Kotiuduin eilen paaritaksilla ja sain selkäni kautta kokea jokaikisen tiessä olevan kuopan ja mutkan. Sen lisäksi taksinkuljettaja haisi voimakkaasti partavedelle, lähes oksettavasti ja puhui turhan paljon. Viimeisen kilometrin aikana olin jo ainakin keraalleen ilmassa, kun tämä hurjastelija ajeli hurajaa vauhtia juuri korjatun tierummun yli. Onneksi sain juuri ja juuri pidettyä kiinni pelkääjän kahvasta. Olin kyllä muistuttanut useampaan kertaan että kyydissä on selkäleikattu potilas. Mutta perille pääsin kuitenkin ja voi sitä ilon määrää, vaikka taivaalta tihutti viettä. Olin omalla kotipihalla, hengissä ja vastassa oli pappa, nuorin poika ja minni-koira. Minni oli varotoimena laitettu saunamökin puolelle, lähinnä ettei innoissaan hypi minua kumoon. Mutta toisaalta jottei taksikuskin tarvinnut paeta autonsa katolle turvaan. Saunamökistä kuuluikin Minnin innokas räksytys.
Ensimmäiseksi piti haistella ilmaa ja katsoa tarkkaan pihaa ja rantaa, saunan seunustan kukkia, kasvimaata ja tietenkin uusittua terassia. Kaikki näytti niin hyvältä.
Tuvassa minua odotti pöydällä papan ostamat tuoreet kukat ja toipumisvuoteeksi tuunattu kotisohva. Tuunaaminen tarkoittaa tässä tapauksessa sitä että pappa oli korottanut sohvaa laittamalla sohvan jalkojen alle 15 cm leppäpölkyt. Ja voi miten mukavalta kuullosti kun pappa sanoi että "eiköhän keitetä kahvit". Poika haki kirkolta apteekista kassillisen värikkäitä siripirejä ja amaryllipastilleja. Tästä se elämä lähtee etenemään omaa tähtiin kirjoitettua rataansa.
Illalla satoi vettä ja ikkunasta huokui raitista ja kosteaa ilmaa. Sitä oli helppo hengittää. Muutaman unikatkoksen jälkeen koitti tämä päivä. Tänään on ollut ihmeellisen kaunista, eikä tämä johdu mistään siripiristä. Isot sorsaparvet ovat uiskennelleet lahdella. Kehäkukat suorastaan loistavat värillään. Olen tehnyt kaksi kävelylenkkiä pihalla. Viimeinen lenkki tosin vei aika veltoksi.
Nyt ei jaksa enempää. Palataan huomenna asiaan.
Kiva,että olet taas kotona! Omassa, kodikkaassa ympäristössä. Luontoa seuraamalla paranet päivä päivältä. Tänä kesänä olen itsekkin saanut huomata, mitä maaseutu tarjoaa. Kaupunkikoti ei tunnu, ainakaan kesällä, oikealta paikalta viettää aikaa. Mitähän tästä vielä seuraa... Näinä kauniina syyskuun päivinäkin, kun käännyn autolla nurmettuneelle tielle ja olen perillä Päivärinteellä, tunnen suurta iloa ja samalla rauhaa. Tarkkailen mitä ääniä kuuluu, harjoitteleeko joutsenperheen neljä poikasta lentämistä. Pyrähdykset ovat vielä aika lyhyitä, vedestä on raskasta nousta siiville. Kurjet huutelevat jo toisiaan. Ei maalla ole tosiaankaan hiljaista, äänet ovat vain toisenlaisia.
VastaaPoistaHyvää vointia sinulle!
Terveisin Hannele L.