Porvoon mäkkärillä

      

Selasin tänään puhelintani ja luin viestittelyä. Ensimmäinen viesti, jonka kirjoitin papalle leikkauspäivän iltana: "Sain kipupiiki, kifjsimet pomppii, vaikea kirjoittaam, ei täö onnitu, hyvää yörtä." Seuraavana iltana: "Minä yritäm nukkua, mummot riehuu." 

Sain ensi alkuun leikkauksen jälkeen aika topakoita lääkkeitä, silloin sattui jotain todella outoa. Ensinnäkin en osannut lukea saapuneita tekstiviestejä. Kirjaimet pomppivat, rivit hyppivät ja sanat eivät sanoneet minulle mitään. Kirjoittaminenkin oli aivan hakusessa. Tuijottelin potilashuoneen kattoa. Välillä se oli kuin rutistettua puotipaperia, välillä siinä oli aivan selvästi ruusukuvioita. Välillä taas kuin seivästettyjä heiniä pelto täynnä ja minä katselin peltoa lintuperspektiivistä. Paikan- ja ajantaju meni aivan sekaisin. Hyvä, kun osasin kertoa oman nimeni. Se muuten kysyttiin aina lääkkeitä tuotaessa tai kun otettiin verikokeita. Hyvä näin, siten saatoin todistella itsellenikin, että olen sentään vielä sama henkilö, joka pari päivää sitten tuli leikattavaksi. Etteivät leikkurissa sentään päätä vaihtaneet!

Riehuvilla mummoilla tarkoitin samassa huoneessa hoidettavia potilaita. Yksi kakisteli kurkkuaan ja sai näin aikaan jonkinlaisen kurnuttavan tai oikeammin korisen äänen. Tähän ääneen heräsin pitkin yötä. Toinen aukaisi telkkarin myöhään illalla. Sieltä tuli Suomi ja joku muumaa-ottelu. Minua ei juurikaan kiinnostanut urheilu sillä hetkellä, eikä ole muuten pahemmin kiinnostanut koko elämäni aikana. Paitsi se keihäänheitto joskus 1970-luvun lopulla. Muutaman kerran tuli nakattua. Ja epäileville voin vaikka valokuvalla sen todistaa:) 

Onneksi yökkönen tuli viimein ja sulki telkkarin. Mummo selitti, että kun hänellä on se Lewyntauti, niin siksi harkinta joskus pettää. Hyvä selitys:) Yleensäkin iäkkäämmät potilaat tuntuivat seuraavan tosi tarkkaan kaikki huoneessa käydyt keskustelut. Niitä sitten kommentoivat, kun luulivat minun nukkuvan. Ja raportointi seuraavalle huoneeseen tulevalle potilaalle oli yllättävän selkeää: "Siinä sinun paekallas ol semmonen lonkkaleikattu. Voe, että sillä tuntu olevan kovasti särkyjä. Mies sitä kävi kahtomassa joka päevä. Minua se ei kukkaan tule kahtomaan, yksi suap tiällä vuan muata! (huokaus) Niin ja sitten se liäkär sano sille, että eiku kävelemmään. Eihän se mihinkään lähtennä. Siinä makas niin ku lahna taasassa. Että pit olla laeska immeinen".

Parin tekstiviestien välillä olin ennättänyt käydä, ja vissiin ollakin, Porvoon mäkkärillä. Voi jessus! Jotenkin ymmärsin, että olen sairaalassa, mutta koko ajan oli kuitenkin tunne, että Porvoossa ollaan. Ihmettelin, että mitenkä sitä nyt sairaita mäkkärillä hoidetaan? Jo on kummalliseksi mennyt tämä maailman meno! En ollut siellä, mutta olin kuitenkin. Tuntui, että olen aivan mäkkärin katonrajassa. En pelännyt putomista, olotila oli sellaista pehmeää leijumista. Muita potilaita ei näkynyt, vain tyhjiä pöytiä ja istuimia. Päättelin todella fiksusti, että potilaathan ovat tietenkin jonottamassa kassalla.

Parissa päivässä selvisin Porvoon reissuista. Sitten seuraavana aamuna luulin jo hetken olevani Helsingissä. Todellisuus paljastui onneksi mukavalla tavalla, kun huoneeseen tuli uusi potilas. Hän viänti oekeeta ja levveetä savvoo. Minulla välähti heti, että Kuopiossa, Kuopiossa ollaan. Ette arvaa, miten tuli turvallinen fiilis? Olinhan omalla kielialueellani enkä ruotsinkielisessä Porvoossa. 

"En jaksa nyt kirjpottaa. Päiväkkä sitteb, kun ei satu kirjaimet, eijä jaksa korjara, Kädet tärisee." Ja seuraava: "Tulin just vessasta, paska reissu.Koko päövä ihan perseestä. Hyvää yötä, kaubiita unia. En jaksa enempää. Rakastaa jaksan." 

Porvoon reissulle on naurettu ensin papan kanssa ja sitten jo lastenkin kanssa. Saatte tekin nyt nauraa. Sitä ne opiaatit teettää:)