Omalla kielellä

Kirjoittelenpa tuasiisa aekan kuluks. Lämpimästä siästä on suatu naattia tiällä Kettukivelläkkii. Oekeen on ollunna kesästä ja kaanista. Villasukatkii oun heittännä koivistan. 

Outtelen tässä pappoo kottii. Eilen läht, eikä vieläkään ou löytännä takas. Elekeehän hättäellä, oikeella asialla se on eikä missään joron jälillä! Mistä lie suanu viärän rytmin syvämmeesä ja nyt sitten tervettä miestä:) makkuuttaavat saeraalassa. Nälissään on varmaan ja suattaa olla pahalla piälläkii. Sähkötuoliin arvel joutuvasa. 

Se kun on niitä huumormiehiä tuo meijän pappa. Eihän se toenperrään sänkötuoliin. Muuten vuan pikkusen nukkuttoo hummaattaavat ja antavat lisävirtoo. Sillä pitäes rytmin tasottua. Jos jossaen päen valot lumpsaa, taekka töllötin männöö mykäs, niin johtuu ehken siitä, että miehen kokoselle miehelle annetaan virtoo isossa saeraalassa:) Nyt vuan peukut pystyy joka iikalla, että rytmi pallautuu ja pappa piäsöö takas Kettukivelle. 

Ette muute arvoo, miten on mukavata kirjottoo tällä omalla kielellä. Suap viäntee ja kiäntee eikä mäne kiel eikä sormet solomuun. Sitä joutu tuolla mualimalla niin helekatin monta vuotta puhumaan ja kirjottammaa kirjakielellä. Ja aena vuan asioo ja asioo asian perää. Nyt on tullu semmonen vappautus. Suap piästellä suustaan sanoja ihan niin kun ne tulloo, ihan niinku ne jo pienenä kyöränä oppi ja matki mitenkä äet ja sisarukset sanoja suustaan piästel. Äethä se piästelkii. Sillä ol sana hallussa ja iäntä piisas. Kuulu niin että tanner raeku. Tulpaha asiat aena kerralla seleväks:) Semmone muori ol Kettukiven mummolla. Hyvä ol muori:)

Syksyn väriloistoa

Punainen kassi

Sitä voi ihminen päivänsä viettää mitä ihmeellisimmillä tavoilla. Niin kuin tällaisen Luojan lämpimän päivän. Niin kaunista ja lämmintä ja melkein pilvetön taivas. Mutta mitäpä tekee Kettukiven mummo? Mummopa etsii ja etsii, tonkii laatikoita, purkaa kirjoja hyllystä ja etsii eikä löydä. Hyvä ettei itkua jo väännä neljän tunnin turhan touhuamisen jälkeen. Missä pirussa ne valokuvat on? Päänlahotustautiako tämä on, kun ei löydy se mitä etsitään? Ikään kuin uurastuksen sivutuotteena löytyy tosin monta sellaista asiaa, joita ei enää muistanut olevan olemassakaan. Että silleen!

Kun pappa sitten vihdoin iltapäivällä kotiutuu reissultaan, niin hän se muistaa oitis, että valokuvat ovat eräässä tietyssä kirjakaupan kassissa. Siinä, jonka kyljessä lukee: "Tässä on mielikuvitus liikkeellä." Ja mummo kipuaa taas parvelle ja aloittaa tonkimisen. Voi sitä helpotuksen tunnetta, kun lähes ensi minuutilla löytyy se punainen kassi ja kassiin kurkistettuaan, mummo huokaisee piiiitkäään ja hartaasti. Täällä ne hiivatin valokuvat vihdoin on!

Kyse oli siis kadonneista mustavalkovalokuvista. Niistä suurin osa on otettu ennen sotia. Siis melko vanhoja otoksia ja suuri osa paikoista ja ihmisistä meille tunnistamattomia. Huomenna on tarkoitus mennä Pielaveden puolelle papan sukulaistädin juttusille. Hänen muistilokeroistaan saattaa löytyä nimet ja paikat ja ehkä vielä jokin tarina kuviin liittyen. Odotan oikein innolla juttutuokiota tämän sukulaisen kanssa. 

Niin mennä hurahti suuri osa tästä päivästä. Ei se mitään, löytyihän ne viimein. Etsivä löytää ja kolkuttavalle avataan . . . taitaa olla liian kaukaa haettu tuo aasinsilta, mutta toimii . . .

Vuosi

Olen nyt ollut kokonaisen vuoden eläkelläisenä. Mitä vuosi on antanut? Sitä pohdin tänään marjametsässä. Elin monta sitku-vuotta. Sitten kun, sitku, olen eläkkeellä teen sitä ja teen tätä. Sitten on aikaa. No, aikaa on ollut, mutta joskus tuntuu, että sitä ei kuitenkaan muka ole riittävästi. Olis niin paljon tekemistä. Mieli ja etenkin mielikuvitus on pullollaan ideoita. Tosin suuri osa ideoista on miltei mahdottomia toteuttaa. Siis on jonkinlainen ähky, ideaähky. Ja sellainen tehtävä-ähky. Kuin olis niin sanotusti pelko persiissä, että aika vaan kuluu enkä ennätä tehdä kaikkia niitä asioita mistä olin vuosia haaveillut.

Pitäisi saada mieli rauhoittumaan, pitäisi osata nauttia joka hetkestä, sillä jokainen päivä on juhlaa, niin arki kuin sunnuntaikin. Hitaista aamuista sentään muistan nauttia. Haudutettu kaurapuuro, kahvi ja voileipä. Niillä päivä lähtee loistavasti käyntiin. Mutta auta armias, jos on jonnekin lähtö, niin jo tuppaa tulemaan sellainen ennenvanhainen hätäinen olo. En onneksi enää herää aamuisin kymmentä vaille viisi ihmettelemään, että miksi se juuttaan herätyskello ei soi. Eipä se tosin montaa kertaa vuodessa edes ennättänyt kilahtaa. Sisäinen kello herätti aina muutamaa minuuttia ennen. Ja niin vaan kärppänä ylös. Loikoilemaan ei kannattanut jäädä, sen olin oppinuy työvuosien aikana. Heti vaan aamutoimiin. Mutta nyt voikin heräillä aivan rauhassa tai nukkua, jos unta riittää. 

On se niin onnellista ja yhtä juhlaa tämä eläkeläisen elo ja olo:)

Horsmat kukkivat inarijärven rannalla

Palatessa

Lenkki on heitetty, kotona siis jälleen. Kilometrejä kertyi auton mittariin pitkälti yli kahden tuhannen. Missäkö käytiin? Pohjoisessa, Lapissa ja jäämeren rannalla. Ilmat eivät suosineet meitä eikä muitakaan. Vaan eipä tuo paljonkaan haitannut, paitsi että maisemia jäi näkemättä kaatosateen takia. 

Pykeijan kylä Varanginvuonon rannalla

Aivan ihana pieni kylä tien päässä. Kaunis hiekkaranta, vaan eipä näkynyt ketään uimassa. Lämmintä oli vähän yli kymmenen astetta, mutta sentään plussan puolella. Hiljainen oli kylä. Satamassa näkyi kaksi miestä juttusilla, kahvilassa tavattiin toiset kaksi ja hautausmaalla käveli pariskunta. Kaikkialla muualla aivan tyhjät kadut ja kujat. Missä lie ihmiset luuranneet, ei edes verhot heilahtaneet ikkunoissa. Joka tapauksessa näkemisen ja kokemisen arvoinen kylä. 

Pilvet laahasivat meren yllä

Kovin tummasävyinen pysähtynyt maisema. Kauniit utuiset pilvet, rauha ja hiljaisuus koko maiseman yllä. Aaltojen hiomat kalliot ja sitkeästi kivenkoloihin juurtuneet kasvit. 

Värejä löytyi rantakallioilta

Eilen tultiin kotiin ja heti tänä aamuna piti päästä metsään. Ensin korillinen keltaisia kanttarelleja ja sitten heti perään hinkillinen mustikoita. Marjojen kerääminen on kuin meditointia. Kerään marjat aina käsin. Haluan näin tervehtiä jokaista luonnon lahjoittamaa aarretta. Hyviä nämä aarteet ovatkin. Viime päivien aurinko on antanut marjoihin sitä kaivattua makeutta. Löytyi siis mustikoita, mutta myös kypsiä metsämansikoita. 

Huomenna aion tehdä taas metsäretken. Enkä silloinkaan palaa kotiin tyhjin käsin:) 

Nyt kaikki ulos luontoon.

Menossa jo melkein

Matkareittiä kylläkin vasta suunnitellaan, mutta mieli on jo kaukana kotimökiltä. Nuorimmaiset jäävät onneksi mökkimiehiksi, ettei kotia ihan autioksi hylätä. Karttaa on syynätty tarkkaan, suunta on jo selvillä, mutta siitä mihin lopulta päädytään kirjoitan sitten, kun ollaan jo takaisin.

On kiva suunnitella, kulkea mielikuvien matkassa ja siirtyä paikkakunnalta toiselle. Noin vain, viuh ja viuh! Kuitenkin niin, että voidaan poiketa vapaasti sivupoluille. Jos jokin maisema tai kallionkieleke, mäennyppylä, tuulen tuoma tuoksu tai tuulahdus antaa tunteen nauttia juuri siitä, juuri tästä hetkestä ja paikasta, niin eikun stoppi ja fiilistelemään. Näin me edetään matkoilla niin kuin arkielämässäkin. On meillä aina jonkinlainen suunnitelma. Joskus hyvin tarkkakin, mutta ei koskaan sellainen, jota ei voisi muuttaa. Reissuun lähdöt saattavat tapahtua muutamassa hetkessä, mutta tätä tulevaa on suunniteltu jo pidempään. 

Kartta on tietenkin tärkeä. Siitä hahmottaa näin vanhempikin ihminen, että missä päin ollaan menossa. Siis suunnilleen. Että pojoisessa vai etelässä, kotimaassa eli ulkomailla. On meitä varoitettu, ettei saada ajella liikaa itään eikä toisaalta länteenkään . . . 

Olisi tietenkin hyvä, jos kartta olisi tältä vuodelta tai ainakin vuosisadalta tai ainakin viime sotien jälkeen piirretty . . . 

       

Kivellä taas

Hei vaan pitkästä aikaa. Käväistiin Helsingissä tutkailemassa entisiä kotimaisemia. Siinä samalla paimennettiin kolmevuotiasta sirkeän virkeää ja todella reipasta pojantytärtä Annia. Yhdessä käytiin vähän sukulaisia tapaamassa ja tietenkin siellä Porvoon Muumi-leikkipuistossa. Herneitä popsittiin kauppatorilla ja välipalaksi omenoita ja villipersikoita. Nam! Taidettiin myös herkutella jäätelöllä ihan luvattoman monta kertaa, mutta sitä ei kerrota isälle ja äidille. Eihän? 

Samalla torireissulla tutustuttiin muuten kaupungintalon Sibeliusnäyttelyyn. Annia  kiinnosti erityisesti Sibeliuksen lapsuus ja nuoruus. Tyttö istua nökötti kuulokkeet korvillaan ja kuunteli kertomuksen varmuuden vuoksi kolmeen kertaan. Ja Kimmo Kaivannon Ketju-patsas sai Annilta erityishuomion. Patsas seisoo peilien päällä ja peileihin kurkistamalla patsas näyttää jatkuvan ja jatkuvan aivan loputtomiin.

                                                          

Muulahaisen muoli, 
pelunoita kuoli, 

pilkkoi pookkanoita, 

pani pannuun voita. 

Muoli koitti ehtiä, 

piti kovaa kiilettä. 

Lapset huuti nälissään, 

koska päästään syömäään!

Ärrä oli vielä vähän hakusessa, mutta eipä se haitannut. Mummo ja pappa kyllä ymmärtävät, sillä meillähän on takana pitkä oppimäärä erilaisista ärrä-, ässä- ja ällävivahteisista lastenmurteista. Voitais aiheesta tekaista vaikka väitöskirja. Sitten me oltaisiin lastenmurteiden tohtoreita. 

                                 

                                Muurahaisen muori ja joku Muu:)

Öylössä päevänä myö siis kottiivuttiin takas omalle kielalueelle. Piäkaapunnissa ku pit oekasta viärät leuat, toesin sannoen pit puhua sivistynneesti sä ja mä ja sitku ja niinku. Vua kylläpä tuo onnistu sekkii iha vanahasta muistista.

Koko päevä on männä näetä kothommia rustatessa. Uamulla enstöeks pit männä verjkokkeisiin ja tietennii kaappaan leipee maetoo hakemaa. Ku ei ou vieläkää tullunna sitä lehmee hankituks. Eikä toenperrää tulekkaa, kuha leokoja huvinpäeten loksutan. Näetä kasvantaviäriä leokojan!

Pyykkikone on pyörinnä pitkin päevee. Mansikat on poemittu ja melekeinpä jo syötykii ja ostomansikat listitty pieniks ja pantu pakkasee. Siitä se vua  läht elämä rulloomaan entistä rattoosa. Ollaa immeisiks, olokee työkii.

Ihana kesä

Onko tässä kesässä muka jotain vikaa? Tämähän on ollut niin helppo kesä, että. Ei ole tarvinnut kantaa kasteluvesiä kasvimaille ja kukkasille, eikä ole tarvinnut hiki päässä hoippua nestehukan uuvuttamana epätoivoisesti varjoa etsimässä. Niin on ollut leppoisaa ja rentouttavaa kuunnella kuinka sade ropisee kattoon, suorastaan meditoivaa. 

Olet ihan omien ajatuksiesi vallassa, hermot lepää ja siinä samalla roppakin. Nukut aamupäiväunet, heräät samaan unettavaan ropinaan, syöt tai juot jotain ja otat sitten päivätorkut, sitten iltapäiväettoset ja alkuillan tupluurit. Ja sitä rataa painuu päivä taas iltaan. Mutta mutta, kas kummaa, sinua ei jostain ihmeen syystä enää nukutakaan. Ei auta, vaikka lasket tämän pitäjän lampaat (nopeasti ovat lasketut), siirryt sitten kanoihin ja kukkoihin, joka sekin sujuu nopsasti, lehmistä nyt puhumattakaan. 

Olet jo suorastaan epätoivoinen, kunnes kuulet tutun ja turvallisen äänen. Taivas tummuu entisestään ja pian kunnon sadekuuro piiskaa pihaa. Kukkalaatikon orvokit kyyristelevät nöyrinä, samettikukat lurpauttavat kukintonsa ja järvi suorastaan kuplii, kuin olisi yksi suuri poreallas. Sinäpä vaan vedät peiton korville ja olet pian rentouttavassa unessa. 

Niin on ollut helppo kesä. Yhtään mattoa ei ole pesty, osa ikkunoistakin odottaa vielä putsaajaansa. Talvella suunnitellut kesäiltojen onkireissut ovat jääneet yhteen ainoaan. Ei syönyt kala, ei! Vain muutama huono-onninen körmyniska tarttui syöttiin. Kalatkin ovat siis kaikonneet niemien nokista ja luotojen reunoilta. Kai ne ovat jossain sadetta pitämässä nekin . . .

Mutta hei, nythän mä sen vasta hokasin, eihän kesä ole vielä tässä. Vielä on kesää läljellä, vielä tulee kauniita päiviä . . .    

Kyliltä kuultua

Kertoisinko teille kyläläisistä, jotka asuivat kotikylillä vuosikymmeniä sitten?En tuntenut heitä henkilökohtaisesti. Jonkun tiesin nimeltä, mutta tarinoita olen kuullut siitäkin edestä. Jokainen heistä herätti huomiota elinaikanaan, joskus hyvässä, joskus pahassa. Joka tapauksessa heidän edesottamuksiaan ihmeteltiin ja päiviteltiin ja kerrottiin taloissa ja mökeissä. 

He siirtyivät yksi toisensä jälkeen taivaallisille kyläpoluille, mutta heistä kertovat tarinat jäivät elävöittämään kylien kulttuuriperintöä. Suusta suuhun kulkiessaan tarinat saivat vuosien mittaan oman lisävärinsä, jopa lisäjuonensakin. On siis aivan lukijan hallussa mitä uskoo, jos uskoo lainkaan. Ehkä tarinan tarkoitus onkin olla vain tarina. 

Monet kylien persoonista sai myös oman liikanimen. Kun esimerkiksi Kutvosen Paavo (ei ole näiltä kyliltä) vain kerran elämänsä aikana pieraisi väärässä paikassa ja väärässä seurassa, oli hän lopun ikäänsä Pruut-Kutvonen. Eräs mies palellutti kätensä ja joitakin sormia jouduttiin ambutoimaan, siispä hänestä tuli Näpitön. Toinen taasen puhua pulputti kylätiellä kulkiessaan ja sai liikanimen Putput-Janne. 

Kerron teille tänään Toivosta, jota kylän nuoriso nimitti joskus Turha-Topiksi. Jos tarvittiin kyytiä kirkolle tai lähikaupunkiin, niin silloin saatettiin kutsua Toivo avuksi. Toivo nääs ajoi taksia. Pirssiksi kai sitä siihen aikaan sanottiin. Toivo, Topi oli äärimmäisen varovainen liikenteessä. Kerrotaan, että hän saattoi pysäyttää autonsa ennen mutkaa ja kävelleen sitten kurkistamaan oliko mutkan takana vastaantulijoita. Toivo jatkoi vasta sitten, jos tie oli selvä, ja usein aivan keskellä tietä ajaen. 

Kerran sukulaisperhe lähti kaupunkiin jouluostoksille. Aamulla heti navettatöiden jälkeen isäntä ja emäntä asettautuivat Topin pirssin kyytiin. Matka taittui  kovin hitaasti. Tie oli tosin siihen aikaan mutkainen ja kuoppainen, mutta joutuisammat ajoivat kuitenkiin kaupunkiin jopa tunnissa tai parissa. Topi oli kuitenkin toista maata, oikein varovaisuuden perikuva. Topin kyydissä kilometripylväät eivät suinkaan vilisseet silmissä. Topi ajoi varman päälle. Loivassa ylämäessä mopokin ohitti Topin pirssin. Topi vain tuumasi, että ohoh, onpa siinä hurjastelija! 

Tuntien kuluttua oltiin kuin oltiinkin jo melkein kaupungissa. Kelloa vilkuilevat kyytiläiset huolestuivat, että mitenkähän tällä vauhdilla joudutaan kotiin iltalypsylle. Niinpä Leväsen kohdalla auton nokka käännettiin paluumatkalle ja jouluostokset jäivät sillä reissulla tekemättä. Toisaalta säästyihän siinä rahaa, sillä Topi ei pitänyt korkeita taksoja, eikä taksamittari suinkaan raksuttanut. "Jos kympin annat eli vitosen", oli Topin kyytimaksu.

Olen kuullut siitäkin tarinan, kun Topi ei halunnut peruuttaa pirssillään, kapealla tiellä ei varsinkaan. Kyytiläinen oli unohtanut tärkeät paperinsa kotiin ja pyysi Topia perruuttammaan takas pihhaa, nii hän käyp koppoomassa paperit kammarin piirongin piältä. Topi ei peruuttanut, tokaisi vain, että niskat on kippeenä. Kyytiläinen joutui sitten kävellen hakemaan kotiinsa unohtuneet paperit. 

Tämä tällä kertaa. Jatkan tuasiisa toisena päivänä näitä tarinoita, joita olen kyliltä kuullut. Olokeeha immeisiks:)

                          

Muistojen matkassa

Tänään kääntyi jälleen auton nokka kohti uusia kokemuksia ja elämyksiä. Tutustuimme synnyinpitäjän laitamilla sijaitsevaan Eemilän kotimuseoon. Aivan mahtavan huikea paikka! Huomasit varmaan, että nyt on Kettukiven mummo löytänyt vihdoin tämän aikakauden suosituimmat sanat. Kaikkihan on nykyään ainakin huikeaa ellei jopa mahtavaa. 

Joka tapauksessa Eemilän tunnelma ja ympäristö suorastaan imaisi mukaansa. Viimeistään, kun astuttiin pieneen punavalkeaan mökkiin ja eteisestä sisälle pirttiin, huokaisi jo pappakin, että tänne me jäädään, tämä me otetaan:) Tuntui kuin pienen mökin asukkaat olisivat vain hetkeksi poistuneet ulkotöilleen.

 

                                    

Kymmenittäin lapsuudesta tuttuja esineitä, työkaluja ja tekstiilejä ja kaikki  niin taitavasti ja kauniisti esille laitettuna. Menneet sukupolvet rakensivat itsenäistä Suomea näillä vaatimattomilla, mutta hyvinkin kekseliäillä tarvekaluilla. Jokaisessa aikakaudessa on jotain hyvää. Kehitys kulkee eteen päin, mutta ilman menneisyyden ja omien juurien tuntemista ei ole tulevaisuutta. 

Tähän mielipiteeseen on Kettukiven mummolla täysi oikeus:)

  

                                                                                               

                    Sydämellinen kiitos vielä ystävälliselle isäntäparille:)