Eilispäivä meni asioilla ja harrastuksissa kaupungissa. Tänään villakoirat irvistelivät tuasiisa nurkissa ja sänkyjen alla jo heti aamulla. Enkä jaksanut katsella niiden irvistelyä enää yhtäkään hetkeä. Siispä vain imuri kouraan ja luutulla perään. Toissa päivänä ennätin sentään lenkille. 

Kummallista tämä kiire. Mistä se oikein tulee, mikä sen synnyttää, sen tunteen, että aika ei riitä kaikkeen siihen mitä haluaisi tehdä. Niin kuin nyt esimerkiksi tämän login tai sen "lepäämässä" olevan pidemmän tekstin kirjoittamiseen tai akvarellailuun tai kaikenlaiseen näpertämiseen ja värkkäämiseen ja mikä tärkeintä, raittiin ilman haukkailuun? 

Tätä asiaa olen ihan totisella asenteella pyöritellyt mielessäni. Ja tullut siihen johtopäätökseen, että syy löytyy lopulta hyvin läheltä . . . tästä hartioiden välissä olevasta ajoittain niin kovin raskaalta tuntuvasta kehon osasta. Siitä samasta, johon lahotustauti  tai joku hiton tupajumi nakertelee onttoja käytäviään. Täällä omien korvien välissä kehittyy tunne ja kiire eli kiireen tunne. Siellä on suurin syy kiireeseen ja kaikenlaiseen touhottamiseen. Entinen pomo vinkkasi usein, että kaikki on asenteesta kiinni. Se kiirekin. Heureka! Nyt löytyi siis jo toinen syy, asenne . . . omien korvien välistä sekin. 

Oppisiko vanha koira vielä uusia temppuja? Sitäpä nyt sitten seuraavaksi pohdin. Oppisinko ottamaan asiat lunkisti, huolehtisin vain tärkeimmät asiat enkä murehtisi tekemättömistä töistä? Eläisin ihan fiilispohjalta. Kävisin lenkillä, ihmettelisin ja pällistelisin luontoa ja sen ihmeitä. Kuuntelisin enemmän Sibeliusta ja lukisin kerrankin kirjan ihan sanasta sanaan tai ainakin viimeiselle sivulle asti. 

Huh! Miten paljon voi hetkessä keksiä itselleen tavoitteita. Pitää kai ilmoittautua johonkin koirakouluun tai mummokouluun tai johonkin . . . muisti pätkii, osaan haukkua ja murista, luita voin kaluta tarvittaessa, olen sisäsiisti eikä karvanlähtökään pahemmin kiusaa . . .