Pienen mökin mies sen veisteli yhdestä puusta, koivusta. Vaimolle teki tämän tärkeän tarvekalun. Pienen tuvan uunissa paistui neljä leipää kerrallaan. Vaimo teki taikinanjuuren edellisenä päivä, sekoitti hierimellä veden ja jauhot ja rapsutteli nostattajaksi edellisestä leipomiskerrasta korvon reunoille jäänyttä taikinaa. Peitti leipäkorvon pyyheliinalla ja piti lämpimänä. Lisäsi sitten seuraavana päivänä jauhoja ja suolaa, alusti taikinan ja viilsi terävällä emännänveitsellään taikinan päälle ristin ja jätti nousemaan. Pyöritteli sitten taikinan neljäksi leiväksi ja laittoi puhtaan pyyhkeen leipien päälle.
Leivinuuni lämpeni. Vaimo veti hiilet arinalta ja luuti uunin vielä märällä uuniluudalla. Sitten tarvittiin sitä miehen yhdestä puusta veistämää tarvekalua, leipälapiota. Sillä vaimo siirsi hyvin nousseet ja kämmenillä leivän muotoon painellut kakkarat uuniin paistumaan. Kurkkasi välillä uuniin, etteivät hyvät leivät paistuneet liikaa ja viimein, kun koputellen leivän pohjia arveli leivät kypsiksi, siirsi ne leipälapiolla pöydälle jäähtymään. Lapset kerääntyivät herkullisen tuoksun ympärille malttamattomina odottamaan lämpiäisiä.
Pieni mökki jäi ja leipälapio kulki muuttokuorman mukana uuteen kotiin. Vanhaan mökkiin ja pihapiiriin jäi niin hyvät kuin pahatkin muistot ja ikävä ahdisti vaimon rintaa. Oli ensimmäinen joulu uudessa kodissa. Ikävä ja väsymys painoivat niin miestä kuin vaimoakin. Sanat sinkoilivat seinästä seinään. Vaimo luuli jäävänsä alakynteen ja tempaisi lopulta leipälapion käteensä ja nakkasi sillä miestä päähän. Eikä sille miehelle käynyt kuinkaan. Pienen naarmun vain sai otsaansa, mutta tulipa tupaan hiljaisuus, loppui riita ja joulunvietto sai alkaa.
Nyt tuo paljon nähnyt ja monessa mukana ollut leipälapio seisoo Kettukiven tuvassa. Siinä se on muistona isästä ja äidistä. Isä sen veisti yhdestä puusta ja äiti . . . hän käytti sitä moneen tarkoitukseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti