Kettukivenmökki on melkein tien päässä. Ei se ole tullut tiensä päähän, se vaan on sijainniltaan kylätien loppupäässä ja pihatien päässä. Eikös ollut tuasiisa aika mummomainen selitys? Tieasiasta siis ajattelin kirjoittaa. Olen kuullut, että tuolla itärajan takana olisi todella huonoja teitä, mutta on niitä täälläkin. Ei tarvitse lähteä senkään asian takia rajan taa.
Kettukiven kylätie on pitkä ja kuoppainen. Välillä siinä oli melkein läpipääsemättömiä pätkiä, kun pahimpaan rospuuttoaikaan tietä pitkin kuljetettiin kuorma-autoilla rakennustarvikkeita, hiekkaa ja isoja koneita. Kyllä silloinkin tuli mieleen, että jos täällä syrjäkylällä aletaan kuolemaan vaikkapa johonkin kohtaukseen, niin ihan rauhassa saadaan olla. Kädet vaan ristiin, silimät kiinni ja Herran haltuun. Tai jos sattuisi sellainen ihme, että joku naisimmeinen olisi pieniin päin ja tulisi synnyttämisen aika. Siinähän sitä olisi hyvä ponnistella, kulkukelvottoman tien pintareella. Tiedoksi siltä varalta, että jos näin kävisi, niin eikun Kettukivelle. Kyllä täällä saadaan yksi tahikka kaksikin lasta maailmaan, ihan elämän varrella hankitulla kokemuksella ja on mummolla vielä sitä paitsi kirjahyllyssä Naistentaudit ja synnytys -kirja:) ja papallakin on kokemusta monesta synnytyksestä . . . toisaalta kulkeehan ne ambulanssit huonojakin teitä pitkin.
Niille kaikkein huonoimmille vellipaikoille on ajettu muutama viikko sitten sitä karkeaakin karkeampaa kivimurskaa, sitä, joka puhkoo renkaita ja auttaa samalla paikallista huoltamoa sikäli, että rengaskauppa vilkastuu. Tulin viime viikolla sairaalareissulta kimppataksilla. Kirkolle pudotettiin kyydistä kalpea vanha mies ja jatkettiin sitten Kettukivelle. Kuskina oli joku kaapuntilainen, ja eipä tämä herra paljoakaan hiljennellyt kylätien murskekohdissa tai kuopissa. Lieneekö ollut isäntä vai renki? Ajattelin siinä takapenkillä istuessani ja kauhukahvasta rystyset valkeana puristaen, että nyt jos rengas puhkeaa, niin sitten ei muu auta kuin pistää tossua toisen eteen, vaikka mahapuoli oli kuin "haulikolla ammuttu". Onneksi pääsin ehjänä perille, noin niin kuin fyysisesti, henkisesti olin huonossa hapessa, niin kuin nykyään sanotaan. Otti niin voimille ja hermoon/pattiin/kupoliin/okulaariin tms. ne helevetin kivimurskeet ja kaikki tuhannet kuopat, jotka tärisyttivät niin, että mummon hummeeti meinasi totaalisesti seota.
Melkein joka päivä on tätä tietä nyt kuljettava milloin verikokeisiin, milloin lääkäriin tai apteekkiin ja kaupassakin on käytävä. Tie on meidän syrjässä asuvien napanuora ulkopuoliseen maailmaan. Maalla on ihana asua, etenkin täällä Kettukivellä, mutta olisi suorastaan ihana asia, jos tie olisi aina sellaisessa ajokunnossa, ettei siinä kulkeminen aiheuttaisi lisäkärsimyksiä.
Tänään tietä oli lanattu ja kuopatkin siten vähentyneet, mutta kivimurska on entisellään. Ihan kauhistuttaa, kun aamulla on taas käännettävä auton nokka tielle päin. Huh huh. Syvämmestä ottaa, pittää männä huilimaan.
Kylätie jossakin kylässä
Kylätie jossakin kylässä
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti