torstai 29. lokakuuta 2015

Kettumummo kiittää

"Tää juttu haisee" on kerännyt yllättävän paljon lukijoita. Kiitos vaan kannatuksesta! Olen ihan otettu:) Näitä elämän mukanaan tuomia mukavia sattumuksia putkahtelee mieleen tuon tuostakin. Tosin läheskään kaikki eivät ole julkaisukelpoisia. Vaikka kirjoittelenkin enimmäkseen omaksi ilokseni, niin toki on mukava huomata, että jotkut postaukset kiinnostavat laajemminkin.


   
Tyyne, Saimi, Elli ja Mandi lukemassa Kettukiven mummon Blogia:)

keskiviikko 28. lokakuuta 2015

Eilispäivä meni asioilla ja harrastuksissa kaupungissa. Tänään villakoirat irvistelivät tuasiisa nurkissa ja sänkyjen alla jo heti aamulla. Enkä jaksanut katsella niiden irvistelyä enää yhtäkään hetkeä. Siispä vain imuri kouraan ja luutulla perään. Toissa päivänä ennätin sentään lenkille. 

Kummallista tämä kiire. Mistä se oikein tulee, mikä sen synnyttää, sen tunteen, että aika ei riitä kaikkeen siihen mitä haluaisi tehdä. Niin kuin nyt esimerkiksi tämän login tai sen "lepäämässä" olevan pidemmän tekstin kirjoittamiseen tai akvarellailuun tai kaikenlaiseen näpertämiseen ja värkkäämiseen ja mikä tärkeintä, raittiin ilman haukkailuun? 

Tätä asiaa olen ihan totisella asenteella pyöritellyt mielessäni. Ja tullut siihen johtopäätökseen, että syy löytyy lopulta hyvin läheltä . . . tästä hartioiden välissä olevasta ajoittain niin kovin raskaalta tuntuvasta kehon osasta. Siitä samasta, johon lahotustauti  tai joku hiton tupajumi nakertelee onttoja käytäviään. Täällä omien korvien välissä kehittyy tunne ja kiire eli kiireen tunne. Siellä on suurin syy kiireeseen ja kaikenlaiseen touhottamiseen. Entinen pomo vinkkasi usein, että kaikki on asenteesta kiinni. Se kiirekin. Heureka! Nyt löytyi siis jo toinen syy, asenne . . . omien korvien välistä sekin. 

Oppisiko vanha koira vielä uusia temppuja? Sitäpä nyt sitten seuraavaksi pohdin. Oppisinko ottamaan asiat lunkisti, huolehtisin vain tärkeimmät asiat enkä murehtisi tekemättömistä töistä? Eläisin ihan fiilispohjalta. Kävisin lenkillä, ihmettelisin ja pällistelisin luontoa ja sen ihmeitä. Kuuntelisin enemmän Sibeliusta ja lukisin kerrankin kirjan ihan sanasta sanaan tai ainakin viimeiselle sivulle asti. 

Huh! Miten paljon voi hetkessä keksiä itselleen tavoitteita. Pitää kai ilmoittautua johonkin koirakouluun tai mummokouluun tai johonkin . . . muisti pätkii, osaan haukkua ja murista, luita voin kaluta tarvittaessa, olen sisäsiisti eikä karvanlähtökään pahemmin kiusaa . . .


                          Kuvahaun tulos haulle vanha koira oppii temppuja

sunnuntai 25. lokakuuta 2015

Tää juttu haisee

Tuli tässä aamukahvia siemaillessa mieleen viimekertainen matka etelään. Sille sitten nauraa hykerreltiin papan kanssa niin, että meinasi kahvi mennä väärään kurkkuun. Niinpä ajattelin jakaa tämän reissumuiston teidän kanssanne, mutta siitä en ota vastuuta, jos joltakin teistä lukijoista menee kelloksit henkeen. 

Ajettiin siis kauniina syyspäivänä etelää kohti. Etelä on yhtä kuin kaikki mikä sijaitsee Suonenjoen eteläpuolella. Juteltiin ajan kuluksi niitä näitä ja odoteltiin jännittyneinä viestiä lapsenlapsen syntymästä. Ihailtiin ruskaa, joka paikoitellen oli vielä oikein värikästä. Siellä täällä oli syyskynnöt ja lannoitukset tehty. Asfalttiteille oli tippunut traktorin renkaista multapaakkuja, ynnä muuta renkaissa kulkeutunutta. 

Karoliinan Kahvimyllyyn olisi menty kahville, mutta ei hoksattu, että se oli vissiin jo vuosia sitten siirtynyt toiseen toimipaikkaan ja sen ohi oli ajettu jo kilometrejä sitten. Oli tyytyminen Oravakiven absiin. Ja tuskinpa Karoliinalla olisi ollut gluteenitonta herkkua tarjollakaan. Nyt yhtäkkiä muistinkin, että lähetin Karoliinalla äspostia asiaa tiedustellakseni, vaan eipä ole vieläkään vastannut, ei Karoliina eikä Karoliinan Kahvimyllykään. Gluteeniton kahvileipä tuntuu olevan herkkä asia monelle kahvilayrittäjälle. Useimmiten tarjotaan pakastettettuja sitruunamuhvinsseja tai sitten eiootta.  

Ilmanala Oravakivellä oli jotenkin maalaismainen, jollakin tapaa jopa kotoisa. Juotiin kahvit ja jatkettiin matkaa. Käännyttiin Hartolan jälkeen Kalkkisiin päin. Reitti oli mukava ja sopivasti mutkainen. Mani Baari oli vielä Kalkkisten keskustassa. Siitäkin olis kirjoitettavana yks juttu vuosien takaa. Kerron sen joskus. Jos muistan:) 

Pulkkilanharjulla ihailtiin Päijänteen maisemia. Keltaiset koivut ja oranssinkeltaiset haavat värittivät kauniisti järvimaisemaa, aurinko paistoi ja tunnelma oli edelleen jännittynyt. Ravintola Reimari oli sulkenut ovensa, mutta ei me sinne sen puoleen olis poikettukaan. Niinhän se on, että jos jossakin paikassa saa huonoa palvelua, niin eipä sinne viitsi toista kertaa mennäkään.

Vähän ennen Vääksyn keskustaa tuli viimein tekstiviesti, että terve poikavauva oli syntynyt. Oltiin ihan onnesta sykkyrällä ja päätettiin pysähtyä vauvakahveille Vääksyyn. Heti, kun kömmittiin ulos autosta, nenään pelmahti oikein, siis oikein todella maanläheinen haju. Haisi niin lehmänpaskalle, että pisti ihmetyttämään miten näin keskellä Vääksyn kylää voikin haista niin voimakkaasti paskalle. No, kun ei paikkakuntaa niin tarkkaan tunneta, niin ajateltiin, että ehkä marketin takana on jonkun maanviljelijän pellot. Kuka sitä nyt tietää, onhan Haltialan pellotkin asumalähiöiden keskellä Vantaalla.

Poikettiin siis kahville Sisustuskahvila Kardemummaan. Voin suositella kaikille Vääksyssä vieraileville. Paljon kauniita sisustustavaroita, maistuvaa haudutettua teetä, jonka muuten sai itse valita useasta vaihtoehdosta ja myös gluteenitonta herkkua löytyi. 

Hyvä maku suussa istuuduttiin takaisin autoon ja mennessä kylläkin ihmeteltiin edelleen sitä hirveetä paskanhajua. No, matka jatkui. Vähän väliä ihailtiin lapsenlapsen kuvaa kännykän näytöltä, maisemat vilistivät ohi ja pian oltiin siskon luona Pornaisissa. Siskon mies oli pihalla vastassa ja heti autosta ulos astuessa totesin, että täällähän haisee paska, on taitanut naapuri  levitellä lietelannat tuohon pellolle. Siskon mies siihen ihmetellen, että ei hän vaan ole mitään haistanut.

No, asia jäi silleen. Asetuttiin taloksi, oltiin yötä pikkumökissä ja aamulla lähdettiin porukalla Helsingin kauppatorille. Ette kuulkaa arvaa, tai ehkä arvaattekin, miten jumalattomasti hävetti, kun kauppahallin nurkalla astuttiin ulos autosta . . . ja todettiin, että voimakas paskanhaju leijailee meidän auton ympärillä. 

Matkalla oltiin imaistu auton alustaan kaikki traktorin lietelantasäiliöstä tielle valuneet paskat . . . ja paskanhajut. Että tämmöiset tulijaiset meillä oli etelän eläjille. 

 

perjantai 23. lokakuuta 2015

Mummola

Mummolassa on narisevat lattiat, pitsiverhot ikkunoissa, vaaleanpunaisia pelakuita keittiön ikkunalla ja lattialla arkiset räsymatot. Pöytään katetaan valkoiset arabian ruokalautaset, sellaiset, joista 1960-luvun koulukkaat lusikoivat ruokansa Saarismäen kansakoulun keittolassa. Mummolan aterimet ovat Sorsakoskea ja juomat hörpätään vanhoista sinappilaseista. 

Mummolassa asuu myös pappa. Ainot ja Reinot nököttävät naulakon alla eteisessä. Matti Jurva ja Olavi Virta laulavat. Lattialaudat narisevat, mutta mummo muistaa mihin voi yöllä astua niin ettei pappa herää.

Välillä aika pysähtyy, vaikka kello tikittää ja kertoo minuuttien ja tuntien kulumisesta. Päivät vaihtuvat, viikot mennä hujahtavat, niin kuin myös kuukaudet kuin vuodet. Pappa käpsehtii ulkohommia ja mummo omia tupatöitään. Mummo kutoo ja virkkaa, juo laihaa kahvia ja katselee keittiön ikkunasta tielle päin. Jänikset, oravat, punatulkut ja tiaiset hyppivät ja keikuttavat pyrstöjään ja mummo luulee, että ne vilkuttavat hänelle. 

Mummolassa leivotaan voilla. Siellä tuoksuu pulla, kookosleivät ja paistetut muikut. Pihalla kukkivat malvat, kehäkukat, harjaneilikat, kultapallot, pionit, akilleijat ja juhannusruusut. Rannassa odottaa papan puinen soutuvene, aitassa kalaverkot ja virvelit. Mummo odottaa oikeaa postia, vanhanaikaisia kirjeitä ja kortteja, mutta niiden korvikkeina ovat WhatsApp-viestit.

Illalla mummo kömpii papan kainaloon, sulkee silmänsä ja näkee unia siitä ajasta, kun lapset olivat pieniä. Aamulla mummo herää ja muistaa, että maailman tuulet vei lapset mennessään. Sinne lensivät kuin taivaan linnut. Sinne rakentavat pesänsä, hautovat aikansa ja saavat omat lapsensa. Eikä aikaakaan, kun he odottavat silloin jo vanhentuneeseen facebookkiin kuvia maailmalle kadonneista lapsista ja lapsenlapsista.

Niin se aika rientää. Valkoiset lautaset särkyvät yksi toisensa jälkeen ja Sorsakosken veitset ja haarukat vaihtuvat Bergnereihin tai Pintinoxeihin. Anna Puu ja Elastinen korvaa Jurvat ja Virrat. 

Kello tikittää seinällä, vanha juhannusruusu kukkii kesä kesän jälkeen. Ja ne tuvan lattialaudat vaan narisevat. 
                          

                                 

maanantai 19. lokakuuta 2015

Kotona ollaan tuasiisa. Onnellisesti. Hirvet, peurat ja kauriit pysyivät kiltisti poissa niiltä teiltä, joita papan kanssa ajeltiin. Kettukiven mökki ja kotimaisemat ovat myös entisellään. Postilaatikkoon oli kertynyt monta "Mullikkaa". Savolaiset kyllä tietävät mikä on mullikka.  Teille muille  voin selvyyden vuoksi kertoa, että kyseessä ei ole nuori sonni eli mullikka, vaan sanomalehti nimeltään Savon Sanomat. Sitä julkaisua on menneinä vuosikymmeninä kutsuttu myös nimellä Mullikka tai Mullikkasbladet. 

Koivut olivat tiputelleet lehtiään ja Kettukiven piha kaipasi tuasiisa ruoputtelua. Siinä touhussa vietin aamupäivän tunnit. Ja nyt on olkavarret ja sormien nivelet kuin tulessa. Ei ole mummo enää työntekoa varten. Pientä työhelöintiä voi päivän mittaan tehdä, mutta monen tunnin urakoista on parasta luopua. 

Miksikö oltiin monta päivää poissa Kettukiveltä? No, minäpä kerron. Tytär nimittäin pyöräytti hartaasti odottamansa esikoisen. Me papan kanssa taidettiin kylläkin odottaa yhtä innokkaasti ja malttamattomina kuin lapsen vanhemmatkin. Semmoinen vika meissä isovanhemmissa on.  Niin tuli yksinkertaisesta:) mummosta kaksinkertainen ja papasta vielä enemmän.

Vauva on niiiiiin ihana, suloinen, pehmoinen ja pieni. Suvun piirteitä hänestä tietenkin tutkailtiin. Ensisilmäyksellä oli vauva näyttänyt tyttären silmissä Annikki-mummilta, papan äidiltä siis. Vauva on poika, sitä en muistanut kertoakaan. Eikä hän näytä miltään mummilta, vaan aivan omalta isältään ja äidiltään ja omalta itseltään! Ihana Mummon mussukka ja Papan Palleroinen. 

Me isovanhemmat ollaan tietenkin aivan onnesta soikeena ja odotetaan aina vaan uusia kuvia kasvavasta pienokaisesta. Lapsi ja hänen vanhempansa ovat ajatuksissa. Toivomme kaiken menevän hyvin ja että vauva kasvaa ja voimistuu, pysyy terveenä, nukkuu yöllä monen tunnin unia ja itkee sen tarpeellisen määrän mitä vauvan elämään kuuluukin ja näyttää aurinkoisen hymynsä äidin ja isän ja kaikkien läheistensä iloksi.  

Tottahan kaikki mummon ja papan omatkin lapset ovat mielessä ja erityisesti kolmevuotias sirkeän virkeä Anni-tyttö. Onneksi ennätettiin tavata myös heitä. Omien lasten halauksilla jaksaa tämmöinen höpsähtänyt Kettukiven mummo taas päivästä toiseen. 

Semmoisia ne mummot ja papat ovat, kovia huolehtimaan ja toivomaan!

keskiviikko 14. lokakuuta 2015

CeeVee

On se tämä elämä välillä yhtä odotusta . . . välillä ja välillä . . . naisen elämä ainakin. Kuvitellaanpa tämä odotuksen koko kaari näin:

Ensin odotat äetis ahtaaksi käyneessä mahassa, että millonka pääset punkautumaan ulos ja vetäiset enismmäisen kirpakan henkäisyn huudon kera. Ja kaikki hymyilevät onnellisina ja huutosi on kuin musiikkia onnellisten vanhempien korville. Sitten odotat tissiä suuhun ja jos ei sitä heti siihen ilmesty, niin tuasiisa huudat niin että korvat soi, mutta kaikki eivät enää jaksa hymyillä, yrittävät vain saada sinut tyytyväiseksi ja hiljentymään. 

Kohta odotat päiväkodin portilla vanhempiasi hakemaan sinua kotiin, sitten olet jo koulutiellä ja odotat kadun yli pääsyä tai välitunnin soittoa. Pian olet jo ripillä ja odotat Herran pyhällä ehtoollisella pyhän hengen kosketusta tai edes jonkinlaista valaistumisen hetkeä. Petyt karvaasti tai yllätyt positiivisesti. Sitten odotat mopokorttia, kevarikorttia ja sitten ajokorttia ja pian olet aamu- ja iltaruuhkassa odottamassa valojen vaihtumista. 

Odotat hyvää tai edes siedettävää työtä ja edes jollakin tavalla älyissään olevia työkavereita. Tässä välissä olet tietenkin odottanut, että tulisi jo se sulhasmies ja kun se viimein sitten tulee, niin huomaatkin, että kas, tulipa se noppeesti ja odotat, että häipyis nyt edes yhtä livakasti kuin tulikin:)  

Et ehkä odottanut papin aameneen asti, vaan otit etuottoa ja yks kaks olet itse siellä synnytysosatolla ja odotat, että lapsen isäkin ennättäisi kiireltään mukaan ponnistamaan. Odotat, että maito viimein nousee rintoihisi ja vauva saa masunsa täyteen. Kotona odotat lapsen isää auttamaan kotitöissä tai terveysasemalla lääkäriä korvakipuisen lapsesi kanssa.

Odotat veronpalautuksia, lottovoittoa, päiväkotipaikkaa, palkankorotusta, lasta koulusta, nuorta harkoista, aikuista maailmalta, lapsenlapsen joulukorttia, kotisairaanhoitajaa tai hoitokotipaikkaa ja . . . pelargoniaa viimein avaamaan kesän ensimmäiset kukkansa, vaikka onkin jo lokakuu. 

Olet vanheneva tai jo vanha ja rutinoitunut ja  täysin oppinut odottaja. CeeVeesi on valmis.
                                         




sunnuntai 11. lokakuuta 2015

Päivät menee niin että vain yks huraus käy. Aamulla herätään, syödään puurot ja juodaan kahvit. Sitten vähän työhelöidään tuvassa ja pihalla, juodaan ahkeruuskupit ja otetaan murua rinnan alle ja jatketaan hommia ja yks kaks onkin jo hämärää ja sitten näppästään töllötin auki ja aloitetaan kanavaralli, kun ei sieltä mistään mitään katsottavaa tule ja toljotetaan aikamme kaiken maailman hölmöjä ohjelmia ja sitten taas kirja käteen ja yöpuulle. 

Olen onneksi keksinyt itselleni iltapuhdetta. Neuloessa tai virkatessa menee huonompikin ohjelmatarjonta. Siinäpähän se pyörii tavallaan niin kuin taustamölynä. 

Jos mummo-ihminen on hurahtanut neulomiseen, niin silloin hänellä neuloosi ja jos neulominen täyttää jokikisen joutavan hetken, niin kyseessä lienee pakkoneuloosi, mutta jos virkkaaminenkin vie mummoa kuin litran mittaa, niin kaipa mummolla on silloin virkkoosi tai virkkuusi? Joskus pieleen mennessä vaivaa purkoosi. Ettäs sen tiedätte:) Tuasiisa:):)








 

torstai 8. lokakuuta 2015

Metsään meni

Lähdin tänään selvittämään päätäni, ajatuksiani. Aamulla tuntui jotenkin tukkoiselta, kuin ajatus ei olisi juossutkaan yhtä sukkelasti kuin tavallisesti:) Aatokset jotenkin köpöttelivät sellaista tosi verkkaista tahtia ja jumittuivat joutavan päiväisiin juttuihin. Olo oli yhtä totinen kuin kissankylvettäjällä! 

Tiesin entisestään, että tähän tilanteeseen ei auta muu kuin raitis ilma ja liikunta. Joskus on mentävä oikeasti metsään saadakseen pääkopan eli keskusyksikön muistin ja tiedostot oordninkiin, vaikka sanonta "metsään meni" vihjaakin mönkään menemisestä.  Ei muuta kuin reppu selkään ja metsään ja päätä selvittämään. 

Nousin mäelle, jota täällä päin sanotaan vuoreksi. Vielä runsas kymmenen vuotta sitten mäelle pääsi ketterästi hyvää polkua pitkin. Nyt tässäkin metsässä on vieraillut metsäkone ja polun paikka on hävinnyt ikuisiksi ajoiksi. Onneksi sentään itse mäki on vielä koskematon polkuineen ja kelohonkineen. Liitän tähän pari tänään nappaamaani kuvaa. 

                  Kaunis maaruska ja jäkälämatot värittävät maisemaa. 




Hetkittäin mäellä oli miltei rikkumaton rauha. Jokunen pikkulintu tirskutti kuusien oksilla ja syksyinen tuuli kulki puissa latvasta latvaan. Nämä äänet kuuluvat maisemaan ja tunnelmaan eivätkä siis mitenkään häirinneet pään selvittelyä. Toki kylätiellä liikkui autoja ja maatilan traktori pyöri pellolla, mutta muuten oli levollista ja rauhallista. 

En tiedä kirkastuivatko ajatukset, löysivätkö kaikki tiedostot ja kansiot omat paikkansa pääkopassani, mutta jotenkin olo on valoisampi. Ajatuksissa on muutakin kuin jokaisesta mediasta päälle hyökkäävät ikävät uutiset kestävyysvajeista, leikkauksista, vähennyksistä, kiristyksistä, soteuudistuksista, yt-neuvotteluista . . . no niin, nyt meinaa taas mennä metsään nää ajatukset . . .

sunnuntai 4. lokakuuta 2015

Sen minä sanon, että kynttilöiden polttaminen on todellakin ylimainostettua humpuukia. Että muka tekee atmosfäärin, vai mikä se hieno sana nyt on, jotenkin romanttiseksi. Ja kanin kakat! On siinä romantiikka kaukana, kun sytyttelet ilta toisensa jälkeen kynttilöitä nähdäksesi liikkua hämärässä tuvassa jotensakin turvallisesti, ettet kompastu mattoihin tai kiikkustuolin jalkoihin tai törmää kapinoviin tai tuvassa haahuilevaan toiseen hömelöön eli pappaan:) Ja että löydät lääkedosetin ja osaat vielä ottaa siitä oikean päivän lokerosta oikeaan aikaan, oikean annoksen ja vieläpä ihan oikeesti omasta dosetistasi, ettet vaan papan lääkkeitä kippaa kitusiisi. Ei, ei todellakaan ole mitään tekemistä romantiikan tai muunkaan hempeyden kanssa. Se on todellista selviytymistaistelua. Ettäs sen tiedätte!

Olen aika monesti hehkuttanut miten meillä täällä maalla on kaikkea (on muuten velkaakin) ja kuinka me ollaan täällä Jumalan selän takana kuin herran kukkarossa. Iski tuasiisa todellisuus päin pläsiä. Se saakelin valiomyrsky, voi minkä se teki, se katkoi linjat ja vei meiltä sähköt.  Ajatelkaa, meiltä pienituloisilta eläkeläisiltä! Ettäs kehtasi, mokoma ryökäle. Sitä pettymystä nyt tässä puran eli debriiffaan. 
Meillä ei siis ollutkaan kaikkea, kun ei ollut sähköä. Ei tullut valoa napsauttamalla, ei nostanut pumppu vettä kaivosta, ei näkynyt telkkarista Possen suihkuralli, ei Alaston ase ja mies (vai oliko se toisin päin), ei Midsomerin murhat eikä Attenborough'n erikoiset. En nyt äkkiseltään osaa sanoa mikä näistä harmitti eniten . . . ehkä se oli tuo alaston . . . mikäliekkään;) 
Oon aina luottanut Valioon, ihan pikkupennusta asti. Valion voi ja edamjuusto . . . mikä voisi olla sen tutumpaa tai turvallisempaa?  Ei ehkä Arla eikä mikään muukaan! Outo etunimenä tuo Valio. Ei kai kukaan tosissaan enää laita lapsensa nimeksi Valiota? Toisaalta sehän on itsekunkin oma asia, tuo nimiasia. Mutta miltä kuullostaisi Ville Jusuf Valio tai Ali-Valio Muhamatti? Tsot tsot mummo, nyt suu suipommalla! (joku sarvipäinen ilmeisesti istuutui hetkeksi mummon olkapäälle kuiskuttelemaan sopimattomia ajatuksia, mutta vain hetkiseksi, vain hetkiseksi) Anteeksi! Piste tuolle nimiasialle. Piste!
Selvittiin siis tuasiisa tästäkin koettelemuksesta. Pysyttiin omissa lääkkeissä, ei kuoltu näläkään eikä kylymyyteen . . eikä tylsyyteen, vaikka telkkariruutu oli mustana. Napsutellaan taas onnellisena valoja päälle ja pois ja jatketaan joka iltaista kanavarallia:) Mutta kynttilöitä en sytytä. En!

perjantai 2. lokakuuta 2015

Kettumummoa korpee

Kapusin kiireen vilkkaan tänne yläkertaan kirjoittamaan. Valio on nääs tulossa kylään kovalla myrskyllä. Kovin tuuli jo vonkuu nurkissa, puiden lehdet lentelevät ja isännänviiri lipputangossa on ihan sujonaan. Se jos tuo Valio pyöräyttää oikein kunnolla näillä seuduilla, niin hyvin todennäköisesti sähköt pätkii tai peräti katkeavat tunneiksi, päiviksi, useaksikin. Että sellainen vieras on tulossa! Eipä se meitä pääse yllättämään. On vettä, puita, priimuskeitin ja aggregaatti.

Olen useastikin vannonut, että en kommentoi päivän polttavia asioita, en politiikkaa enkä uskontoakaan. Mutta nyt ei tämä mummo jaksa enää pitää leipäläpeään kiinni. Kiehuttaa, sieppaa ja vaikka mitä! Kuulin uutisissa, että pakolaisille ei kelpaa suomalainen ruoka. Uhkailevat jäävänsä syömälakkoon. On ne vaativia nykyään nämä pakolaiset, turvapaikanhakijat, siirtolaiset, vai miksi heitä nyt sitten kutsutaankin. Suomessa syödään ja tarjotaan hyvää ja puhdasta ruokaa. Ihmetyttää siis suuresti, että ruuasta kieltäydytään ja sitä suorastaan haukutaan.

Suomalaiset ovat vuosisatojen saatossa joutuneet monia kertoja kurjuuden ja nälänhädän kouriin. 1600-luvulla oli suuret kuolonvuodet, 1860-luvulla nälänhätä ja melkein sata vuotta sitten 1918 taistelujen aikaan osa kansasta näki nälkää. Eipä ollut talvisodan tai jatkosodan aikanakaan leipä kovin leveää, eikä vielä monina vuosina sodan jälkeenkään. Ruskealla kastikkeella, potaattihauvikkailla ja kalalla on mummokin elänyt 1950-luvun lapsuusvuodet. Oli toki lisänä maitoa ja leipää, oli voitakin leivän päälle, enkä koskaan kuullut kenenkään valittavan ruuasta, saatikka kieltäytyneen syömästä. Kun on nälkä, niin silloin ruoka maistuu!

Kun nykysuomalainen menee ulkomaille, niin hän tilaa ensimmäiseksi ravintolassa jotain paikallista ruokaa. Mutta kun nykyajan matkalainen tulee Suomeen, hän vaatii samaa ruokaa mitä hän lähtömaasaan tottui syömään. Kieltäytymisen jotenkin ymmärtäisi vielä, jos heille olisi tarjottu rössypottua, lintuvelliä, kalakukkoa, maksalaatikkoa tai klimppisoppaa, mutta kun tarjottiin tavallista suomalaista ruokaa. 

Nyt on ihmisillä vara ronklata. Ei maistu suomalainen ruoka, ei. Pitäisi olla tarjolla kurkumaa, korianteria, sarviapilaa mausteiksi ja lihakastikkeeseen (sianlihattomaan) ehkä vielä kaneliakin. Tietenkin pitäisi olla kuskusia, riisiä ja rasvassa keitettyjä papupalleroita. Ehkä vielä pizzaa, kebabbia tai jogurttista lammaspataa. Hyväähän se on sellainenkin ruoka, en minä sillä, mutta niin vaan korpee tämä ronklaaminen. Maassa maan tavalla tai sitten toiseen maahan parempien ruokapöytien ääreen. Piste tälle asialle!