Parina yönä on aivan rappusten eteen ilmestynyt uloste eli suomeksi sanottuna paska. Sitä me on tässä papan kanssa arvailtu, että kuka, tai siis mikä otus, käy öisin vääntämässä kakkaran näin lähelle ihmisasumusta? Etenkin, kun sisällä mökissä kuorsaa herkkäkorvainen mäyräkoira.
Meillä oli ainakin yhtenä talvena oma pihajänis. Aamuisin puhtaalle hangelle oli ilmestynyt tuoreita jälkiä. Joskus saimme seurata pupun loikkimista tuvan ikkunasta käsin. Sinä talvena satoi paljon lunta. Suojasimme kesällä istutetun kauniin rautatieomenapuun jo aikaisin syksyllä. Meidän mielestä riittävän korkealtakin. Tuli talvi ja lunta vain satoi ja satoi. Pihapupu kierteli pihamaata ja myös omanapuuta ja viimein oli lunta sen verran, että kun pupu nousi puuta vasten seisomaan, niin hyvin ylettyi herkuttelemaan puun kuorella. Seuraavaa kesää ei tämä puu sitten nähnytkään. Ei se nyt niin hirveästi meitä haitannut. Pääasia, että pupu tykkäsi.
Pupun papanat osaan minäkin tunnistaa, mutta tämä öiseen aikaan väännetty kakkara oli mysteeri. Toki arvailtiin vieraidenkin kanssa oliko se tullut kärpän vai näädän vai supin tai peräti ketun peräpäästä. Kukaan vieraista ei tuntunut olevan mikään erityinen paska-asiantuntija. Minä veikkasin kettua. Olihan pihassa kuuluisa kettukivikin. Ehkä tämä oli vuosituhantinen kettujen kulkureitti. Ketun jälkiä on joka talvi nähty parinkymmenen metrin päästä mökistä. Usein vielä niin, että kettu ja jänis ovat kulkeneet peräkkäin. Jänis siis jonon ensimmäisenä. Mutta aivan pihalle saakka kettu ei kuitenkaan ole aikaisemmin uskaltautunut.
Vuosikymmeniä sitten, silloin kun asuimme Karttulan puolella, ennen piäkaapuntiin muuttoa, silloin kettu kävi istumassa meidän kodin rappusilla. Aamulla oli puisilla portailla selvästi ketun pyllyn kuva. Meillä oli silloin ajokoira. Oli muuten maailman paras ajokoira. Osasi paljon muutakin kuin ajaa jäniksiä, osasi olla esimerkiksi piilosilla etsijän roolissa. Tämä meidän silmäterä säntäsi eräänä aamuna ovesta ketun perään ja katosi suuriin metsiin. Sitä etsittiin ja etsittiin eikä kukaan tuntunut nähneen tai kuulleen sitä. Sitten pappa laittoi Savon Sanomiin ilmoituksen: Kadonnut ajokoira jne. Lehti ilmestyi ja meidän ilmoituksen alapuolella oli toinen ilmoitus: Löytynyt ajokoira jne.
Koira oli kahden vuorokauden kuluttua katoamisesta ilmestynyt väsyneenä, janoissaan ja nälissään 15 kilometrin päähän erään maalaistalon pihaan. Siellä se oli otettu tupaan ja hoidettu tosi hyvin ja sieltä saimme sen hakea takaisin kotiin. Kotonakin se vielä lepäili muutaman päivän ennen kuin alkoi olla oma itsensä.
Tänään ajattelin, että täytyyhän tämä paskamysteeri selvittää. Olin edelleenkin täysin vakuuttunut, että kettu oli näiden jätösten takana. Avasin koneen ja laitoin kuvahakuun sanat: Ketun uloste. Padam! Sieltä löytyi lähes identtinen kuva Kettu Repolaisen kiekeröstä.
Kettu saa meidän puolesta vierailla Kettukivellä. Tehköön kiekerönsäkin, kunhan ei ihan tupaan asti tule. En liitä tähän ketun ulosteen kuvaa. Jokainen voi itse käydä sen googlesta tarkistamassa, mutta ketun kuva se piristää tätäkin tekstiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti