Olipas tänään viileää, ensimmäinen oikein syksyinen sää. Lämpimikseni läksin sitten metsäkierrokselle. Samalla sain liikuntaa ja tasapainoharjoittelua. Mikään muu likuntamuoto ei voi olla tämän ikäiselle mummolle parempaa kuin kävely vaihtelevassa maastossa. Siinä mieli virkistyy ja sielu lepää.  

Minulla on ollut tapana aina myöhään syksyllä kierrellä kaikki mahdolliset sienipaikat. Tarkistan siis, että kyläläiset ja satunnaiset kulkijat ovat varmasti löytäneet kaikki sienet. Jouduin taas toteamaan, että eivätpä ole taaskaan onnistuneet siinä hommassa. Eilen toin korillisen kanttarelleja kotiin ja niin myös tänään. 

Myöhäissyksyn sieniä, niitä suppilovahveroita, niitä eivät silmäni taaskaan tavoittaneet. Silmät on jotenkin ohjelmoitu näkemään vain keltaista. Kyllä ne punaistakin näkevät, mutta harvemmin sienimetsässä. 

Näen punaista etenkin jos joudun tekemisiin kaksinaamaisten tyyppien kanssa. Sellaisten, jotka ovat edessä niin mielin kielin ja lirkun lirkun, mutta kun käännät selkäsi, niin heti vedetään mattoa alta tai tulee puukkoa lapaluiden väliin. Noin niin kuin kuvainnollisesti sanottuna. Kerran elämässäni olen joutunut tekemään töitä tällaisen tyypin kanssa. Ja voin sanoa, että niitä aikoja ei ole yhtään ikävä. Joku lukijoistani saattaa tunnistaa tämän henkilön ja luulen, että on kanssani samaa mieltä. Se siitä. Lakaisen tämän asian maton alle, enkä sinne enää kurki. Piste sille!

Tielleni osui siis muutamia punaisia kärpässieniä, yksi haaparousku, yksi puoliksi syöty karvarousku, yksi koivuhapero ja runsaasti kanttarelleja, pari herkkutattia ja useita punikkeja. Oli siellä metsässä toki muitakin sieniä, mutta niiden tuntemukseen eivät taitoni riitä. Jokainen tunnistamaton sieni on myrkyllinen! Sillä periaatteella toimien olen säästynyt vatsanväänteiltä, dialyysihoidolta, maksavaurioilta ja hallusinaatioilta. 

Jos metsään haluat mennä nyt, niin takuulla yllätyt . . . sieniä ja marjoja löytyy vieläkin, vaikka pian ollaan jo lokakuussa. Jouluunkin on enää vajaa kolme kuukautta. 

          Jokohan ne tontut pian liikkuu? Olokeehan varuiks immeisiks:)

 

Tervehdys ystävät! Käytiin taas tuossa yhtenä päivän papan kanssa pienellä retkellä. Satuttiin muuten maailman parhaalle puolukkapaikalle. Joskus lapsena muistan nähneeni mättäät niin punaisenaan pulleita puolukoita.   

Harmi vaan, kun mukana oli vain kaksi ämpäriä ja poimurikin unohtui matkasta. Ihan käsin keräsin, välillä jopa kaksikätisesti. Hyvät ihmiset, mänkee mehtään. Ne on pullollaan luonnon herkkuja. Ei siellä ole karhuja tai susia. Ja jos onkin, ei ne mitään ihmiselle tee. Eiväthän.

 Hyvää viikonloppua. Nauttikaa vapaapäivistä ja herkutelkaa luonnon antimilla:)
 

Poluilla

"Tuossa oli ennen peltoa ja sen takana sankka kuusikko ja siellä lähde, josta isä haki vettä pullopuolukoilleen. Lähteellä oli tuohilippi ja vieressä kulki syvään tallattu polku. Ja tuo tuolla oli metsää ja tässä pellolla on otettu yksi valokuvakin, kun ollaan perunankylvössä. Mummo, äiti, veljet ja minä pienimpänä ja hevosen vetämän sorkkauatran sarvissa naapurin Aapeli. Vähän tuonne rinteeseen päin, niin sinne putosi tädin miehen vihkisormus eikä sitä löydetty. Voi veljet, siellähän on siis kulta-aarre! 

Ja tässä, tässä se on se minun piilokiveni, ja siinä tuo lohkeama kuin hylly. Siihen mahduin oikein hyvin istumaan tai pötkölleen. Juosta kipaisin lukemattomia kertoja kivelle odottamaan, että aikuiset selvittävät välinsä. Katselin ja etenkin kuuntelin kotipihalta kuuluvia ääniä. Miten ne vieläkin kaikuvat korvissani, aikuisten huudot, ovien paukahdukset ja maitoastioiden kolinat.

Tuossa oli isän tekemä portti ja siitä lähti polku toisen pitäjän puolelle. Vähän matkan päässä tuolla alamäessä oli veräjä ja siihen loppui meidän maat. Talvella siitä ajettiin reellä ja mentiin kauppaan. Kesällä aitauksessa asustivat vasikat ja mullikat. Äiti huuteli niitä portilla oikealla lehmien kutsuhuudolla. Prui pyrrikät prui pyrrikät prui prui.  Tähän isä kaskesi pari aaria ja kylvi siihen kaskinaurista, otti siemenet kämmeneltään suuhunsa ja syleksi ne maahan. Kun isä kuoli, äiti hautasi isän lääkepullot tuohon kaskipellon reunaan.

Täällä naurispellon reunalla oli joskus ollut pieni asumus. Tein siinä historian oppikirjan innoittamana oikein arkeologisia kaivauksiakin. Kääntelin ja siirtelin kiviä ja löysin pienen porsliinilautasen palasen ja jonkun lasinsirun. Innostus lopahti hyvin lyhyeen eikä minusta tullut arkeologia, vaikka kaikki mennyt ja vanha kiinnostaakin"

Tätä puhetta pidin papalle tänään, kun kuljettiin mummon lapsuuden maisemissa. Pappa kuunteli ja kulki mukana ja löyti lähteenkin, mutta polut olivat kadonneet. Ne polut, jotka vielä viisikymmentä vuotta sitten olivat vuosikymmenien tai peräti vuosisatojen kuluessa syväksi tallattuja ja joita pitkin oli turvallista ja tuttua kulkea. Entiset kuusikot olivat nyt miltei läpipääsemättömiä ryteikköjä, pellot umpeen kasvaneita, portit ja veräjät vuosia sitten hävinneitä. Vanhan asumuksen paikka kaskiaukion vieressä oli vielä tunnistettavissa ja tietenkin minun piilokiveni omalla paikallaan. Ja olihan siellä vanha kotitalokin, niin tuttu, mutta jotenkin niin vieras.

Mielenilmauspäivänä

On tuasiisa suatu vettä, on satanut ihan muahan asti. Kummasti tuli kesä mieleen. Oli se sateen ropina peltikatolla niin tuttu ääni tältä kesältä. Vaan siinäpä tuo mielenilmauspäivä meni. Pappa oli uhitellut nostavansa perunaa noin niinku mieltänsä ilmaistaakseen, mutta tuvassapa tuo meni papankin päivä. Postilla käpsehti puolen päivän aikaan, vaan oli postimieskin ilmaissut mielensä jättämällä postit jakamatta. Kylläpä ne iänikuiset laskut ennättää avata maanantaina ja lehdetkin lukea, vaikkakin tämän päivän uutiset ovat huomenna jo historiaa. Ja maanantaina jo ajalta miekka ja kilpi:)

Ihmeen lämmintä on ollut tänäänkin. Ettei vaan mittari olis rikki, kun näytti tänäänkin plus 18 astetta ja varjon puolella vielä. Joka saunailtana olen kyllä käynyt vielä järvessäkin. Ei se vesi just niin lämmintä ole, mutta hyvee tekköö vanahoelle luille ja lihaksille. Pistää veret kiertämään oikein kunnolla. 

Kunnon uintikelejä ei monena päivänä ollutkaan tämän kesän aikana. Sellaisia, että olis viihtynyt pidempään järvessä. Joskushan sitä tuli uitua ihan kilometrikaupalla. Pappa varmisti soutamalla lähietäisyydellä. Olisi tullut pelastamaan eukkonsa, jos olis tullu joku hätä. Vuan eipä tullunna. 

Opin aika myöhään uimaan, vasta kymmenkesäisenä. Yksi veljeni oli hukkunut alle kaksivuotiaana eikä äiti laskenut minua mielellään järven rantaan. Samana kesänä, kun isä kuoli pääsin setäni luokse Varkauteen Ruokokosken rannalle ja siellä opin vihdoin uimaan. Muistan kuinka nukkumaan mennessä näin koko ajan silmieni edessä virtaavan veden ja sen kuinka hyvin osasin uida. Se kesä muutti paljon elämää. Isä kuoli ja siirryin syksyllä keskikouluun kirkonkylään. 

Maailma suureni kerta linttuulla. Kirkolla oli eri meininki kuin kansakoulussa. Oli monta opettajaa, uudet luokkatoverit, kaupat ja baarit ja ruotsin kieli. Silloin opetettiin ääntämään aivan erilailla kuin nykyään, jokainen kirjain piti kuulua selvästi, niinkuin esimerkiksi jaag äär. Ja virheisiin kiinnitettiin erityishuomio, ei niinkään siihen, että osaisi oikeasti sanoa jotain ruotsiksi. Näin on mieleen jäänyt. Enkä muuten koskaan tykännyt ruotsin kielestä. Siihen tosin oli monia syitä. 

Suomella ja savolla tulloo hyvin toemeen tiällä kotseuvulla. Riittää meille mokomille köhelöille. Olokeehan työkii immeisiks. Kirjotellaan tuasiisa:)

Kyllä en

Aloitan erään kuvitteellisen hahmon sanoilla: "Kyllä minä taas niin mieleni pahoitin." Kyllä en ollut mielissäni tarpoessani entisille suorastaan uskomattoman satoisille sienimaille. Niin oli kaunis koivikko ajettu syville urille, eikä sienistä tietenkään enää muuta kuin kaunis muisto.  Ja muutama valokuva:)

Niin oli jätetty maahan lahoamaan paksuja koivujen tyvipöllejä. Joka puolella kaadettuja ja koneella maahan juntattuja koivuja, leppiä ja pienempiä kuusia ja mäntyjä. Siellä kaikki lahoamassa. Näillä puilla olisi lämmittänyt puolet tätä kylää ainakin yhden talven  ajan. Pieni on kylä, mutta yhtä vaille joka talossa lämmitettävä uuni. 

Harmittavaa haaskausta, mutta eniten kuitenkin ärsytti se maaston urittaminen. Niin syviä ojia, että näkyvät varmaan avaruuteen asti. On siinä pienillä vihreillä avaruuden olennoilla ihmettelemistä, että minkä ihmeen takia näitä ristiin rastiin meneviä uomia on tehty. Tosin, kyllä ne varmaan ihmettelevät monia muitakin asioita. Het tulis mieleen vaikkapa muivikasseissa suunnattoman suuriin läjiin kätketyt pahalta haisevat jätökset tai jonkun talvisen vaaran pitkin vesistöjä valuvat likavedet.

Tämmöinen pienenläntä mummo olisi entisessä metsässä liikkuessaan tarvinnut tikapuut, että olisi päässyt ilman kohtuuttomia ponnistuksia uraan ja uran yli. Voi helekatti tätä maailmanmenoa. Oikeastaan tekisi mieli nostaa syyte maan omistajaa vastaan, kun on tehnyt anteeksiantamattoman ympäristörikoksen myllättyään koko koivikon läpipääsemättömäksi kynnökseksi. Että hyi hyi sinua, minkä teit. Siinä män mualiman parraat sienimaastot ja hirvittävä määrä polttopuuta. Kyllä ei nyt mummoo naarata. 

Siitäpä tulikii mieleen se vanaha vitsi. Se, kun anoppi putos venneestä ja paenu het pinnan alle ja vävypoeka vuan tuumas, että nyt ee naarata:( Tai se toenen vitsi siitä, kun anoppia hauvattiin. Kun pit kahteen kertaan laskee hautaan, kun ei aploodeista meinannut tulla loppua. Hirveitä nuo anopit, sii myö anopit:) Koettakaa miniät ja vävyt vua kestee:), myös ollaan katoavaa kansanperinnettä ja uusiutumattomia luonnonvaroja:)

 
     Pappako se siinä ihmettelee, että minne se mummo nyt hävis!

Marikoita vajeksimassa

"Kyllä te asutte kuin herran kukkarossa." Näin meille on joskus sanottu. Tosi on, että ympärillä on kaikkea ihanuutta. Sellaista, josta monet vain haaveilevat saavansa nauttia ja kokea. On puhdas luonto, ranta aivan silmien edessä, on marjamaat ja sienimetsät ja tietenkin kalavedet. Marjamaita ja sienemetsiä on tänäänkin kuljettu. Ja aivan kahdestaan saatiin olla, vain yksi veneilijä näkyi järvellä. 

Vuosia sitten, kun elettiin ensimmäistä kesää näillä mailla, tapasin kylätiellä sattumalta lähellä asuvan naapurin emännän. Olin marja-astian kanssa menossa etsimään mustikoita. En emännän kotitaloa kohti, vaan aivan päinvastaiseen suuntaan. "Marjaanko matkalla? Elä vuan eksy minun marikoille", totesi emäntä hyvin ykskantaan. Yritin kysellä ikään kuin kautta rantain, että missähän nämä emännän marikot sitten ovat, että osaisin ne kiertää kaukaa. Vuan eipä vastannu emäntä, jatkoi vaan matkaansa, enkä tiedä tänä päivänäkään olenko joskus tahtomattani eksynyt hänen marjamailleen. 

Pari vuotta tämän tapahtuman jälkeen törmättiin toiseen naapurin emäntään, nyt sienimetsässä. Olimme ympäristöön tutustuessamme vahingossa löytäneet kanttarelleja ja niitä keräilimme pieneen retkieväistä taskuun jääneeseen leipäpussiin. Emäntä oli ilmeisesti huomannut, että soutelimme niemen taakse hänen mailleen päin ja kiiruhti nyt juoksujalkaa puolustamaan omaisuuttaan. Kovin oli samansuuntaista tämänkin emännän suhtautuminen uusiin naapureihin. "Minä kun oun vähän niin ku ominani näetä pitäny", virkkoi emäntä tarkoittaen tietenkin löytämiämme keltaisia herkkuja. Tarjouduimme toki ihan naapurisovun säilyttämiseksi luovuttamaan kohteliaasti sienet emännälle, kun hän ne kerran omisti, mutta eivätpä kelvanneet.

Kuinkas sitten kävikään, kun itse melkein törmäsin kaukomailta tulleeseen marjanpoimijaan. Ensin säikähdin, sitten hämmästyin ja lopulta harmistuin. Mitä tämä muukalainen teki MINUN marikoillani? En siis ollut yhtään suopeampi uutta tulokasta kohtaan kuin kertomukseni emännät. Alun harmistumiseni jälkeen totesin, että sopiihan näihin metsiin poimijoita, muitakin kuin harvenevan kylän asukkaita. Etenkin nyt, kun olin itse ennättänyt jo poimia papalle ja itselleni riittävästi piirakka- ja soppamarjoja:) 

Olemme näistäkin tapahtumista huolimatta liikkuneet metsissä jokamiehen oikeuksien turvin. Retkieväiden paperit ja pussit palautuvat repussa takaisin kotiin. Emme sotke, emme revi marjojen varpuja marjastaessa, emme ammu riistaa tai aseta ansoja eläinten tai ihmisten riesaksi. Seurailemme luontoa ja eri vuodenaikojen tuomia pikkuihmeitä. Katselemme ja kuuntelemme. Lumien aikaan tunnistamme eläinten . . . ja joskus myös ihmisten jälkiä. Marikoitaan varjelleen emännän jalanjäljetkin olemme oppineet tuntemaan.

Näin ollaan ja eletään luontoa lähellä. Jos jotain puuttuukin, niin kuin nyt ratikat, metrot, paikallisjunat, Pizza Hutit ja Indiskat, niin kuitenkaan ne ei puutu meiltä, sillä ei me niitä tarvita. 

Niin kuin pappa sen sanoi: "Meiltä ei puutu mitään."


                        

Sutinaa ja kilkatusta

Olen ihan tarkoituksella ollut viime ajat hiljakseen, vaikka kaikkea kivaa ja kertomisen arvoista onkin tapahtunut Kettukivellä ja kauempanakin. Olen ollut suu supussa, siksi koska viime aikoina on niin paljon vain ja ainoastaan tietyt asiat uutisissa, ajankohtaisohjelmissa ja lehtien otsikoissa. Sitä jos asettuu näin tavallisena mummona asian puolesta tahikka vastaan, niin se muuttuu herkästi politikoinniksi ja aina löytyy joku, joka pahoittaa mielensä tai jonka silmissä leimautuu hyväksi tai sitten perin pahaksi ihmiseksi. Siitä vain tämä väliaikainen hiljaisuus.Olen saanut pahimmat mölyt pidettyä mahassani ja voin siis taas kirjoitella.

Kaikki on siis hyvin tai ainakin entisellään täällä Kettukivellä. Terveenä on oltu, sikäli kuin niin voi sanoa, koskapa meillä kummallakaan ei ole niitä kuuluisia terveen papereita. Ainakin on yritetty uhohtaa kaikki vaivat ja valitukset. Aamulla on herätty uuteen päivään ja katsottu sitten illalla mitä päivä toi tullessaan. 

Harrastukset ovat alkaneet meillä molemmilla. Mummo on tarttunut siveltimeen ja pappa pajavasaraan. Kuuluu siis sutinaa ja kilkatusta:) Sutinaahan meillä on ollut jo yli neljäkymmentä vuotta. Ja toivottavasti jatkuu hautaan asti. Ne sutinat ja suhinat:)

                               

Lisät

Työelämässä ollessa odotettiin ikälisiä, toiselta nimeltään kokemuslisiä. Niitä muutamia markkoja, myöhemmin euroja, sai viidestä vuodesta ja seuraavan kymmenestä. Muistaakseni:) Enempää ei joka tapauksessa herunut, vaikka olisi miten ahkerasti lähtenyt töihin vuosi vuoden jälkeen . . . iltaan, aamuun, yöhön . . . arkena ja sunnuntaina, jouluaattoja ja juhannuksia unohtamatta. 

Nyt eläkeiässä tulee toisenlaisia ikälisiä. Naamaan ilmaantuu uusia ryppyjä kuin sieniä syksyiseen metsään. Maan vetovoima, vai onko se sitä painovoimaa, no joka tapauksessa se voima vetää tiettyjä osia kehosta aina vaan enemmän ja enemmän kohti maankamaraa. Nuorempana oli toisenlaista vetovoimaa, nyt vaan tuota saamarin painovoimaa. Vaikka miten hoikistuisi, niin painovoima se vetää ja kiskoo . . . maata kohti . . . ja lopulta kohti hautuumaata . . .

Nämä rypyt nyt ovat oikeastaan ihan pikkujuttuja verrattuna muihin vakavampiin ikälisiin, niin kuin esimerkiksi päänlahotustautiin, jolla tässä kohden tarkoitan herra Alzheimerin tautia. Sitten on vielä herra Parkinson ja herra Lewy (=kappaletauti, sekin päänlahottajiin kuuluva) ja herra Meniere, joka pistää pään pyörälle ihan kirjaimellisesti. Kaikkien näiden tautien "keksijänä" on mies. 

Taitaa olla niin, että naiset eivät ole ennättäneet tauteja tutkimaan, saatikka sitten keksimään. Heillä kun on aina ollut ja tulee aina olemeen kädet täynnä töitä kodin, lasten ja ansiotyön kanssa. Herrat ovat näin ollen saaneet rauhassa tutkia ja "keksiä" uusia tauteja kanssaihmisten riesaksi. Niin sen täytyy olla . . .

Se näistä ikälisistä. Vanhentukaa ja odoteltaa ihan rauhassa, kyllä ne lisät sieltä vielä tulevat, ennemmin tai myöhemmin:) 

             

Kakkostyyppiä

Just kun luulin päässeeni eroon hilmanpäivistä, niin huomasin joutuneeni uuden riesan riepottelemaksi. Mieliala vaihtelee, keljuttaa, potuttaa, ärsyttää ja ovet paukkuu. Väitän vastaan ja suuttua tupsahdan alta sekunnissa. Tosin unohdan suuttumukseni lähes samalla nopeudella. Se taas johtuu siitä päänlahotustaudista. Jos nyt oikein muistan:) 

Lähestyn kovaa vauhtia vanhuuseläkeikää, mutta käyttäydyn välillä kuin keskenkasvuinen. Rumia sanoja, alatyylin ilmaisuja karkailee suustani tiuhempaa tahtia kuin aikoihin. Jopa se veesana lipsahtelee kuin nuoremmilta ikään. Ei tosin ihan joka toisena sanana, mutta turhan usein kuitenkin. Siitä tulikin mieleeni yks juttu, tositapahtuma.

Monta vuotta sitten olin Vuosaaressa Mustakivenpuistossa ulkoiluttamassa meidän kääpiömäyräkoiraa. Oli muuten maailman paras ja viisain koira. Oppi melkein puhumaankin. Pari sanaa jo jokelsi kuin ihminen konsanaan. Niin kuin esimerkiksi, että anna makkaraa:) 

Siinä puistossa oli sellainen paikkakunnalle tyypillinen äänekäs ja monella tapaa virkeä nuorisojoukko. Nuorimmat alle kymmenvuotiaita ja vanhimmat ehkä lähellä rippikouluikää. Kovasti he keskustelivat, sylki lensi ja rööki paloi. Ja joka toisena sanana oli tuo veesana: "Vee kun mä sanoin sit sille veen maikalle, että veetuako sä mua mulkkaat. Sit se veen muija sano, et vee, mun pitäin muka tehdä ne veen läksyt ja mä siihen, et haista kuule vee ja tee vaan itte ne veen läkät." jne. 

Mäyräkoira vilkuili taluttajaansa ja yritti selittää, ettei sen luppakorvat enää kestäisi kuunnella enempää moista kielenkäyttöä ja niinpä se alkoi vetää kotia kohti. Siinä samassa kaksi keskenkasvuista tyttölasta erkani mölyävästä porukasta ja suunnisti kohti meitä. 

"Voi miten ihana pikku koira, voi kun se on niin söpö, saaks sitä silittää?" Mäyräkoira painoi katseensa maahan ja pyrki entistä innokkaammin kohti kotia. Tyttöjen lepertely vain jatkui. "Ihana pikku koira, mäkin haluaisin tollasen söpöliinin. Saanks mä silittää tota sun koiraa?" Silloin mulla jotenkin naksahti ja kiehahti yhtaikaa ja se ei ole hyvä asia se, että yhtaikaa! Suustani karkasi aivan huomaamatta se nuorten suuresti viljelemä veesana ja ihan siinä muodossa kuin se sanotaan: "Vittu, se puree." Kaksi hölmistynyttä tyttöä jäi seisomaan hämärtyvään puistoon. Minä ja mäyräkoira kiiruhdettiin varmuuden vuoksi pikapikaa kotiin. Eihän se meidän mäyräkoira olisi purrut, kunhan vähän veemäisesti pelottelin. Ruma juttu, mutta tulipahan kerrottua. 

Elämäntapamuutoksen ansiosta olen päässyt eroon verenpainelääkkeistä ja kakkostyypin diabeteksenkin olen selättänyt. Mutta nyt on tullut näitä uusia oireita. Luulen, että olen sairastunut kakkostyypin puberteettiin. Viime päivinä on mietityttänyt, että onkohan tautiin mitään hoitoa ja kuinka kauan tämä vaihe kestää? Saattaahan se olla, että ikä tekee tehtävänsä tähän kakkostyyppiin kuin ykköseenkin.

Toisaalta . . . on oikeastaan aika virkistävää olla asioista hiukan eri mieltä ja tekee todella hyvää nakella niskoja ja paukutella ovia. Kielenkäyttöäni voisin kyllä totta puhuen hiukan siivota, ainakin se veesanan verran.