Aamulla raottelin hitaasti silmäluomiani. Pappa jo kolusi tuvan puolella. Olin juuri nähnyt unta kuinka asuimme kirjaston parvella ja auto oli ollut huollossa ja kun se sieltä palautui, niin rekkarinumero oli vaihtunut. Unien selittäjä voi tehdä omat johtopäätöksensä, mutta kirjat ja auto liittyvät meidän jokapäiväiseen elämään. Autoa tarvitaan, jos aiotaan asua edelleen täällä syrjäkylällä ja meillä molemmilla on aina joku kirja luvun alla. Pappa lukee juuri Veikko Huovisen varhaisinta tuotantoa, minulla on menossa Enni Mustosen Emännöitsijä. Sitä ennen luin Köngäksen Hertan ja Heikkisen Turjailijan. Tykkään selkeästä kerronnasta, joskin takaumatkin ovat loistavia kerronnan värittäjiä. 

Oli tämän aamuisessa unessa paljon muutakin sekavaa. Sellaisia unet joskus ovat. Niin kuin sekin uni, jonka näin vuosia sitten. Kävelin hautausmaalla ja pysähdyin mustan hautakiven eteen. Luin kivestä saman sukunimen kuin minulla on ja kas kummaa myös oman etunimeni. Ihmettelin unessa, että enpä ole tietänytkään, että joskus on elänyt joku samanniminen kuin minä. Sitten silmäni osuivat syntymäaikaan ja hui . . . se oli sama kuin minulla. Olihan siinä kivessä kuolinaikakin. Se päivämäärä on valitettavasti jäänyt muistiini. En kerro sitä teille, mutta sen voin sanoa, että elinaikaa olisi vielä melkein kaksi vuotta. . . Ken uniinsa uskoo, se varjoaan pelkää! 

Harmittelen, että tuo päivämäärä on jäänyt niin tiukasti muistiini. En usko uniin, en ainakaa kovin vahvasti. Olen tosin joskus nähnyt unia, joita kai voisi nimittää enneuniksi. Lähinnä ne ovat liittyneet vanhoihin sukulaisiin ja heidän poismenoonsa. Omaa jo yli kaksikymmentä vuotta sitten kuollutta äitiäni olen useinkin "arkuttanut" unissani. Aina äiti on kuitenkin ollut mitä suuremmassa määrin elossa. Milloin arkusta on noussut jalka milloin käsi. Ei ne unet pahoja ole olleet, enkä niitä tosiaankaan muistele kauhulla, enemmänkin ne ovat jollakin tavalla lievittäneet ikävääni. Poisnukkuneista etenkin omaa äitiäni ikävöin usein.

Lipsahti tämä kirjoittaminen nyt unien puolelle, vaikka tarkoitus oli kirjoittaa ohuesta härmästä, johon luonto oli yön aikan kietoutunut.  Korjataanpas asia nyt. Aamulla oli siis hiukan valoisampaa kuin niin monena harmaana aamuna tämän syksyn ja syystalven aikana. Pari pakkasastetta oli tehnyt ihmeitä. Piha oli saanut päälleen ohuen vaalean hunnun ja järven lahti oli jääriitteessä. Näin vähäinenkin antaa jo valoa päivään. Muutama päivä, reilu viikko, niin päivä alkaa taas pidentyä ja mennään kesää kohti.

Noustaan nyt mielikuvissa tuntureille, kunnes kevät ja kesä antavat uutta toivoa auringosta, lämmöstä, vihreydestä, lempeistä tuulista ja tuoksuista. Tuoksutellaan kuitenkin ensin rauhassa kaikkia joulun tuoksuja. Kanelia, neilikkaa, inkivääriä, pomeranssia, kardemummaa. Kuusenhavun, hyasintin, lanttulaatikon ja kinkun tuoksuja unohtamatta.Kirjoittelen tuasiisa kunhan taas ennätän. Olkaahan kilttinä, tontut luuraavat ikkunoiden takana:)

Hän raahautuu tunturin rakkaa

asettelee kiville uupuneita jalkojaan,

katsoo kirkasta jäkälää, hitaasti kasvaneet kuviot

lepuuttavat sydäntä.

laella hän oikoo selkää, seisoo tuulessa. 

Hän ei näe taloaan, ei rikkinäistä autoa,

ei vaimovainaan kuluneita vaatteita,

kuhmuista kattilaa, pauloittamatonta

verkkoa lampun alla,

vain sinistä puiden elämää,

pulmusparvia joiden reitti kiertää tunturin,

peurojen kiemuraisia polkuja,

puroja, jokia ja pilvien peilejä.

Avara ilma täyttää risaiset keuhkot,

yskä helpottaa, hän on palannut

valppaan tyyneyden kentälle,

ei mieti mitään, tyhjässä repussa

luonto ja tietoisuus kietoutuvat köydeksi,

hetkessä hän tarttuu kiinni

Hannele Huovi