Veikon päätös

Veikko oli viettänyt railakasta elämää. Oli paljon menoa ja meininkiä, niin paljon, ettei Veikko ennättänyt pysähtyä tai edes hiljentää hetkeksi elämämisen vauhtiaan. Musiikkiruokalat olivat kuin toinen koti. Vaimo jo valitti, ettei Veikkoa näy kuin pitemmillä suorilla ja silloinkin vain vilaukselta ja lapsetkin vierastivat isäänsä. Erohan siitä sitten tuli ja Veikon tahti vain kiihtyi.  Elämä vierähti hummaillessa, kunnes tuli stoppi. 

Nyt Veikko asui vanhainkodissa, oli bunkannut siellä jo jonkun kuukauden. Erilaiset nestemäiset nautintoaineet olivat syövyttäneet Veikon aivoja. Hän oli saanut kumppanikseen dementian. Enää eivät Veikon jalat taipuneet tangon kiemuroihin. Veikko vietti aikaansa rollaten pyörätuolillaan verkkaisesti pitkin käytäviä. 

Hoitajilla oli tapana morjestaa Veikkoa aina ohi kulkiessaan. Se tapa sai eloa Veikon silmiin ja olemukseen. Silmä vinkkasi ja selkä suoristui hetkeksi. Joskus hän tosin ihmetteli, että kukahan tuokin naikkonen oli. Saattoipa hän kysäistäkin: "Oot sä joku vanha poka, vai?"

Hatarissa muistoissaan Veikko oli vielä nuori mies. Aamulla kylpyhuoneen peilistä kuitenkin tuijotti vastaan rujo muoto ja elämää nähneet kasvonpiirteet. Veikko säikähti, oli hetken aivan hiljaa ja lausui sitten hyvin päättäväisellä äänellä: "Kyl nyt pitää lopettaa tää dokaaminen."

 

Harley Parkinson

Lähtevät baanalle, straadalle,
polkaisevat
kaljunkiiltävät pyöränsä matkaan
pitkin palvelutalon
loputonta käytävää, antavat hanaa,
kumi palaa, muisti palaa
Vapauden kesytön tuuli ulvoo
sudenharmaissa päissä:
On the road again! Let´s go!
Täältä tulee Harley Parkinson!
Sellaista se on, ikinuori rakkaus,
rollaattorirakkaus, se paras
Dosetissa päivän pillerit, tahdistimessa
takuutuoreet patterit. Antaa palaa!
Ei tutise kyhmyinen käsi
omia aikojaan,
ei hamuile olematonta
hampaaton suu.
Täältä tulee harrikkajengi,
tosi paha porukka,
orastavia pääkalloja, hauraita, onttoja
sääriluita ristissä
Harley Parkinson! Lisää hanaa!
Kundit ja gimmat, döbit ja dillet,
Erkit, Emmit, Dorikset, Villet
Edestakaisin
pitkin palvelutalon apeaa käytävää,
pitkin kutsuvasti kiemurtelevaa tietä,
kohti Rovaniemeä, Rondaa, Roomaa, yli Rialton
Ikinuori ja pyhä kiima, rakkaus,
eikä koskaan sammu
vapauden varttihullu, järjetön kaipaus!

Tommy Tabermann

Sohvaperunarutto

En usko, että minuun pääsee ihan helpolla iskemään esimerkiksi sellainen tauti kuin sohvaperunarutto. En kerta kaikkiaan ole viime aikoinakaan viihtynyt sohvalla tai edes kiikkustuolissa. Tai jos olenkin, niin kovasti ovat sormet liikkuneet, milloin puikkojen milloin neulan ja langan kanssa. Aika ei vain yksinkertaisesti kulu tekemättä mitään! 

Pappa aina toppuuttelloo, että vähempikkii touhuaminen riittäes, että voesit joskus ottoo rennommin, vetäsisit vaekka nokkaunet, tahikka vuan olisit ja naattisit elämästä. No, voi sinua pappa, kyllähän minä nautinkin, mutta minä nautin puuhastelemalla. On vaikea kuvitella, että vain niin sanotusti vetäsin lonkkoo eli olisin jouten. Telkkasissa on harvoin niin hyvää ohjelmaa, että kannattaisi ihan istua, tahikka kylellään sohvalla muata ja töllöttöö. Ja sitä paitsi joutenolo tuntuu usein hukkaan heitetyltä ajalta. Enkä minä halua tuhlata turhuuteen näitä elonpäiviäni. 

En minä nyt mikään ikiliikkuja kuitenkaan ole, onhan toki sellaisiakin päiviä, että ei huvita oikein mikään, ei käsityöt, eikä etenkään arkiset kotiaskareet. Silloin usein käännetään auton nokka kylille päin. Käydään kaupassa vaikkapa naapurikunnassa tai piipahdetaan kaupungissa asti, joskus jopa kyläillään tuttujen tai sukulaisten ilona:)

 
Sitä minä tässä vaan yritän selittää, että teen ja touhuan niin kauan kuin se hyvältä tuntuu tai niin kauan kuin jalka vippasee tai sormet toimii tai niin kauan kuin yleensäkin tajuan asioista jotain.  Sitten kun joku sairaus tai muu vika on iskenyt tai vaikkapa se päänlahotustauti on edennyt tarpeeksi pitkälle, niin sitten voin tartuttaa itseeni vaikka sen sohvaperunaruton. Sitten vaan olla köllötän, käyn ihan potslojoon sohvalle, heti yöunilta herättyä otan nokkaunet, nokoset, tupluurit, ettonet, ruokaperräeset, päikkärit, torkut, tirsat, kauneusunet, koisaustovit ja vielä niiden perään kunnon unoset . . . mutta se on sitten joskus se:)

 "Vanhan naisen tunnustus"

Aamulla raottelin hitaasti silmäluomiani. Pappa jo kolusi tuvan puolella. Olin juuri nähnyt unta kuinka asuimme kirjaston parvella ja auto oli ollut huollossa ja kun se sieltä palautui, niin rekkarinumero oli vaihtunut. Unien selittäjä voi tehdä omat johtopäätöksensä, mutta kirjat ja auto liittyvät meidän jokapäiväiseen elämään. Autoa tarvitaan, jos aiotaan asua edelleen täällä syrjäkylällä ja meillä molemmilla on aina joku kirja luvun alla. Pappa lukee juuri Veikko Huovisen varhaisinta tuotantoa, minulla on menossa Enni Mustosen Emännöitsijä. Sitä ennen luin Köngäksen Hertan ja Heikkisen Turjailijan. Tykkään selkeästä kerronnasta, joskin takaumatkin ovat loistavia kerronnan värittäjiä. 

Oli tämän aamuisessa unessa paljon muutakin sekavaa. Sellaisia unet joskus ovat. Niin kuin sekin uni, jonka näin vuosia sitten. Kävelin hautausmaalla ja pysähdyin mustan hautakiven eteen. Luin kivestä saman sukunimen kuin minulla on ja kas kummaa myös oman etunimeni. Ihmettelin unessa, että enpä ole tietänytkään, että joskus on elänyt joku samanniminen kuin minä. Sitten silmäni osuivat syntymäaikaan ja hui . . . se oli sama kuin minulla. Olihan siinä kivessä kuolinaikakin. Se päivämäärä on valitettavasti jäänyt muistiini. En kerro sitä teille, mutta sen voin sanoa, että elinaikaa olisi vielä melkein kaksi vuotta. . . Ken uniinsa uskoo, se varjoaan pelkää! 

Harmittelen, että tuo päivämäärä on jäänyt niin tiukasti muistiini. En usko uniin, en ainakaa kovin vahvasti. Olen tosin joskus nähnyt unia, joita kai voisi nimittää enneuniksi. Lähinnä ne ovat liittyneet vanhoihin sukulaisiin ja heidän poismenoonsa. Omaa jo yli kaksikymmentä vuotta sitten kuollutta äitiäni olen useinkin "arkuttanut" unissani. Aina äiti on kuitenkin ollut mitä suuremmassa määrin elossa. Milloin arkusta on noussut jalka milloin käsi. Ei ne unet pahoja ole olleet, enkä niitä tosiaankaan muistele kauhulla, enemmänkin ne ovat jollakin tavalla lievittäneet ikävääni. Poisnukkuneista etenkin omaa äitiäni ikävöin usein.

Lipsahti tämä kirjoittaminen nyt unien puolelle, vaikka tarkoitus oli kirjoittaa ohuesta härmästä, johon luonto oli yön aikan kietoutunut.  Korjataanpas asia nyt. Aamulla oli siis hiukan valoisampaa kuin niin monena harmaana aamuna tämän syksyn ja syystalven aikana. Pari pakkasastetta oli tehnyt ihmeitä. Piha oli saanut päälleen ohuen vaalean hunnun ja järven lahti oli jääriitteessä. Näin vähäinenkin antaa jo valoa päivään. Muutama päivä, reilu viikko, niin päivä alkaa taas pidentyä ja mennään kesää kohti.

Noustaan nyt mielikuvissa tuntureille, kunnes kevät ja kesä antavat uutta toivoa auringosta, lämmöstä, vihreydestä, lempeistä tuulista ja tuoksuista. Tuoksutellaan kuitenkin ensin rauhassa kaikkia joulun tuoksuja. Kanelia, neilikkaa, inkivääriä, pomeranssia, kardemummaa. Kuusenhavun, hyasintin, lanttulaatikon ja kinkun tuoksuja unohtamatta.Kirjoittelen tuasiisa kunhan taas ennätän. Olkaahan kilttinä, tontut luuraavat ikkunoiden takana:)

Hän raahautuu tunturin rakkaa

asettelee kiville uupuneita jalkojaan,

katsoo kirkasta jäkälää, hitaasti kasvaneet kuviot

lepuuttavat sydäntä.

laella hän oikoo selkää, seisoo tuulessa. 

Hän ei näe taloaan, ei rikkinäistä autoa,

ei vaimovainaan kuluneita vaatteita,

kuhmuista kattilaa, pauloittamatonta

verkkoa lampun alla,

vain sinistä puiden elämää,

pulmusparvia joiden reitti kiertää tunturin,

peurojen kiemuraisia polkuja,

puroja, jokia ja pilvien peilejä.

Avara ilma täyttää risaiset keuhkot,

yskä helpottaa, hän on palannut

valppaan tyyneyden kentälle,

ei mieti mitään, tyhjässä repussa

luonto ja tietoisuus kietoutuvat köydeksi,

hetkessä hän tarttuu kiinni

Hannele Huovi

 

Täyttä päätä Runoja Ikääntyville

Minnoon tullu viimennii issään.
Nukahan Kymppitonnia kahtoissa sohvalle 
ja herreen ommaan kuorsaokseen.
Ajan viikset kerran kahessa viikossa.
Kahtelen nuorten naesten lyhyviä hammeeta
ja puistelen piätän.

Minnoon tullu viimennii äetiin.
Parraat ystävät on villasukat ja moniteholasit.
Herreen laavantaeuamuna vähän viijen jäläkeen
ja tien parin litran pullataekinan jootessan,
het, kun oon imuroenu, luutunnu
ja virkannu pitsisen parisängynpeeton. 

Merja Toppi

 

Kutsumattomat

Kuulin, että kylillä oli kierrellyt vähemmistökansalaisia. Olivat ajelleet mökkitien päähän syrjäiselle asumukselle. Kaksi miestä oli tullut sisälle tupaan ja kolmas oli jäänyt kääntämään autoa. Olivat bensaa vailla, tai jos ei sitä, niin rahakin olisi kelvannut.

Kyllähän ennen vanhaan kylillä kierteli kaikenlaista väkeä. Oli kulkukauppiaita ja oli niitä toisenlaisia kulkijoita. Joku teki kauppaa, joku kerjäsi, joku povasi ja ehkäpä joku otti luvattakin, jos ei muuta, niin ainakin heiniä hevoselleen. Sitten hevoset vaihtuivat autoiksi ja ajan mittaan kiertolaisetkin asettuivat aloilleen. Kylät hiljenivät ja yhä useampi talo tai mökki katsoo nyt tummin ikkunoin hiljaiseksi käynyttä maisemaa. Kulkukauppiaita ei enää tarvita. Vähät ostokset tehdään kirkonkylässä tai kaupunkireissuilla.

Jos joku näille hiljenneille kylille eksyy, niin toivon mukaan hän tulee hyvällä tarkoituksella. Voin minä kahvit kiehauttaa ja useimmiten vehnästäkin löytyy, mutta vilunki mielessä ei kannata meille tulla. Täältä saa kipakan lähdön. On meissä vielä sen verran virtaa, että puolustetaan omaa pihaa, Kettukiveä pihan keskellä, rantaa ja ruohikkoa, jokaista kantoa ja jokaista kiveä ja  . . . papan tekemiä halkopinoja. Onneksi tähän saakka valojen sytyttäjä on ollut joku metsäneläin, milloin orava, milloin pihapupu. 

Pakko myöntää, että katselen entistä useammin tielle päin. Huolehdin ovia lukkoon ja säpsähdän joka kerran, kun liiketunnistin sytyttää pihavalon. Että jokohan sieltä joku kutsumaton pyrkii Kettukivelle.

Ennen vanhaan, eikös olekin kivasti sanottu, entiseen hyvään aikaan, tai oliko aika silloinkaan niin hyvää, joka tapauksessa silloin viisaus oli ihmisessä itsessään, elämänkokemuksella ja vanhempia ihmisiä kuuntelemalla hankittuna. Olihan niitä kirjojakin silloin, oli raamattu, katekismus selityksineen, oli almanakka ajastaika ja oli Pyhä Genoveva. Nämä samat kirjat löytyivät minunkin kotoani ja niitä kaikkia olen joskus lueskellutkin.

Oma mummoni ja äitinikin olivat sanalaskujen, sanontojen ja sutkauksien taitajia. Harmi vaan, kun muistiini on jäänyt niistä vain muutamia. Mummo oli syntynyt 1800-luvun puolella ja äiti 1910-luvulla. Mummo oli käynyt muutaman viikon kiertokoulua ja äiti neljä vuotta kansakoulua, mutta viisautta heillä oli jakaa jälkipolvillekin.  Nuorena ollessa vaan ei kiinnostanut vanhempien ihmisten jorinat, niin kuin ei kiinnosta nuoria nytkään nämä kaikenmaailman mummojen jutut:) 

Ensimmäiseksi muistuu mieleen esiäitieni käyttämä sanonta: 
"Syytä on nii sysissä kuin sepissäkkii." Tällä he tarkoittivat, että syy johonkin vastoinkäymiseen tai tapahtumaan ei aina ole niin yksiselitteinen, syy saattaa hyvinkin olla molemminpuolista.  

"Ei kannettu vesj kaevossa pysy." Pelkkä kirjaviisaus, oppimalla päähän päntätty viisaus ei ole aina parasta viisautta. Elämänkokemuksella, kantapään kautta tai yrityksen ja erehdyksen kautta opittu viisaus, päihittää monessa asiassa kirjoista opitun. Enkä nyt tarkoita mitään rakettitiedettä. Sitä ei voi oppia elämänkokemuksella. Kai?

"Se älähtää johonka kalikka kalahtaa."  Silloin on osuttu aivan asian ytimeen. Kannattaa siis pohtia, miksi kalikka heitettiin ja myös sitä, mikä pisti niin kovin älähtämään:) 

"Ei yks isku puuta kuaha." Vastoinkäyminen ei lannista. Naiset etennii ovat sitkeitä puita:), eikä naisten suuta hevillä tukita.

"Tuas ollaa yhtä päevee lähempänä kuolemoo." Tämä saattaisi olla vaikka nykymummon iltarukous. Kun sen kädet ristissä mielessään ajattelee, niin mihinkä muualle sen kohdistais kuin tuonne ylös päin:)

Siitä tulikin mieleen, kun yhtenä harmaana aamuna papan kanssa tuumittiin, että onkohan siellä taivaan portilla minkälainen vastaanotto. Jos nyt yleensäkään päästään sinne ylös. Että pitääkö olla seevee mukana ja  onkohan siellä täytettävä joku lanketti? Syntejähän ne siellä tietenkin heti kyselevät. Joku esitäytetty syntilista ehkä lyödään kouraan. Toivottavasti on oikeasti paperiversiona. Tästä puoliksi toimivien koneiden näpyttelystä ja ruudun tuijottelusta olen jo saanut tarpeeksi. Neljää geetä nytkin lupailevat, mutta toimii (jos toimii)  päin peetä. Ja jos siellä on rasti ruutuun systeemi ja kysytään toiveita uudelleensyntymiseen, niin mitä myö siihen laitettaisiin. Molemmat oltiin yhtä mieltä siitä, että ei haluta ainakaan takaisin ihmiseksi. Ei missään tapauksessa. Tämä ihmisen elämän ihanuus ja kurjuus on tullut jo nähdyksi.

Pappa se heti osasi kantansa ilmaista. Hän haluaisi syntyä karhuksi. Syksystä kevääseen saisi rauhassa köllötellä pesässään ja keväällä sitten vääntäisi sen kuuluisan pihkatappinsa ja lähtisi raikkaaseen luontoon. Saisi seurata kevään tulon ja kesän väriloiston eikä olis muita vihollisia kuin ihminen. Mutta ihmisen karhu haistaisi jo kaukaa ja kiertäisi vielä kauempaa. Uroskarhuksi pappa haluaisi tietenkin, vaikka tietää, että karhurouvana pyöräyttäisi jälkeläisen huomaamattaan ja keväällä huomaisi herättyään, että kah, kukas se siinä, ollaankos myös jottain sukua,  kun niin siinä tississä tormuilet. 

No, minä en heti osannut arvella, mikä haluaisin olla. Yleensäkin olen hidas päättämään ja joskus myös hidas toimimaan. Pitkät piuhat, nääs:) Olisiko siis hyvä olla vaikka sudenkorento? Olisin kevyt eikä elämänkaarikaan olisi huikean pitkä. Entä oravana? Niitä on tässä Kettikivellä seurattu pitkin syksyä. Etenkin nyt, kun laitettiin evästä lintulaudalle. On se Kurre sellainen veikko, että pistelee poskeensa lintujen siemenet ja juoksuttaa ne saman tien piiloon. Papan kuistille jääneissä kengissäkin oli yksi oravan siemenkätkö. 

En tiedä viihtyisinkö oravanakaan. Eipähän sitä itse saa kuitenkaan päättää. Ei minultakaan koskaan kysytty, että  haluatko ellee tyttönä ja naisimmeisenä tässä mualimassa. Elämä on sellaista arpapeliä. Jospa se jatko siellä taivaanportillakin ratkaistaan arvalla? Joka kolmas arpa voittaa! Sitä ei ehkä kuitenkaan kerrota, että mitä on voittona . . .

Taisi tulla ratkaisematon kysymys eteen . . .   jos siellä taivaallisen portinvartijan luona pitäis tehdä noppee piätös, niin laittaisin hätäpäissäni varmaa rastin muurahaisen kohdalle. Ne ovat ahkeria ja talven kait nekin köllöttelevät kekonsa uumenissa. Tai ehkä sittenkin se sudenkorento . . . kääk, en ossoo piättee . . .

 

Juhlaviikot

Helsingissä oli elokuussa juhlaviikot ja vissiin Oulussakin. Osataan sitä toki muuallakin juhlia ja ihan viikkotolokulla. On isänpäivät, on syntymäpäivät ja on pian ristiäisetkin ja sitten pukkaa itsenäisyyspäivää, joulua ja uutta vuotta. Elämä voi siis olla joskus ihan yhtä juhlaa.

Kettukiven mummo onnitteli pappaa Antti Heikkisen kirjalla Turjailija. Kirja kertoo kirjailija Heikki Turusen elämästä ja teoista. Papan päivä vierähtikin tiiviisti kirjan ääressä. Ja seuraava ilta ja sitä seuraava. . . No, ei se pappa ihan koko ajan piiloudu lahjakirjansa taakse. Kyllä se työhelöi ulukohommiaan ja turisoo mummon kanssa entiseen malliin. 

Yhdessä myö rupatellaan . . . tuumitaan . . . arvostellaan (pikkusen vaan) . . . hunttaillaan . . . päivitellään . . . ja ihmetellään ja jos ei ihan maailmaa paranneta, niin ainakin laitetaan päivän poliittiset ym. asiat oikeeseen ja hyvään järjestykseen. Tulukee vuan poliitikot ja muutkii isokenkäset tänne Kettukivenmökkii. Meitä suatte konsultoida asiassa kuin asiassa. Mutta ottakee savonkielen tulukki mukkaa, nii ei tule niitä viärinkäsityksiä:)

Lauantaina oli juhlittu syntymäpäiviä pienellä sukulais- ja ystäväporukalla. Kettukiven tupa oli täynnä iloisesti porisevaa väkeä. Jo mökin portailla sai päivänsankari onnittelulaulut. Kiitoksia vuan Pellonpiän porukoille ja serkkulikalle). Sitten juotiin kahvia, maisteltiin mummon leipomuksia ja naurettiin vuosien takaisille kommelluksille. 

Yksi synttärivieraista kysyi Juha Vainion riimien mukaan, että hymyilenkö vielä viiden vuoden kuluttuakin. No, jos ei halavaa, niin eiköhän tuo virnistys nouse nuamalle vielä silloinkin. Mittää en kyllä varmaks luppoo, mutta toevon kuitennii.

Tässäpä tätä turinata oli tuasiisa. Juhlaviikot jatkuu ja niistä kirjoitan sitten toisella kertoo. Siskon mies muuten kysäisi, että mitä tarkoittaa tuo sana tuasiisa. Suomensin sen hänelle.  Kai te muut sen jo tiedättekin:)
  

Muistoja kateederilta

Olin kansakoulussa kovin ujonsorttinen, arka ja herkkänahkainen. Muuten pärjäsin kouluaineissa ihan kohtuullisesti, mutta laulaminen oli hirveintä mitä saatoin kuvitella. Pelkäsin sitä jopa enemmän kuin  sitä kylillä liikkuvaa miestä, joka oli saanut nimeensä etuliitteen put put. Hän nääs kävellessään puhua putputti.

Kansakoulun alaluokassa oli kolme luokkaa samassa luokkahuoneessa ja laulukoe suoritettiin luokan edessä kateederilla kasvot luokkaan päin seisten. Lienee tilanne ollut joillekin koulukkaista ihan piisovkeik, mutta minulle ehdottomasti tekemätön paikka. Kieltäydyin siis kokonaan laulamasta. Ihme, että en juossut karkuun. Niinpä ensimmäisen luokan todistuksessani komeilee laulun kohdalla viitonen. Siitä se lähti musikaalisuuteni alamäki, siitä vitosesta. En siis osannut laulaa, olihan siitä todisteena tuo vitonen. Olin saanut perintönä isäni olemattoman musikaalisuuden. Lienenkö mitään muuta häneltä saanutkaan? 

Olin vahvasti sitä mieltä, että en osaa laulaa muuta kuin nuotin vierestä. Siellähän sitä sanotaan olevan runsaasti tilaa. Nuotit ymmärsin ja osasin nokkahuilua jopa soittaakin. Ja osaan muuten vieläkin. Joskus isompana pääsin kokeilemaan poikkihuilua ja sain siitä ensimmäisellä yrittämällä äänen ilmoille.

Laulaminen jäi lähes kokonaan, mitä nyt joskus harvakseltaan kirkossa käydessä tuli virttä veisattua. Kun omat lapset olivat pieniä, niin tottahan heille lauloin, eivätkä he pienenä olessaan valittaneet äitinsä laulutaidosta. Tytär kylläkin vähän kasvettuaan toppuutteli etten liikaa innostunut. Hyvä niin, eipähän tarvinnut äitiään hävetä. Näin ajattelin. Eräs omaa laulutaitoaan aliarvostava työkaverini sanoi ihmetelleensä sitä asiaa, että miten se laulu kuullosti omassa mielessä hyräillessä ihan mukiinmenevältä, mutta annas olla, kun suunsa aukaisi, niin se tulikin ihan nuotin vierestä.

Huomasin ilokseni, että kaikki meidän lapset ovat musikaalisia. Soittavat edelleen, mutta laulamista olen päässyt vain harvoin kuulemaan. Esikoisen karaoke-esiintymisestäkin taitaa olla jo ainakin 15 vuotta. Oltiin silloin virman pikkujoulussa jossakin vantaalaisessa ravintolassa. Muistaakohan poika sitä juttua vielä?

Isäänsä ovat lapset tulleet. Pappa on nääs kuorolaulumiehiä, ykkösbasso. Joskus tilipäivää odotellessa ajateltiin jopa perustaa oma kuoro. Nimikin olis jo valmiina: Pers´aukisten kuoro. 

Nyt (yli)kypsemmällä iällä olen karistanut pikku hiljaa laulupelkoani. Laulaa lurauttelen omaksi ilokseni, kun sille päälle satun. Marjametsässä ja sienireissuilla etenkin. Toimii hyvin sekä karhu- että hirvipelottimena. Pappa tuumasi kerran kuunneltuaan (salaa) lauleluani, että hyvinhän tuo menee ja ihan nuotilleen. On se tuo pappa niin ihana! 

                   Hyvärilänniemen kansakoululaisia 1950-luvun alkupuolella

Huurretta

Tänään oli ensimmäinen pakkasaamu, nurmikko ja rantaruohikot kuuran kirjailemia ja maahan pudonneet lehdet pitsireunaisia luonnon taideteoksia. Ranta oli saanut ensimmäisen riitteen vetensä päälle. 

Askeleet rahisivat mukavasti maata vasten. Aurinko paistoi matalalta ja antoi maisemalle huikean valon. Aivan satumainen tunnelma, rauhallinen ja hetkittäin aivan äänetön.