"Tuossa oli ennen peltoa ja sen takana sankka kuusikko ja siellä lähde, josta isä haki vettä pullopuolukoilleen. Lähteellä oli tuohilippi ja vieressä kulki syvään tallattu polku. Ja tuo tuolla oli metsää ja tässä pellolla on otettu yksi valokuvakin, kun ollaan perunankylvössä. Mummo, äiti, veljet ja minä pienimpänä ja hevosen vetämän sorkkauatran sarvissa naapurin Aapeli. Vähän tuonne rinteeseen päin, niin sinne putosi tädin miehen vihkisormus eikä sitä löydetty. Voi veljet, siellähän on siis kulta-aarre!
Ja tässä, tässä se on se minun piilokiveni, ja siinä tuo lohkeama kuin hylly. Siihen mahduin oikein hyvin istumaan tai pötkölleen. Juosta kipaisin lukemattomia kertoja kivelle odottamaan, että aikuiset selvittävät välinsä. Katselin ja etenkin kuuntelin kotipihalta kuuluvia ääniä. Miten ne vieläkin kaikuvat korvissani, aikuisten huudot, ovien paukahdukset ja maitoastioiden kolinat.
Tuossa oli isän tekemä portti ja siitä lähti polku toisen pitäjän puolelle. Vähän matkan päässä tuolla alamäessä oli veräjä ja siihen loppui meidän maat. Talvella siitä ajettiin reellä ja mentiin kauppaan. Kesällä aitauksessa asustivat vasikat ja mullikat. Äiti huuteli niitä portilla oikealla lehmien kutsuhuudolla. Prui pyrrikät prui pyrrikät prui prui. Tähän isä kaskesi pari aaria ja kylvi siihen kaskinaurista, otti siemenet kämmeneltään suuhunsa ja syleksi ne maahan. Kun isä kuoli, äiti hautasi isän lääkepullot tuohon kaskipellon reunaan.
Täällä naurispellon reunalla oli joskus ollut pieni asumus. Tein siinä historian oppikirjan innoittamana oikein arkeologisia kaivauksiakin. Kääntelin ja siirtelin kiviä ja löysin pienen porsliinilautasen palasen ja jonkun lasinsirun. Innostus lopahti hyvin lyhyeen eikä minusta tullut arkeologia, vaikka kaikki mennyt ja vanha kiinnostaakin"
Tätä puhetta pidin papalle tänään, kun kuljettiin mummon lapsuuden maisemissa. Pappa kuunteli ja kulki mukana ja löyti lähteenkin, mutta polut olivat kadonneet. Ne polut, jotka vielä viisikymmentä vuotta sitten olivat vuosikymmenien tai peräti vuosisatojen kuluessa syväksi tallattuja ja joita pitkin oli turvallista ja tuttua kulkea. Entiset kuusikot olivat nyt miltei läpipääsemättömiä ryteikköjä, pellot umpeen kasvaneita, portit ja veräjät vuosia sitten hävinneitä. Vanhan asumuksen paikka kaskiaukion vieressä oli vielä tunnistettavissa ja tietenkin minun piilokiveni omalla paikallaan. Ja olihan siellä vanha kotitalokin, niin tuttu, mutta jotenkin niin vieras.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti