Veikko oli viettänyt railakasta elämää. Oli paljon menoa ja meininkiä, niin paljon, ettei Veikko ennättänyt pysähtyä tai edes hiljentää hetkeksi elämämisen vauhtiaan. Musiikkiruokalat olivat kuin toinen koti. Vaimo jo valitti, ettei Veikkoa näy kuin pitemmillä suorilla ja silloinkin vain vilaukselta ja lapsetkin vierastivat isäänsä. Erohan siitä sitten tuli ja Veikon tahti vain kiihtyi. Elämä vierähti hummaillessa, kunnes tuli stoppi.
Nyt Veikko asui vanhainkodissa, oli bunkannut siellä jo jonkun kuukauden. Erilaiset nestemäiset nautintoaineet olivat syövyttäneet Veikon aivoja. Hän oli saanut kumppanikseen dementian. Enää eivät Veikon jalat taipuneet tangon kiemuroihin. Veikko vietti aikaansa rollaten pyörätuolillaan verkkaisesti pitkin käytäviä.
Hoitajilla oli tapana morjestaa Veikkoa aina ohi kulkiessaan. Se tapa sai eloa Veikon silmiin ja olemukseen. Silmä vinkkasi ja selkä suoristui hetkeksi. Joskus hän tosin ihmetteli, että kukahan tuokin naikkonen oli. Saattoipa hän kysäistäkin: "Oot sä joku vanha poka, vai?"
Hatarissa muistoissaan Veikko oli vielä nuori mies. Aamulla kylpyhuoneen peilistä kuitenkin tuijotti vastaan rujo muoto ja elämää nähneet kasvonpiirteet. Veikko säikähti, oli hetken aivan hiljaa ja lausui sitten hyvin päättäväisellä äänellä: "Kyl nyt pitää lopettaa tää dokaaminen."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti