Kivellä taas

Hei vaan pitkästä aikaa. Käväistiin Helsingissä tutkailemassa entisiä kotimaisemia. Siinä samalla paimennettiin kolmevuotiasta sirkeän virkeää ja todella reipasta pojantytärtä Annia. Yhdessä käytiin vähän sukulaisia tapaamassa ja tietenkin siellä Porvoon Muumi-leikkipuistossa. Herneitä popsittiin kauppatorilla ja välipalaksi omenoita ja villipersikoita. Nam! Taidettiin myös herkutella jäätelöllä ihan luvattoman monta kertaa, mutta sitä ei kerrota isälle ja äidille. Eihän? 

Samalla torireissulla tutustuttiin muuten kaupungintalon Sibeliusnäyttelyyn. Annia  kiinnosti erityisesti Sibeliuksen lapsuus ja nuoruus. Tyttö istua nökötti kuulokkeet korvillaan ja kuunteli kertomuksen varmuuden vuoksi kolmeen kertaan. Ja Kimmo Kaivannon Ketju-patsas sai Annilta erityishuomion. Patsas seisoo peilien päällä ja peileihin kurkistamalla patsas näyttää jatkuvan ja jatkuvan aivan loputtomiin.

                                                          

Muulahaisen muoli, 
pelunoita kuoli, 

pilkkoi pookkanoita, 

pani pannuun voita. 

Muoli koitti ehtiä, 

piti kovaa kiilettä. 

Lapset huuti nälissään, 

koska päästään syömäään!

Ärrä oli vielä vähän hakusessa, mutta eipä se haitannut. Mummo ja pappa kyllä ymmärtävät, sillä meillähän on takana pitkä oppimäärä erilaisista ärrä-, ässä- ja ällävivahteisista lastenmurteista. Voitais aiheesta tekaista vaikka väitöskirja. Sitten me oltaisiin lastenmurteiden tohtoreita. 

                                 

                                Muurahaisen muori ja joku Muu:)

Öylössä päevänä myö siis kottiivuttiin takas omalle kielalueelle. Piäkaapunnissa ku pit oekasta viärät leuat, toesin sannoen pit puhua sivistynneesti sä ja mä ja sitku ja niinku. Vua kylläpä tuo onnistu sekkii iha vanahasta muistista.

Koko päevä on männä näetä kothommia rustatessa. Uamulla enstöeks pit männä verjkokkeisiin ja tietennii kaappaan leipee maetoo hakemaa. Ku ei ou vieläkää tullunna sitä lehmee hankituks. Eikä toenperrää tulekkaa, kuha leokoja huvinpäeten loksutan. Näetä kasvantaviäriä leokojan!

Pyykkikone on pyörinnä pitkin päevee. Mansikat on poemittu ja melekeinpä jo syötykii ja ostomansikat listitty pieniks ja pantu pakkasee. Siitä se vua  läht elämä rulloomaan entistä rattoosa. Ollaa immeisiks, olokee työkii.

Ihana kesä

Onko tässä kesässä muka jotain vikaa? Tämähän on ollut niin helppo kesä, että. Ei ole tarvinnut kantaa kasteluvesiä kasvimaille ja kukkasille, eikä ole tarvinnut hiki päässä hoippua nestehukan uuvuttamana epätoivoisesti varjoa etsimässä. Niin on ollut leppoisaa ja rentouttavaa kuunnella kuinka sade ropisee kattoon, suorastaan meditoivaa. 

Olet ihan omien ajatuksiesi vallassa, hermot lepää ja siinä samalla roppakin. Nukut aamupäiväunet, heräät samaan unettavaan ropinaan, syöt tai juot jotain ja otat sitten päivätorkut, sitten iltapäiväettoset ja alkuillan tupluurit. Ja sitä rataa painuu päivä taas iltaan. Mutta mutta, kas kummaa, sinua ei jostain ihmeen syystä enää nukutakaan. Ei auta, vaikka lasket tämän pitäjän lampaat (nopeasti ovat lasketut), siirryt sitten kanoihin ja kukkoihin, joka sekin sujuu nopsasti, lehmistä nyt puhumattakaan. 

Olet jo suorastaan epätoivoinen, kunnes kuulet tutun ja turvallisen äänen. Taivas tummuu entisestään ja pian kunnon sadekuuro piiskaa pihaa. Kukkalaatikon orvokit kyyristelevät nöyrinä, samettikukat lurpauttavat kukintonsa ja järvi suorastaan kuplii, kuin olisi yksi suuri poreallas. Sinäpä vaan vedät peiton korville ja olet pian rentouttavassa unessa. 

Niin on ollut helppo kesä. Yhtään mattoa ei ole pesty, osa ikkunoistakin odottaa vielä putsaajaansa. Talvella suunnitellut kesäiltojen onkireissut ovat jääneet yhteen ainoaan. Ei syönyt kala, ei! Vain muutama huono-onninen körmyniska tarttui syöttiin. Kalatkin ovat siis kaikonneet niemien nokista ja luotojen reunoilta. Kai ne ovat jossain sadetta pitämässä nekin . . .

Mutta hei, nythän mä sen vasta hokasin, eihän kesä ole vielä tässä. Vielä on kesää läljellä, vielä tulee kauniita päiviä . . .    

Kyliltä kuultua

Kertoisinko teille kyläläisistä, jotka asuivat kotikylillä vuosikymmeniä sitten?En tuntenut heitä henkilökohtaisesti. Jonkun tiesin nimeltä, mutta tarinoita olen kuullut siitäkin edestä. Jokainen heistä herätti huomiota elinaikanaan, joskus hyvässä, joskus pahassa. Joka tapauksessa heidän edesottamuksiaan ihmeteltiin ja päiviteltiin ja kerrottiin taloissa ja mökeissä. 

He siirtyivät yksi toisensä jälkeen taivaallisille kyläpoluille, mutta heistä kertovat tarinat jäivät elävöittämään kylien kulttuuriperintöä. Suusta suuhun kulkiessaan tarinat saivat vuosien mittaan oman lisävärinsä, jopa lisäjuonensakin. On siis aivan lukijan hallussa mitä uskoo, jos uskoo lainkaan. Ehkä tarinan tarkoitus onkin olla vain tarina. 

Monet kylien persoonista sai myös oman liikanimen. Kun esimerkiksi Kutvosen Paavo (ei ole näiltä kyliltä) vain kerran elämänsä aikana pieraisi väärässä paikassa ja väärässä seurassa, oli hän lopun ikäänsä Pruut-Kutvonen. Eräs mies palellutti kätensä ja joitakin sormia jouduttiin ambutoimaan, siispä hänestä tuli Näpitön. Toinen taasen puhua pulputti kylätiellä kulkiessaan ja sai liikanimen Putput-Janne. 

Kerron teille tänään Toivosta, jota kylän nuoriso nimitti joskus Turha-Topiksi. Jos tarvittiin kyytiä kirkolle tai lähikaupunkiin, niin silloin saatettiin kutsua Toivo avuksi. Toivo nääs ajoi taksia. Pirssiksi kai sitä siihen aikaan sanottiin. Toivo, Topi oli äärimmäisen varovainen liikenteessä. Kerrotaan, että hän saattoi pysäyttää autonsa ennen mutkaa ja kävelleen sitten kurkistamaan oliko mutkan takana vastaantulijoita. Toivo jatkoi vasta sitten, jos tie oli selvä, ja usein aivan keskellä tietä ajaen. 

Kerran sukulaisperhe lähti kaupunkiin jouluostoksille. Aamulla heti navettatöiden jälkeen isäntä ja emäntä asettautuivat Topin pirssin kyytiin. Matka taittui  kovin hitaasti. Tie oli tosin siihen aikaan mutkainen ja kuoppainen, mutta joutuisammat ajoivat kuitenkiin kaupunkiin jopa tunnissa tai parissa. Topi oli kuitenkin toista maata, oikein varovaisuuden perikuva. Topin kyydissä kilometripylväät eivät suinkaan vilisseet silmissä. Topi ajoi varman päälle. Loivassa ylämäessä mopokin ohitti Topin pirssin. Topi vain tuumasi, että ohoh, onpa siinä hurjastelija! 

Tuntien kuluttua oltiin kuin oltiinkin jo melkein kaupungissa. Kelloa vilkuilevat kyytiläiset huolestuivat, että mitenkähän tällä vauhdilla joudutaan kotiin iltalypsylle. Niinpä Leväsen kohdalla auton nokka käännettiin paluumatkalle ja jouluostokset jäivät sillä reissulla tekemättä. Toisaalta säästyihän siinä rahaa, sillä Topi ei pitänyt korkeita taksoja, eikä taksamittari suinkaan raksuttanut. "Jos kympin annat eli vitosen", oli Topin kyytimaksu.

Olen kuullut siitäkin tarinan, kun Topi ei halunnut peruuttaa pirssillään, kapealla tiellä ei varsinkaan. Kyytiläinen oli unohtanut tärkeät paperinsa kotiin ja pyysi Topia perruuttammaan takas pihhaa, nii hän käyp koppoomassa paperit kammarin piirongin piältä. Topi ei peruuttanut, tokaisi vain, että niskat on kippeenä. Kyytiläinen joutui sitten kävellen hakemaan kotiinsa unohtuneet paperit. 

Tämä tällä kertaa. Jatkan tuasiisa toisena päivänä näitä tarinoita, joita olen kyliltä kuullut. Olokeeha immeisiks:)

                          

Muistojen matkassa

Tänään kääntyi jälleen auton nokka kohti uusia kokemuksia ja elämyksiä. Tutustuimme synnyinpitäjän laitamilla sijaitsevaan Eemilän kotimuseoon. Aivan mahtavan huikea paikka! Huomasit varmaan, että nyt on Kettukiven mummo löytänyt vihdoin tämän aikakauden suosituimmat sanat. Kaikkihan on nykyään ainakin huikeaa ellei jopa mahtavaa. 

Joka tapauksessa Eemilän tunnelma ja ympäristö suorastaan imaisi mukaansa. Viimeistään, kun astuttiin pieneen punavalkeaan mökkiin ja eteisestä sisälle pirttiin, huokaisi jo pappakin, että tänne me jäädään, tämä me otetaan:) Tuntui kuin pienen mökin asukkaat olisivat vain hetkeksi poistuneet ulkotöilleen.

 

                                    

Kymmenittäin lapsuudesta tuttuja esineitä, työkaluja ja tekstiilejä ja kaikki  niin taitavasti ja kauniisti esille laitettuna. Menneet sukupolvet rakensivat itsenäistä Suomea näillä vaatimattomilla, mutta hyvinkin kekseliäillä tarvekaluilla. Jokaisessa aikakaudessa on jotain hyvää. Kehitys kulkee eteen päin, mutta ilman menneisyyden ja omien juurien tuntemista ei ole tulevaisuutta. 

Tähän mielipiteeseen on Kettukiven mummolla täysi oikeus:)

  

                                                                                               

                    Sydämellinen kiitos vielä ystävälliselle isäntäparille:)

Lämpimikseni

Päivä painuu taas iltaan. Järvi on täällä lahden puolella aivan peilityyni. Isännänviiri sentään hiukan heilahtelee.  On kylmä, mittari näyttää kahtatoista, plussan puolella kuitenkin eikä vettäkään juuri nyt sada. Lämpimikseni tässä kirjoittelen. 

Ensimmiset kypsät ja aromikkaat metsämansikat on tänään maisteltu. Niiden maku ja tuoksu päihittää mennen tullen jalostetun puutarhamansikan. Postireissulla huomasin, että mustikatkin jo alkavat sinistyä. Kettukiven päivänkakkarat kukkivat, tiikerinliljat ja jalokullerot myös. Kuunliljan sinertävät lehdet eivät koskaan aikaisemmin ole olleet yhtä suuria. 

                                   

Villasukkakelit siis vaan jatkuvat eli sitä yhtä täällä edelleen kaivataan. Aurinkoa ja lämpöä. Siis oikeastaan kahta:)  Lämmintä toki riittää Kettumökissä, mutta aurinko mollikka saisi näyttäytyä. Sitä ihmettä odotellessa . . . olokeehan immeisiks ja kirjoitellaan tuasiisa:)

Kylttyyri

Eino Leino jo aikoinaan kyseli mitä on se kylttyyri. Onko se Kiinassa kiinanmyyri, ja täällä Suomessa Suomen kylttyyri?  Meille kylttyyriksi riittää kaikki mitä täällä lähellä tapahtuu.

Jokunen viikko sitten oltiin entisellä kotikylällä Avoimet kylät tapahtumassa. Oli kiva huomata kuinka paljon nuoria ihmisiä oli mukana tapahtumassa. Siellä oli muuten kaiken muun mukavan lisäksi oikein soma kirpputori. Tavarat oli aseteltu taidokkaasti esille ja muutenkin kirppari oli siisti ja viihtyisä. Kassillinen tavaraa tarttui mukaan, kaikki hyödyllisiä . . . tai melkein ainakin. 

Paikallisen kesäteatterin esitys käytiin tietenkin katsomassa ja hämmästelemässä miten hyviin suorituksiin tutut tyypit yltävät. Onnea vaan heille. Kyllä Suomen teatterimaailma on menettänyt ainakin yhden suorastaan loistavan luonnenäyttelijän. Aplodeerasimme kädet puuduksiin. Ne välitaputukset, joita kuului sieltä täältä yleisön joukosta, ne johtuivat esitystä seuranneista itikoista, jotka pyrkivät liian tuttavallisiksi. Oli pakko heitä läimäytellä. Enkä pyydä sitä anteeksi.

Naapurikunnassa käytiin kans. Keiteleen harrastajateatteri esitti Kesäillan farssin kauniissa rantamaisemassa. Alku tuntui hiukan jäykältä, mutta tahti kiihtyi loppua kohti kuin Rytkösen tappelu. Minulla oli yks Rytkönen työkaverinakin. Hän kertoi, kuinka oli kansakoulussa kuullut opettajan sanovan tämän lausahduksen Rytkösen tappelusta. Pieni koululainen oli mielessään pohtinut pitkään ja hartaasti, että mistä kummasta se opettaja tiesi, että heillä niin paljon tapellaan. 

On toki liikuttu muutenkin. On käyty iltatorilla ja jopa yhdessä taidenäyttelyssäkin. Kotiseutukulttuuria on siis harrastettu. Tänään eksyttiin taas oman kotikunnan rajojen ulkopuolelle. Käytiin nimittäin Riuttalan talonpoikaismuseon 40-vuotis juhlassa. 

Heti huomattiin, että eipä sattunut päälle tälläkään kertaa säähän sopiva vaatetus. Sitä ei millään meinaa pieni ihminen, eikä isokaan, ymmärtää, että kesällä pitää pukeutua lämpimästi. Aina vain luottaa sokeasti allakkaan, joka tietää ja muistaa, että on kesä ja heinäkuu. Onneksi paikalla ollut ystävä lainasi takkiaan. "Minun ystävä on kuin villasukka, joka talvella lämmittää. Minun ystävä on kuin niitynkukka, joka saa minut hymyilemään." Kiitos ystävälle:)

Siinä me ystävykset kyhjötimme penkillä vierekkäin, kuin kanat orrella. Kanat han ne muuten elävöittivätkin juhlan kulkua hienosti omalla kaakatuksellaan, etenkin juhlapuheiden aikana. Kukkokin kiekaisi komeasti. Juuri nämä äänet tekivät tilaisuudesta maahenkisen. Oli siis monta juhlapuhetta, oli soitantaa ja laulantaa ja tietenkin kansantanhuja. 

Vielä kotimatkalla pistäydyttiin Karhu-näyttelyssä. Komeita kuvia karhuista ja kivoja muisteluksia myös. 

Monenlaista kansallista kulttuuria on siis saatu kokea. Sanovat, että maaseudulla ei ole mitään kulttuuria. Aina ei tarvita niin sanottua korkeakulttuuria, myös meidän maalla asuvien tapa elää ja olla on kulttuuria. Ettäs tiedätte! Kirjoittelen tuasiisa kunhan on jottaen mielen piällä.

Kulttuurimaisemaa molemmissa kuvissa

Villasukkakelit

On se tuasiisa ilimoja pielly. Kylymä on ku . . . sanonko missä? No, siellä itänuapurin helevetissä. Vilu hytisyttää koko roppoo, jos pikkusenkii ulukona pistätekse. Ja kuitennii pitäs olla kesä kaoniimmillaan ja meijän kaekkiin vua käpsehtiä raettiissa mualaisilimassa. Vua mänepä ulos, nii hyvin noppeesti out takas tuvassa, pistät tulet uuniin ja uuniin kylykiä hammuilet käsiäs lämmittääkses. 

Tätä sitä on outettu mustasta syksystä, kylymästä talavesta ja märästä kevväästä asti. Että sitte ku on kesä, nii sitte tarkenoo vaekka ilima rihmankiertämöö olla ulukosalla. Ja että kyllä ne satteet loppuu, kuha kesä tulloo ja sitten on kesä ja kärpäset. Vettä tulloo tuasiisa taevaan tääveltä, eikä ou vielä ies se akkaeviikko. Sitte se varmaan sattaa oekeen kunnolla, kuha se viikko koettaa, ropsauttaa oekeen muaha asti. Outteko kuullunna, että jos uamulla sattaa karjan kynteen, niin satteen pitäes loppua puolilta päevin. Vua jos päevällä alakaa satamaa, nii sattaa aenakii iltaa asti. Vanaha kansa sen ties tuonnii viisauven. Ja sen, että akkaeviikolla sattaa ku Esterin peestä, vaekka ei Esterin nimipäevä sillon oukkaa . . .

Kärpäsiä ei vielä ou riesaks asti, vua itikat ne lentelöö ja tarroovat het kiinni ku mahollista, useimmite ne on tunkemassa papan korvii. Nekkii tykkee niin tuosta minu ukostan. Minusta ne ei niinkään välitä, enkä ou siitä millänsäkkää. Onha se toesaalta itikankii elettävä. Vua tarviiko sitä justiisa meijän olla niitä itikan elättäjiä. Eipä mittää, suattaaha tuota lämpimikseen huitookkii . . . 

Nii lykkäs meille ihmispoloille kunnon villasukkakelit. Villasukka se on immeisen melekein paras kaver, aenakii näellä kymmenillä. Ne on kylymällä siällä lämpimät ja helteellä viileet. 

Ei aata itku markkinoella. Vejetään vua villasukat jalakaa, pipo piähä ja kintaat kättee ja naatitaan Suomen kaaniista kesästä. 
  
                       Kärpäset lomailevat (ilman villasukkia)

Mozartin tarina

Ennen vanhaan, kun lähdettiin vierailulle, lähdettiin käymään kylässä. Oikein ahkeraa vierailijaa nimitettiin kyläluudaksi. "Kääkeehän kylässä". Näillä sanoilla toivotettiin ystävä tai naapuri vierailemaan toisenkin kerran. Eikä tarvinnut etukäteen sopia kellonaikaa tai edes vierailupäivää. 

Taloissa ja mökeissä elettiin tietyn päivärytmin mukaan. Aamulla herättiin kukonlaulun aikaan navettatöille. Kahvit ja ruokailut ja joissakin taloissa ruokalevot, rytmittivät päivänkulkua. Iltaruualle kokoonnuttiin jälleen pöydän ääreen tiettynä ajankohtana, siinä neljän, puoli viiden aikoihin. Sitten taas lähdettiin iltatöille navettaan. Ilta oli niin sanotusti vapaata. Tosin ainakin emännillä oli omat puuhansa. Ilta tai sunnuntai-iltapäivä olivatkin sopiva aika poiketa naapurissa vaihtamassa kuulumisia ja nauttimassa talon tarjoilusta. 

Me papan kanssa käytiin tänään kylässä ja oikein syntymäpäivillä. Itse sankari oli oman kotikylämme kasvatteja. Hänelle tuli tänään täyteen tasan 89 vuotta. Tämän ikäisekseen pirteän rouvan muisti pelaa kuin partaveitsi. Oli oikein mukava kuunnella hänen kertomuksiaan ja muisteluitaan. Esimerkiksi kuinka hänen veljensä oli hukuttanut Mozartin. Savoksi sanottuna Mootsartin, mutta kirjoitan nyt kuitenkin arvokkaasti yleiskielellä, ettei tarinan juoni kärsisi enempää. Nyt jokainen heikkohermoinen voi joko sulkea tämän sivun tai sitten lukea eteenpäin. Joka tapauksessa voin jo paljastaa, että kertomuksella ei välttämättä ole huono loppu. 

Mozart oli nimittäin kissa, johon jostain syystä oli työläännytty ja se päätettiin hävittää hukuttamalla. Talon väkeen kuuluva mies laitettiin asialle. Hän otti Mozartin syliinsä ja sujautti pahaa aavistamattoman kissan viholaissäkkiin, sulki säkin suun ja suuntasi säkki selässään kohti rantaa. Viholaissäkiksi sanottiin karkeasta juuttilangasta tai peräti nokkoskuidusta kudottua kangassäkkiä. 

Muutama kissankynnen raapaisu tuntui miehen selässä kuin pistona sydämessä. Mies kovetti luontonsa ja eikun vene vesille ja mies soutamaan hyvän matkaa salmelle päin tietyn syvänteen reunalle, säkki kissoineen järveen ja veneen kokka takaisin kotirantaa kohti. 

Mies souteli hissukseen katsellen aivan eri suuntaan kuin surulliselle hukuttamispaikalle. Hiukan jo harmittikin, olihan Mozart kuitenkin Luojan luoma ja oikeastaan ihan hyvä kissa. Mitä nyt joskus kusta suhautteli tuvan lattialle, mutta sattuuhan sellaista joskus ihmisillekin, eikä niitä sullota viholaissäkkiin ja upoteta syvänteisiin. 

Mies nousi murhemietteissään kotirinnettä ylös ja kääntyi polulta pihalle. Kuinka ollakaan, tuvan rappusilla istui odottamassa kukas muu kuin Mozart, märkänä kuin uitettu kissa. Kirjaimellisesti. 

Kissalla sanotaan olevan yhdeksän henkeä. Mozartilla niitä ainakin oli. Tarinan lopuksi on kerrottava, että melko pian tämän ihmeellisen pelastautumisensa jälkeen Mozart hävisi lopullisesti. Tällä kertaa syyllisenä ei ollut kukaan talon väestä. Ehkä Mozart otti niin sanotusti nokkiinsa ja muutti asumaan toisaalle, jonnekin missä tunsi olonsa turvalliseksi. Ehkä jopa kauas sisämaahan, paikkaan jossa ei näkynyt järveä mailla ei halmeilla. 

                    

                                               

Hauska juttu vuosien takaa

Eilen aamupäivällä tuli idea ja niin sitä mentiin. Me ei hirveen kauan jäädä pohtimaan, jos jotain meinataan. Autoon vaan ja nokka kohti Valamoa ja sieltä vielä Kolille. Siellä oli tarkoitus treffata siskoa ja sen miestä. Niin kuin sitten tehtiinkin!

No, arvatkaapas mikä muistui mieleen siellä Valamossa? Tämä tapahtuma, josta nyt kerron, sattui ehkä 20 vuotta sitten tai jotain sinne päin. Menimme, pappa ja minä, tutustumaan luostariin ja taisi olla peräti ensimmäinen kerta. Auto parkkeerattiin tietenkin parkkipaikalle. Auton merkkiä en enää muista, mutta punainen se oli. Väri onkin melkein yhtä tärkeä kuin se, että miten auto kulkee:) Siis minulle tärkeä, mutta ei papalle:) Onkohan se muuten värisokea, niin kuin suurin osa miehistä? Ei kai sentään. Ainahan se huomaa, jos en kylille lähtiessä laita huulipunaa . . . 

No, jatketaanpas kertomusta. Olimme siis saaneet auton parkkiin ja siitä sitten kepeissä kesätamineissa marssittiin pitkin kuusikujaa kohti luostaria. Siinä melkein kirkon edessä hokasin, että eihän sinne nyt sortseissa voi mennä. Sen verran oli sivistystä tarttunut päähän maailmalla kulkiessa. Pikku tarkennus, papalla oli siis sortsit. Minä en siinä vaatetuksessa ole koskaan ilennyt näyttäytyä ihmisten ilmoilla, enkä edelleenkään niin tee. Minulla oli ihan luostarivierailulle kelpaavat vaatteet . . . mustat housut ja musta pusero. Musta nääs hoikistaa:) Mutta ei laihduta:( Sen olen saanut karvaasti huomata!

No, mennäänpä asiaan. Pappa siitä sitten oitis käänsi kelkkansa (kuvainnollisesti) eli suuntasi kohti parkkipaikkaa ja punaista autoa ja auton takapenkillä olevia farkkuja. Minä jäin penkille istumaan ja odottamaan. Odotin ja odotin, laskin/tarkastelin ohi kulkevia munkkeja. Oli laihaa ja lihavaa, oli partaa ja parratonta ja kaikille pitkät mustat maata viistävät vaatteet. Ajattelin, että sattuipa somasti, kun valitsin itsekin mustat vaatteet.  

Odotin siis yhä ja taivastelin, että mihin helekattiin se pappa nyt jäi kuppaamaan. Tulihan se viimein hikisenä ja posket punoittaen, istuutui penkille viereeni ja kertoi kuinka auton avain oli jäänyt auton sisälle ja ovet lävähtäneet yhtäkkiä lukkoon. Ja pappa oli parkkipaikalla auton vieressä takapuoli paljaana. Oli nääs silipassu sortsit pois ja yrittäessään olla hirveen noppee ja vihmerä, oli jotenkin saanut ovet lukkiutumaan ennen kuin sai otteen auton penkillä lojuvista farkuistaan. 

Siinäpä oli tullut varsinainen tenkkapoo. Vara-avain oli Helsingissä asti ja auton ikkunat kiinni. Ei nyt sentään, toinen sivuikkuna oli jostain ihmeen syystä vai oliko peräti johdatusta, kun niin pyhässä paikassa oltiin, niin oli se ikkuna jäänyt pari milliä raollaan. Papalta pääsi helpotuksen huokaus ja eikun etsimään jotain kättä pitempää apuvälineeksi. Teepaitaa kiskoen vuoroin takapuolen, vuoroin etupuolen peitoksi, pappa loikki pitkin parkkipaikkaa. Jollakin kepillä pappa sitten vänkäsi ikkunaa lopulta sen verran raolleen, että sai sohittua oven lukituksen pois päältä. Farkut salaman noppeesti jalkaan, eikä pappa kuulemma viitsinyt paljon sivuilleen vilkuilla. Pelkäsi varmaan, jos jostain olisi kuulunut taputuksia. 

Eikä lopulta ilmeisesti kukaan luullut pappaa vilauttelijaksi, koskapa saatiin ihan rauhassa aloittaa luostarivierailu. Ensin tosin piti saada naama suunnilleen peruslukemille. Niin oli hauska juttu, että ei meinannut tulla naurusta loppua. 

                                     

                                       Mummo ja punainen auto