Savon Sanomiin ilmoituksen: Kadonnut ajokoira jne. Lehti ilmestyi ja meidän ilmoituksen alapuolella oli toinen ilmoitus: Löytynyt ajokoira jne. 

Koira oli kahden vuorokauden kuluttua katoamisesta ilmestynyt väsyneenä, janoissaan ja nälissään 15 kilometrin päähän erään maalaistalon pihaan. Siellä se oli otettu tupaan ja hoidettu tosi hyvin ja sieltä saimme sen hakea takaisin kotiin. Kotonakin se vielä lepäili muutaman päivän ennen kuin alkoi olla oma itsensä. 

Tänään ajattelin, että täytyyhän tämä paskamysteeri selvittää.  Olin edelleenkin täysin vakuuttunut, että kettu oli näiden jätösten takana. Avasin koneen ja laitoin kuvahakuun sanat: Ketun uloste. Padam! Sieltä löytyi lähes identtinen kuva Kettu Repolaisen kiekeröstä. 

Kettu saa meidän puolesta vierailla Kettukivellä. Tehköön kiekerönsäkin, kunhan ei ihan tupaan asti tule. En liitä tähän ketun ulosteen kuvaa. Jokainen voi itse käydä sen googlesta tarkistamassa, mutta ketun kuva se piristää tätäkin tekstiä.

                                                                                                                                        

                                 

Porvoon mäkkärillä

      

Selasin tänään puhelintani ja luin viestittelyä. Ensimmäinen viesti, jonka kirjoitin papalle leikkauspäivän iltana: "Sain kipupiiki, kifjsimet pomppii, vaikea kirjoittaam, ei täö onnitu, hyvää yörtä." Seuraavana iltana: "Minä yritäm nukkua, mummot riehuu." 

Sain ensi alkuun leikkauksen jälkeen aika topakoita lääkkeitä, silloin sattui jotain todella outoa. Ensinnäkin en osannut lukea saapuneita tekstiviestejä. Kirjaimet pomppivat, rivit hyppivät ja sanat eivät sanoneet minulle mitään. Kirjoittaminenkin oli aivan hakusessa. Tuijottelin potilashuoneen kattoa. Välillä se oli kuin rutistettua puotipaperia, välillä siinä oli aivan selvästi ruusukuvioita. Välillä taas kuin seivästettyjä heiniä pelto täynnä ja minä katselin peltoa lintuperspektiivistä. Paikan- ja ajantaju meni aivan sekaisin. Hyvä, kun osasin kertoa oman nimeni. Se muuten kysyttiin aina lääkkeitä tuotaessa tai kun otettiin verikokeita. Hyvä näin, siten saatoin todistella itsellenikin, että olen sentään vielä sama henkilö, joka pari päivää sitten tuli leikattavaksi. Etteivät leikkurissa sentään päätä vaihtaneet!

Riehuvilla mummoilla tarkoitin samassa huoneessa hoidettavia potilaita. Yksi kakisteli kurkkuaan ja sai näin aikaan jonkinlaisen kurnuttavan tai oikeammin korisen äänen. Tähän ääneen heräsin pitkin yötä. Toinen aukaisi telkkarin myöhään illalla. Sieltä tuli Suomi ja joku muumaa-ottelu. Minua ei juurikaan kiinnostanut urheilu sillä hetkellä, eikä ole muuten pahemmin kiinnostanut koko elämäni aikana. Paitsi se keihäänheitto joskus 1970-luvun lopulla. Muutaman kerran tuli nakattua. Ja epäileville voin vaikka valokuvalla sen todistaa:) 

Onneksi yökkönen tuli viimein ja sulki telkkarin. Mummo selitti, että kun hänellä on se Lewyntauti, niin siksi harkinta joskus pettää. Hyvä selitys:) Yleensäkin iäkkäämmät potilaat tuntuivat seuraavan tosi tarkkaan kaikki huoneessa käydyt keskustelut. Niitä sitten kommentoivat, kun luulivat minun nukkuvan. Ja raportointi seuraavalle huoneeseen tulevalle potilaalle oli yllättävän selkeää: "Siinä sinun paekallas ol semmonen lonkkaleikattu. Voe, että sillä tuntu olevan kovasti särkyjä. Mies sitä kävi kahtomassa joka päevä. Minua se ei kukkaan tule kahtomaan, yksi suap tiällä vuan muata! (huokaus) Niin ja sitten se liäkär sano sille, että eiku kävelemmään. Eihän se mihinkään lähtennä. Siinä makas niin ku lahna taasassa. Että pit olla laeska immeinen".

Parin tekstiviestien välillä olin ennättänyt käydä, ja vissiin ollakin, Porvoon mäkkärillä. Voi jessus! Jotenkin ymmärsin, että olen sairaalassa, mutta koko ajan oli kuitenkin tunne, että Porvoossa ollaan. Ihmettelin, että mitenkä sitä nyt sairaita mäkkärillä hoidetaan? Jo on kummalliseksi mennyt tämä maailman meno! En ollut siellä, mutta olin kuitenkin. Tuntui, että olen aivan mäkkärin katonrajassa. En pelännyt putomista, olotila oli sellaista pehmeää leijumista. Muita potilaita ei näkynyt, vain tyhjiä pöytiä ja istuimia. Päättelin todella fiksusti, että potilaathan ovat tietenkin jonottamassa kassalla.

Parissa päivässä selvisin Porvoon reissuista. Sitten seuraavana aamuna luulin jo hetken olevani Helsingissä. Todellisuus paljastui onneksi mukavalla tavalla, kun huoneeseen tuli uusi potilas. Hän viänti oekeeta ja levveetä savvoo. Minulla välähti heti, että Kuopiossa, Kuopiossa ollaan. Ette arvaa, miten tuli turvallinen fiilis? Olinhan omalla kielialueellani enkä ruotsinkielisessä Porvoossa. 

"En jaksa nyt kirjpottaa. Päiväkkä sitteb, kun ei satu kirjaimet, eijä jaksa korjara, Kädet tärisee." Ja seuraava: "Tulin just vessasta, paska reissu.Koko päövä ihan perseestä. Hyvää yötä, kaubiita unia. En jaksa enempää. Rakastaa jaksan." 

Porvoon reissulle on naurettu ensin papan kanssa ja sitten jo lastenkin kanssa. Saatte tekin nyt nauraa. Sitä ne opiaatit teettää:)

Toipilaana

On taas päiviä vierähtänyt, en aivan päässyt tavoitteeseen, että olisin jo seuraavana päivänä kirjoittanut. Kyllä tämä palautuminen tai siis toipuminen ottaa voimille. Jo pelkkä asennon vaintaminen, saati sitten vuoteesta ylösnouseminen, ne ovat työn ja tuskan takana. Kirurgi on nääs ottanut nahkaa ihan reilulla kädellä haavaa sulkiessaan ja hakasia latoessaan minun alaselkää. Joissakin kohden on napannut ihan viiden sentin päästä nahkat vastakkain. Ajatteli varmaan, että otetaan nyt kun kerrankin on mistä ottaa, sitä löysää nahkaa nääs löytyy. Eipä siinä mittään, mutta nyt kun liikkuminen sen olisi jo hiukn helpompaa, niin auta armias, että kiristää. Tuntuu, että nahka toden totta jostakin kohdalta ratkeaa. Ja mummo nyyhkii ja valittaa. 

Päivät kuluvat niin hitaasti. Muutaman kerran päivässä lenkki ulkona, kerran päivässä postinhaku, hetki istumassa ja taas sohvalle kyljelleen. Sitten sitä tyhmää kanavarallia ja kaiken maailman tyhmiä ohjelmia tuijotellen. Ei kiva! Puhelintakin näpräilen ja odottelen soittoja ja viestejä läheisiltä ja ystäviltä.

On toki ollut kivojakin hetkiä. Eilen illalla saimme ystävät kylään Joensuusta ja Pieksämäeltä. Kiitos teille Lilli, Ossi ja Leena. Toivottavsti pian taas nähdään. 

En jaksa tällä kertaa tämän enempää. Kauniita syyspäiviä teille kaikille:)

Kotona taas

Kotiuduin eilen paaritaksilla ja sain selkäni kautta kokea jokaikisen tiessä olevan kuopan ja mutkan. Sen lisäksi taksinkuljettaja haisi voimakkaasti partavedelle, lähes oksettavasti ja puhui turhan paljon. Viimeisen kilometrin aikana olin jo ainakin keraalleen ilmassa, kun tämä hurjastelija ajeli hurajaa vauhtia juuri korjatun tierummun yli. Onneksi sain juuri ja juuri pidettyä kiinni pelkääjän kahvasta. Olin kyllä muistuttanut useampaan kertaan että kyydissä on selkäleikattu potilas. Mutta perille pääsin kuitenkin ja voi sitä ilon määrää, vaikka taivaalta tihutti viettä. Olin omalla kotipihalla, hengissä ja vastassa oli pappa, nuorin poika ja minni-koira. Minni oli varotoimena laitettu saunamökin puolelle, lähinnä ettei innoissaan hypi minua kumoon. Mutta toisaalta jottei taksikuskin tarvinnut paeta autonsa katolle turvaan. Saunamökistä kuuluikin Minnin innokas räksytys.

Ensimmäiseksi piti haistella ilmaa ja katsoa tarkkaan pihaa ja rantaa, saunan seunustan kukkia, kasvimaata ja tietenkin uusittua terassia. Kaikki näytti niin hyvältä. 

Tuvassa minua odotti pöydällä papan ostamat tuoreet kukat ja toipumisvuoteeksi tuunattu kotisohva. Tuunaaminen tarkoittaa tässä tapauksessa sitä että pappa oli korottanut sohvaa laittamalla sohvan jalkojen alle 15 cm leppäpölkyt. Ja voi miten mukavalta kuullosti kun pappa sanoi että "eiköhän keitetä kahvit". Poika haki kirkolta apteekista kassillisen värikkäitä siripirejä ja amaryllipastilleja. Tästä se elämä lähtee etenemään omaa tähtiin kirjoitettua rataansa.

Illalla satoi vettä ja ikkunasta huokui raitista ja kosteaa ilmaa. Sitä oli helppo hengittää. Muutaman unikatkoksen jälkeen koitti tämä päivä. Tänään on ollut ihmeellisen kaunista, eikä tämä johdu mistään siripiristä. Isot sorsaparvet ovat uiskennelleet lahdella. Kehäkukat suorastaan loistavat värillään. Olen tehnyt kaksi kävelylenkkiä pihalla. Viimeinen lenkki tosin vei aika veltoksi.

Nyt ei jaksa enempää. Palataan huomenna asiaan.

Tänään

Tänään, perinteisen hitaan aamun jälkeen, kapusin yläkertaan kirjoittamaan ajatuksiani. Olen aamun aikana yrittänyt imeä kotimaisemasta kaiken sen kauneuden, hiljaisuuden ja rauhan voimavaraksi tuleviin päiviin. Hain porkkanoita kasvimaalta, viimeisiä kypsyviä tomaatteja kasvihuoneesta ja pieniä kurkkuja kurkkupenkistä. Asettelin vielä kukkaruukkuja ojennukseen ja katselin lopputulosta  melko tyytyväisin silmin. Näin ne saavat jäädä syksyiseen pihaan.

Pappa uusii terassin laudoitusta ja laittaa samalla rappusiin kaiteet, että pääsen helpommin liikkumaan. Se on niin kiltti tuo minun ukko-kultani:) Piha ja puutarha hiipii hiljalleen talvea kohti. Puut ja pensaat pudottavat lehtiään. Monivuotiset kukat avaavat viimeisiä nuppujaan. Kurttulehtiruusu innostui uudestaan kukkimaan. Kehäkukissa on vielä kauniita oransseja ja keltaisia kukkia. Niin ja ruiskaunokeissakin sinisiä. Rannan haavat vaihtavat väriään. Lehdet kahisevat tuulessa ja sitten muutaman pakkasyön tippuvat maahan. 

Odotan syksyn värejä puihin, pensaisiin ja maahan. Odotan, että pääsen pikku hiljaa lenkkeilemään ja hengittämään keuhkot täyteen raikasta syysilmaa. Aivan tuliterät maastokengät odottavat malttamattomina eteisen kenkähyllyssä. Odotan niin suurin toivein niin montaa eri asiaa. 

Jos muutamaan päivään ei Kettukiveltä kuulu mitään, niin siinä tapauksessa olen päässyt leikkaukseen. Ensi viikolla kotiudun, jos kaikki käy hyvin. Jos ei, niin se on sitten taas asia erikseen!

 

Iso Mutta

Minulla on suuret toiveet, että pääsen viimein eroon jatkuvista kivuista. Menen nivelkirurgian osastolle torstaina. Perjantai on suunniteltu leikkauspäivä. Lannerankaa jäykistetään ja välilevyjä putsataan. On vain pieniä muttia matkassa. Tai oikeastaan yksi suuri Mutta. 

Minäpä kerron siitä vähän tarkemmin. Sillä on pituutta noin 15 mm ja leveyttä suunnilleen saman verran, tai oikeastaan se on siis ympyrän muotoinen. Se on luurannut samassa paikassa jo reilun vuoden ajan. En muista mistä se tuli, ei ainakaan Itellan kautta, mutta se asettautui oikean sääriluun päälle lupaa kysymättä. Alunperin siinä paikassa oli hyttysen purema, joka kutisi ja kutisi ja jota rapsuttelin niin, että lopulta iho meni rikki. Hyi minua! Sen paikan se joka tapauksessa otti kodikseen ja hyvin on viihtynyt. Hyi sitä!!! 

Se Mutta on siis punajäkälää. Ongelma siitä tuli siinä vaiheessa, kun se paikka ihosta räpsähti rikki. Leikkaukseen mentäessä ihon pitäisi olla kaikin puolin siisti ja ehjä. Minulla on ollut jo melkein 50 vuoden ajan jokin iho-ongelma, enkä muista sellaista aikaa, että iho olisi ollut täysin terve. Välillä tämä kyseinen jäkälä on pudottanut jopa kynnet varpaista. 

Ihorikko on pieni ja elättelen toiveita, että se torstaihin mennessä paranee. Jos näin ei käy, leikkaus saattaa peruuntua ja silloin tulee suuri pettymys ja suru puseroon. Pidäthän peukkuja, että kaikki käy hyvin:)

Eläkepäivä

Tänään herättiin jälleen hitaaseen aamuun. Siihen kuuluu aina kaurapuuro ja pannukahvi, mutta ei Savon Sanomia. Lehti tulee vasta puoli kahdentoista aikoihin, mutta voihan sitä aina lukea edellisen päivän lehteä. Ei se ole niin nökönuukaa, näin eläkkeellä, onko just sen päivän lehti nenän alla. Uutiset ovat kuitenkin päivästä päivää samoja. Sotaa siellä, toista toisaalla, Katainen Rysselissä, Räsänen polliisiministerinänä, talouspakoitteita EU:lta ja Puttiinin vastapakotteita. Ministeri Räty on sentään vihdoin tajunnut, että Suomessa on tosiaan paljon sellaisia ihmisiä, jotka hankkivat alle 2100 euroa kuussa. Siis ihan sama minkä päivän lehteä lukee. Taidan kaivaa varastoista ne 1960-luvun Savon Sanomat, joita olen tallentanut tulevien sukupolvien luettaviksi. Tosin saattaa olla sama lopputulos, sotaa käytiin silloinkin jossakin päin maailmaa ja politikoitiin. 

Palataanpa nyt siihen hitaaseen aamuun, jota alussa niin hehkutin. Puuro  siis keitetään kattilassa, vain hätätilanteessa käytetään mikroa. Kahvi valmistuu oikeassa kahvipannussa. Näin on toimittu jo 39 vuotta. Siis sen kahvin suhteen. Oli meillä jossakin vaiheessa kahvinkeitinkin, ehkä se oli vielä 1970-lukua, mutta hyvin pian se kapine siirrettiin kaappiin. Sitä en enää muista, että mihin se sieltä kaapista joutui, luultavammin kaatopaikalle. Nyt se olisi sekin jo vintagea ellei peräti  jopa antiikkia.

Kahvit juotiin tänäkin aamuna rauhallisesti, katseltiin ikkunasta tyyntä järveä, ja kuunneltiin sorsien änkkäämistä. Yhdessä todettiin, että se on tänään eläkepäivä. Hohhoijaa, mihinkähän sitä taas joutuu niitten suurten setelien kanssa? Että mihinkähän ne sijoittaisi? Sitä siinä sitten taas tuumailtiin:) 

Eipä mittään, lähdettiin ajelemaan kaupunkia kohti. Minulla nääs oli tiedossa eläkekahvit. Ai että minua jännitti! Eniten se, että jos en osaa olla liikuttumatta. Olen nääs sitä herkkää sorttia. Hyvin se kuitenkin meni, kun oikein keskityin. Itku tuli vasta jälkikäteen kotiin ajaessa.

Joka tapauksessa oli makeaa mansikkakakkua ja hyvää kahvia. Ja mikä parasta, niin monta hyvää työkaveria ihan siinä silmätysten. Heitä tulee ikävä, se on varma, ja sitä iloa ja huumoria, mitä työtä tehdessä voi parhaimmillaan kokea. Vaikka niin monta kertaa lähdin töistä itku silmässä, kun olin kaikkeni antanut, enkä omasta mielestäni kuitenkaan riittävästi. Onneksi olen sen viimein ymmärtänyt, sen rajallisuuden, joka meillä jokaisella on. Onneksi niin:)

                     Kiitos teille kaikille! Olette minun sydämessäni!