Eläkepäivä

Tänään herättiin jälleen hitaaseen aamuun. Siihen kuuluu aina kaurapuuro ja pannukahvi, mutta ei Savon Sanomia. Lehti tulee vasta puoli kahdentoista aikoihin, mutta voihan sitä aina lukea edellisen päivän lehteä. Ei se ole niin nökönuukaa, näin eläkkeellä, onko just sen päivän lehti nenän alla. Uutiset ovat kuitenkin päivästä päivää samoja. Sotaa siellä, toista toisaalla, Katainen Rysselissä, Räsänen polliisiministerinänä, talouspakoitteita EU:lta ja Puttiinin vastapakotteita. Ministeri Räty on sentään vihdoin tajunnut, että Suomessa on tosiaan paljon sellaisia ihmisiä, jotka hankkivat alle 2100 euroa kuussa. Siis ihan sama minkä päivän lehteä lukee. Taidan kaivaa varastoista ne 1960-luvun Savon Sanomat, joita olen tallentanut tulevien sukupolvien luettaviksi. Tosin saattaa olla sama lopputulos, sotaa käytiin silloinkin jossakin päin maailmaa ja politikoitiin. 

Palataanpa nyt siihen hitaaseen aamuun, jota alussa niin hehkutin. Puuro  siis keitetään kattilassa, vain hätätilanteessa käytetään mikroa. Kahvi valmistuu oikeassa kahvipannussa. Näin on toimittu jo 39 vuotta. Siis sen kahvin suhteen. Oli meillä jossakin vaiheessa kahvinkeitinkin, ehkä se oli vielä 1970-lukua, mutta hyvin pian se kapine siirrettiin kaappiin. Sitä en enää muista, että mihin se sieltä kaapista joutui, luultavammin kaatopaikalle. Nyt se olisi sekin jo vintagea ellei peräti  jopa antiikkia.

Kahvit juotiin tänäkin aamuna rauhallisesti, katseltiin ikkunasta tyyntä järveä, ja kuunneltiin sorsien änkkäämistä. Yhdessä todettiin, että se on tänään eläkepäivä. Hohhoijaa, mihinkähän sitä taas joutuu niitten suurten setelien kanssa? Että mihinkähän ne sijoittaisi? Sitä siinä sitten taas tuumailtiin:) 

Eipä mittään, lähdettiin ajelemaan kaupunkia kohti. Minulla nääs oli tiedossa eläkekahvit. Ai että minua jännitti! Eniten se, että jos en osaa olla liikuttumatta. Olen nääs sitä herkkää sorttia. Hyvin se kuitenkin meni, kun oikein keskityin. Itku tuli vasta jälkikäteen kotiin ajaessa.

Joka tapauksessa oli makeaa mansikkakakkua ja hyvää kahvia. Ja mikä parasta, niin monta hyvää työkaveria ihan siinä silmätysten. Heitä tulee ikävä, se on varma, ja sitä iloa ja huumoria, mitä työtä tehdessä voi parhaimmillaan kokea. Vaikka niin monta kertaa lähdin töistä itku silmässä, kun olin kaikkeni antanut, enkä omasta mielestäni kuitenkaan riittävästi. Onneksi olen sen viimein ymmärtänyt, sen rajallisuuden, joka meillä jokaisella on. Onneksi niin:)

                     Kiitos teille kaikille! Olette minun sydämessäni!