Muistoja kateederilta

Olin kansakoulussa kovin ujonsorttinen, arka ja herkkänahkainen. Muuten pärjäsin kouluaineissa ihan kohtuullisesti, mutta laulaminen oli hirveintä mitä saatoin kuvitella. Pelkäsin sitä jopa enemmän kuin  sitä kylillä liikkuvaa miestä, joka oli saanut nimeensä etuliitteen put put. Hän nääs kävellessään puhua putputti.

Kansakoulun alaluokassa oli kolme luokkaa samassa luokkahuoneessa ja laulukoe suoritettiin luokan edessä kateederilla kasvot luokkaan päin seisten. Lienee tilanne ollut joillekin koulukkaista ihan piisovkeik, mutta minulle ehdottomasti tekemätön paikka. Kieltäydyin siis kokonaan laulamasta. Ihme, että en juossut karkuun. Niinpä ensimmäisen luokan todistuksessani komeilee laulun kohdalla viitonen. Siitä se lähti musikaalisuuteni alamäki, siitä vitosesta. En siis osannut laulaa, olihan siitä todisteena tuo vitonen. Olin saanut perintönä isäni olemattoman musikaalisuuden. Lienenkö mitään muuta häneltä saanutkaan? 

Olin vahvasti sitä mieltä, että en osaa laulaa muuta kuin nuotin vierestä. Siellähän sitä sanotaan olevan runsaasti tilaa. Nuotit ymmärsin ja osasin nokkahuilua jopa soittaakin. Ja osaan muuten vieläkin. Joskus isompana pääsin kokeilemaan poikkihuilua ja sain siitä ensimmäisellä yrittämällä äänen ilmoille.

Laulaminen jäi lähes kokonaan, mitä nyt joskus harvakseltaan kirkossa käydessä tuli virttä veisattua. Kun omat lapset olivat pieniä, niin tottahan heille lauloin, eivätkä he pienenä olessaan valittaneet äitinsä laulutaidosta. Tytär kylläkin vähän kasvettuaan toppuutteli etten liikaa innostunut. Hyvä niin, eipähän tarvinnut äitiään hävetä. Näin ajattelin. Eräs omaa laulutaitoaan aliarvostava työkaverini sanoi ihmetelleensä sitä asiaa, että miten se laulu kuullosti omassa mielessä hyräillessä ihan mukiinmenevältä, mutta annas olla, kun suunsa aukaisi, niin se tulikin ihan nuotin vierestä.

Huomasin ilokseni, että kaikki meidän lapset ovat musikaalisia. Soittavat edelleen, mutta laulamista olen päässyt vain harvoin kuulemaan. Esikoisen karaoke-esiintymisestäkin taitaa olla jo ainakin 15 vuotta. Oltiin silloin virman pikkujoulussa jossakin vantaalaisessa ravintolassa. Muistaakohan poika sitä juttua vielä?

Isäänsä ovat lapset tulleet. Pappa on nääs kuorolaulumiehiä, ykkösbasso. Joskus tilipäivää odotellessa ajateltiin jopa perustaa oma kuoro. Nimikin olis jo valmiina: Pers´aukisten kuoro. 

Nyt (yli)kypsemmällä iällä olen karistanut pikku hiljaa laulupelkoani. Laulaa lurauttelen omaksi ilokseni, kun sille päälle satun. Marjametsässä ja sienireissuilla etenkin. Toimii hyvin sekä karhu- että hirvipelottimena. Pappa tuumasi kerran kuunneltuaan (salaa) lauleluani, että hyvinhän tuo menee ja ihan nuotilleen. On se tuo pappa niin ihana! 

                   Hyvärilänniemen kansakoululaisia 1950-luvun alkupuolella