Pesäpuuhia

Tervehdys taas. Kerronpa teille, että noitarouvat eli -neidit Rooke Vorrester, Lyyli-Lisbetti, Jenny Hjälpalite ja Kielo Saarinen saivat eilen uuden kodin. Nyt on Kettukiven noitafabriikin varasto melko tyhjä. On vain yksi luudaton noita ja yksi irtopää. Ja mummolla ompelemisesta kipeät sormenpäät. Tässäpä akkojen lentonäytökset ennen kuin muuttivat uuteen kotiinsa.  

Jenny Hjälpalite lentää Imovane-pinssi rinnassaan ja keltainen Finellin kahvipannu luudassa keikkuen

Rooke Vorrester liitää tässä jo tukka hulmuten kohti Paukarlahtea. Lyyli-Lisbetin hameessa lukee: Työ rauhainen mulle tuo. Musta kissa oli kuvanottohetkellä vielä karkuteillä (ompelukorissa), mutta löytyi ennen kuin Lyyli-Lisbetti muutti Kallavedelle.

Kielo Saarinen pääsi nimensä mukaiseen kotiin kissa mukanaan.

Kettukiven pihalla käy vilske. Mustarastaat, kaksi neitiä ja kolme herraa, nokkivat uutterasti maahan pudonneita siemeniä. Rouvat jopa hiukan pörhistelevät toisilleen. Oliskohan puolisosta jo käyty keskustelua? Pienimmän pihakoivun pesäpöntössä on ilmiselvästi näyttö meneillään. Tinttipariskunta käy vuorotellen pöntössä toisen odottaessa oksalla. Herra Tinttinen näyttäisi kyselevän siipaltaan, että olisko tämä pönttö kenties rouvan mieleen, vai lennetäänkö seuraavalle pöntölle. Pesäpuuhia, pesäpuuhia . . . 

Oravat ovat useana aamuna herättäneet kiipeilemällä pitkin mökin ulkoseiniä. Ehkä niitä harmittaa, kun huopakatto on vaihtunut peltikatoksi, eikä siellä oravan kynnet pidä. Olisihan korkealta katonharjalta mukava katsella sopivaa pesäpaikkaa. Kevättä on mielessä niilläkin. Pesäpuuhia, pesäpuuhia  . . .  

Pappa on vieraiden kanssa pilkkimässä. Viime talvena pilkkireikään putosi papan kännykkä. Saa nähdä tuleeko tänään ahvenia . . . vai kenties iso hauki, jonka mahasta kuuluu Nokian soittoääni. Onhan maailmassa ihmeempiäkin tapahtunut . . . niin kuin se yksi ikivanha juttu, josta ei tässä sen enempää:)

Aurinkorannalla

Aurinko armas ei sittenkään hylännyt meitä. Se loistaa ja lämmittää. Se sulattaa pihamaan valtavia lumikasoja, myös kettukivi on vielä paksun lumen peitossa. Siellä täällä on jo pälviä ja ensimmäiset narsissien ja helmililjojen versot kurottuvat kohti aurinkoa. Kevät tulee, kesä tulee. Suorastaan uhkun intoa. Pappakin jo ihmetteli eilen, että mitä mummolle on tapahtunut. Myöhään yöhön asti tein niin sanottuja rästiin jääneitä juttuja. Korjailin jopa muutaman kesken jääneen akvarellin.  

Päivällä tehtiin reppu täyteen eväitä. Sellaisia, kuten voileipiä, mehua, kahvia ja hiillosmakkaroita, sinappia unohtamatta. Vielä retkikirves ja puukko ja tietenkin tulitikkuja reppuun ja eikun matkaan. Vanha kunnon potkuri vaan jäälle ja menoksi.Meitä olikin nyt isompi porukka lähdössä saaren rantaa paistamaan makkaroita ja syömään eväitä, oli kaksijalkaisia ja nelijalkainen.  

Pappa meni jo edeltä narraamaan ahvenia. Huonolla menestyksellä tosin, ei ollut ahven nälkäinen, vain muutama parvestaan harhautunut ahvenainen tarttui pilkkimiehn koukkuun:) Mutta katsotaanpa kun kesä tulee ja mummo pääsee ongelle . . .

Kerättiin kuivia risuja ja sytyteltiin nuotio, sellainen niukanpuoleinen tällä kertaa. Varoittelin edeltä käsin, että ei sitten isoa kokkoa, eikä lähelle puita, eikä ruohikkoiselle paikalle . . . palaa vielä kolme hehtaaria metsää ja muutama kesämökki ja . . . Olen kai joskus maininnut kuinka osaan hetkessä kuvitella kaiken maailman katastrofit, luonnon mullistukset ynnä muut. Näin jo silmieni edessä mustaksi palaneen niemen ja saaren ja kalliolla törröttävät savupiiput. Pappa sai minut kyllä nopeasti aisoihin ja jatkoin kiltisti risujen keräämistä. Sain muuten niin sanotusti turpiini . . . oksaselta, en kysellyt etunimeä tältä oksaselta, mäntyoksanen se oli, mutta imakasti viilsi verjnuarmun leukaani, kun oksa kimposi . . . jostakin. 

Verjnuarmu . . . sen niminen bändikin on olemassa. Taitaa olla kuopiolainen? Tytär savonkieltä lapsuutensa kuunnelleena joutui suomentamaan stadilaiselle koulukaverilleen mitä verjnuarmu oikeasti tarjoittaa ja kuinka se lausutaan. Kaveri tavasi ver . . . jnu . . . armu. Eikä saanut sen taivaallisen selvää. "Se on verjnuarmu eli siis verinaarmu. Tajuuksää? Se on savoo!" Näin sai stadilainen tyttö savon kielen alkeet. 

Saatiin siis jonkinlaiset tulet aikaiseksi ja makkarat paistettua. Ah mikä makunautinto, hiillosmakkaraa ja Meiran sinappia. Siis suorastaan henkeäsalpaava ja kesäisiä muistoja mukanaan tuova tuoksu ja maku.

Istuttiin nuotion ympärillä, kivillä, rantaruohikossa ja potkukelkassa. Kettukivelle palattua piti ihan oikaista ruoto eli pötkötellä tovin aikaa. Mutta sitten olikin virtaa pitkään yöhön asti. 

Nyt kaikki ulkoilemaan:)

Suomalaista aurinkorantaa

Mummo aavalla merellä

Pikku kirmaili mukana . . . 

. . . ja Pikkupikku odotti sohvalla

Kapsäkki takapenkille ja menoksi

Olin jo viikkoja sitten pakannut matkalaukkuni, sellaisen 1950-luvun ruskeasta pahvista tehdyn kapsäkin. Niinpä laukku matkasi eilen auton takapenkillä kohti Kuopiota.Olin menossa täyttämään lupaustani, että tulen matkalaukkuni kanssa virkistämään vanhuksia. Jännitti mennä, mutta se nyt oli ihan turhaa. Vastassa oli tuttuja kasvoja, mutta myös uusia. Joku vanhoista tutuista oli lähtenyt pilvien reunoille lepuuttamaan maallisen vaelluksen rasittamia jalkojaan ja oikaisemaan kumaraan mennyttä selkäänsä. Siellä heidän vaivansa toivon mukaan unohtuvat ja kauan mustana ollut muistikin kirkastuu.  Siellä se on minunkin äitini. Heiluttelee jalkojaan pilven reunalla istuen. Joku käsityö hänellä varmaan on, muutenhan aika tulisi pitkäksi. Ehkä äiti virkkaa niitä kauniita poutapilvien pitsireunoja, niitä joita ympäri maailmaa katsellaan. Näin haluan uskoa.

Oletkos koskaan silittänyt vanhan ihmisen poskea? Suosittelen niin tekemään heit, kun siihen tulee mahdollisuus. Miten iho onkaan erilailla pehmeää kuin nuorella, miten silmät etsivät silmiäsi, kuin hakien niistä jotain tuttuutta, ehkä äitiä, siskoa, pientä lasta, isää. Miten käsi hakee kättä tervehtiäkseen. Eihän ketään voi tavata, jos ei kättä anna ensin. Hyvät tavat säilyvät läpi elämän. 

Avasin matkalukkuni ja esittelin "aarteitani". Sieltä löytyi tuohiesineitä, keritsimiä, saksia, sukkuloita, vanhoja lehtiä, villalankavyyhtiä ja kerinpuut. Kun vanhus sai langan päästä kiinni, niin jopa alkoi suu suoltaa sanoja ja lanka kiertyi kerällä kuin huomaamatta. Löytyi vielä kahvipurkki täynnä kahvinpapuja, löytyi kahvimylly ja kuparipannu. Papuja tuoksuteltiin ja todettiin, että kahvia se on. Toinen vanhus pannua katsellessaan ojensi kätensä ja sipaisi pannun kylkeä todeten jotenkin pettyneenä: "Sehän on kylymä." 

Juteltiin ja muisteltiin, missä on synnytty, mitä on tehty. Aisakello sai aikaan kirkastuneita katseita. Joukossa oli kaksi hevosmiestä, ja mummotkin muistivat kilkattavan äänen, kun lapsena mentiin joulukirkkoon. Kun laitoin kelloa takaisin laukkuuni sanoi eräs: "Soita vielä sitä." 

Niin pienistä asioista voi tulla suuri ilo. Vaikka jokunen heistä suhtautui muistelutuokion alussa epäillen, niin erotessa jo halattiin kuin vanhaa tuttua. 

Kiitos teille, että sain tulla. Ikävän tämä vierailu toi sydämeen, mutta sellaistahan elämä on, tapaamisia ja eroamisia. 

Sen pituinen se. Tähän päättyi tämä iltasatu, Tuulalle oikein hyvää yötä:)

Tätä päivää

Hyvää tätä päivää, sunnuntaita ja naistenpäivää. Tulppaanikimppu loistaa pöydällä. Papan serkkulikka pistäytyi eilen Mattinsa kanssa ja toi kukkia ja pullaa, Truben herkullista lettivehnästä. Nam:) Niin ja lisäksi juuri minulle sopivia herkkuja, jotka vieläkin odottavat. Siis jo lähes vuorokauden olen malttanut mieleni:) Olipa mukava, kun kävivät, saatiin tuasiisa rupatella. Pitäis useammin tavata, mutta kun myö asutaan tiällä jumalan selän takana ja hyö kaapunnissa ja molemmilla on ne omat kiireensä, vaikka eläkeläisiä ollaan joahinen . . . selityksiä selityksiä.

Kävi meillä toissapäivänä ihan harvinaisia vieraitakin. Enkä tarkoita, että se harmaaselkätikka olis tuasiisa tullut lintulaudalle . . . tai kettu olis pistäteksen kipittänyt pihapiirissä . . . vaikka eilen myöhään iltauutisten jälkeen syttyikin yllättäen pihavalo, joku siellä vilahti, ehkä se tällä kertaa oli jänis pitkäkorva, vieterikinttu, ristihuuli, arkahousu, pupupöksy . . . 

Nämä toissapäiväiset vieraat olivat meidän täyskaimoja. Mukava sattuma. Hyvin osasivat tulla, vaikka näin syrjässä asustetaankin. Ilma oli myterä ja harmaa. Armollinen sinänsä, sillä auringonvalo olisi paljastanut kaikki pölyt ikkunoissa ja hirsien päällä. Nyt ne olivat visusti piilossa. 

Olemme samanhenkisiä, niin kuin kaimani osuvasti sanoi. Väkerrämme kaikenlaista käsillä, sisustamme koteja omalla tyylillä välittämättä tuon taivaallista tämän ajan trendeistä. Oma koti, oma pesä, oma rauha ovat meille tärkeintä, unohtamatta tietenkään perhettä ja läheisiä. 

Pappa sai kaimansa kanssa ensimmäisen kerran vuosikymmeniin jutella ja muistella kouluaikojaan. He olivat nääs pari vuotta käyneet samaa koulua. Sitä, johon nyt rakennetaan asuntoja vanhuksille. Hyvin he muistivat opettajiensa kutsumanimet ja oikeatkin, kun vähän muistinystyröitä kutittelivat. Ja sen kuinka puutöissä oli käyty toisessa koulussa ja metallitöissä peräti Konttisen liiketalossa. 

Kaimoilla oli mukana heidän pikkuinen koiransa. Samaa rotua kuin meillä oli silloin vuosia sitten. Kynsien rapina lattiaa vasten kuullosti niin perin tutulta ja kotoisalta. Koira oli juuri samankokoinenkin kuin meidän Essi Emppu Esteri. Ehkä tämä koiranen tulee meille joskus yökyläänkin. Näin vähän jo sovittiin:)

             Lähtiessään kaimat jättivät oman nimikirjoituksensa pihamaalle.

                                           

Nyt on siis naistenpäivä. Onnitella tahdon tietenkin ensin omia tyttäriäni ja miniöitä, siskoa, velipojan Sirkkaa, serkkutyttöjä, sekä minun että papan, myös pikkupikkuserkkua Annelia. Sitten tulee pitkä lista nimiä, eikä kenenkään tarvitse pahoittaa mieltään, jos oma nimi listasta uupuu. Päänlahotustaudin takia ei ehkä juuri tällä hetkellä nimi muistu mieleen, mutta usein olette ajatuksissani.

Leena, Liisa x2, Hannele, Maisa, Salme, Marja, Kirsti, Päivi x2, Aini, Susanna x2, Sanna, Mari, Raija x2, Pirjo x2, Marja-Liisa, Alma, Ritva x2, Kaarina, Helena, Anna Raija, Tarja x2, Tuula, Teija, Terhi, Kati, Tiina, Kirsi, Sini, Laura, Johanna, Eve, Petra, Eveliina ja monet muut, joiden nimet ovat haihtuneet pois mielestä, mutta joiden kasvot muistan kuin eilisen? päivän. Onnea jokaiselle naiselle:)

Olen unessa useasti

Olen kasvattanut juuriani tänne Kettukivelle jo monen vuosikymmenen ajan. Pappa toi minut "pistokkaana", kun omat juureni lapsuuden maisemiin olivat pikku hiljaa vuosi vuodelta kuivuneet. Nyt niistä juuren hapsuista on jäljellä vain pienen pieniä säikeitä. Niin pieniä, että niiden juurtuminen ei enää onnistuisi, vaikka asialla olisi kuninkaiden puutarhuri. 

Tänne Kettukivelle ovat juureni kasvaneet, täällä on kotini, tänne olen juurtunut. Voin muistella ja ajatella lapsuuden maisemia, niitä pitkiä suoria ja suon laitoja. Voin kulkea silloin tällöin kylätietä ja pysähtyäkin, mutta mikään ei enää sido minua siihen maisemaan. Vai sitooko sittenkin, koskapa unissani palaan yö toisensa jälkeen lapsuusmaisemiin. Näen ja koen, että kaikki on muuttunut, mutta kuitenkin itsepäisesti haen jotain tuttua. Maisemaa, tunnelmaa, muistoa, jotakin, joka toisi kodin ja oman äidin hetkeksi takaisin lähelleni. 

Viime yönä etsin lähdettä sankan kuusikon keskeltä. Sieltä isäni haki raikasta vettä pullopuolukoilleen. Siellä oli yksinkertainen tuohilippi, josta saattoi hörpätä janoonsa kristallin kirkasta vettä. Parhaat mustikkamaat olivat juuri tuon lähteen ympärillä. Ikiaikojen aikainen polku kulki lähteen ohi. Sitä polkua olivat edeltävät sukupolvet talsineet kulkiessaan kylästä ja pitäjästä toiseen. Lähteellä oli hyvä pysähtyä, virkistyä ja lepuuttaa jalkoja.

Unessa lähde löytyi, vaikka metsä oli muuttunut. Yhtäkkiä näin tutun polun ja näin lähteen. Polku vietti edelleen loivaa rinnettä ylös, ja lähde oli mäen alla entisellä paikallaan. Näin kuinka vesi pulputti lähteen pohjalta ja vesi valui pienenä purona läpi syvän vihreän sammaleen.  Olin onnellinen, vaikka lähde ja sen ympäristö oli kaivautunut syvälle ikään kuin se olisi tehnyt uuden uoman. Kuitenkin tiesin, että tämä se on, tämä on minun oman mustikkametsäni lähde. 

Olen usein miettinyt tätä vanhaa polkua ja sanonutkin papalle, että haluaisin  käydä sen kesällä etsimässä, sen polun ja sen vanhan lähteen. Ottaisin vettä pulloon ja säilöisin siihen syksyllä pullopuolukoita. Metsät on kaadettu ja polun löytäminen on epävarmaa, mutta kuitenkin haluaisin yrittää.  

Jupinaa ja napinaa

Pappa nikkaroittee keittiötä uuteen ilmeeseen. Kiltti kun on, niin suostui toteuttamaan mummon mielessään pyörittelemän vision. Ja vieläpä just niin kuin oli suunniteltu. Nyt näyttää niin nätiltä että:) 

Minä hosuin imurin kanssa puolet päivää. Useammin kuin kerran tuli siinä hikipäässä pyöriessä mieleen, että missä vaiheessa, milloin ihmeessä, mikä oli se vuosi, kun nämä jäsenet . . . tarkoitan siis jalkoja ja käsiä, milloin hiivatissa näistä tuli näin jäykät ja kömpelöt? Kun ei nouse jalka, kun ei taivu ruoto . . . siis kroppa, kun ei kestä olkapäät, ei ranteet, ei peukalot. Kun nilkkoja juilii, selkää kolottaa, lonkasta vetää ja kun ei käänny entiseen malliin edes pää. Ainakin viimeisen vuoden olen ollut tämmöinen turhanpäevänen ja toestaitoinen akanruato. Mieli laukkaisi vielä nuoren tai ainakin nuorehkon ihmisen lailla, mutta tämä maallinen tomumaja pistää joka asiassa hanttiin. Silmäneulaakin on pitänyt isontaa, että saa joten kuten langan neulansilmään. Jos vielä tästä huononee, niin on tartuttava parsinneulaan. Ompele siinä sitten nättiä pistoja!

Tottahan on oltava tyytyväinen tähän mitä jäljellä on. Kunhan tässä tuasiisa jupisen. Se kun kuuluu ihmisoikeuksiin. En tosin ole varma onko jupinaoikeutta kirjattu YK:n ihmisoikeuksien yleismaailmalliseen julistukseen. Ainakin sananvapaus, ajatuksenvapaus ja mielipiteenvapaus siellä mainitaan. Katsonkin siis, että jupinaoikeus liittyy kaikkiin noihin edellä mainittuihin. 

Kun oikein päästelee höyryjä, vaikkapa sitten vain jupisemalla, napisemalla tai motkottamalla, niin hetken kuluttua on jo paljon helpompi olla ja jatkaa tätä jokapäiväistä taistelua . . . päivällä leivästä ja yöllä peitosta. Hih hii! Tuo viimeinen oli vitsi. Meillä, papalla ja minulla, on ihan omat leivät. Jos papan leipää maistaisin, niin makaisin parin tunnin kuluttua kuumeisena peiton alla. Peitto voisi olla joko oma tai sitten papan, sillä ei niin suurta väliä ole, eikä niistä taistella. 

No, nythän tuo olo jo helpotti. Tämä oli sellainen nopea ja yksinkertainen debriefing imurointisession aiheuttaman yhtäkillisen ja odottamatta ilmaantuneen kriisitilanteen jälkeen. Suosittelen jupisemaan:) Lähdenkin tästä kahvinkeittoon.

              

                                          Erilaiset mummot:)

Riehaa

Eilen oltiin papan kanssa kokemassa paikallista talviriehaa. Sää oli talvinen tällä kertaa, toisin kuin oli ollut viime vuonna. Silloin lumen vähyyden vuoksi oli joitakin juttuja jäänyt toteutumatta. Nyt oli tarjolla lumenveistoa, koiravaljakkoajelua, lohenongintaa, monenlaista myytävää, suolaisia ja makeita herkkuja syötäväksi ja lapsille vielä pelleä ja taikuria. Jotkut huimapäät näyttivät jopa miten koskessa uidaan keskellä talvea, siis tilanteeseen sopivat puvut päällä ja kypärä päässä.

Vaikka ei ollut pakkasta kuin nippa nappa miinuksen puolella, niin viima teki ilmasta kylmän. Myyjät olivat varustautuneet kerrospukeutumisella, mutta monella taisi sittenkin olla vilu. 

Tervon Tekevien nuotiolla paistettiin tikkupullaa

Koiravaljakko valmiina lähtöön

Böndeburgereita sai jonottaa

Luminen pyrstö on kuin merenneidolla . . . ehkä sittenkin lohella

Me suuntasimme talviriehasta Kuopioon isoon sairaalaan moikkaamaan velipoikaa. Siellä pötkötteli kasvinkumppani ja kaikesta huolimatta ihailtavan urhealla mielellä kertoili suunnitelmistaan. Mennään rohkeasti eteen päin, hän ja me kaikki läheiset:)

Nyt kun katselen ikkunasta, näen kuinka tuuli tuivertaa ja heiluttelee rantapuiden oksia. On kalsa keli, ja lintulaudoilla käy taas vilske. Tiaiset nakertavat ahkerasti talipalloja ja punatulkut nokkivat maahan pudonneita siemeniä. Orava kävi jo aamulla aikaisin terassilla vikkelästi kurkkaamassa ikkunasta, että joko ne mökin asukit on heränneet.  Närhit pölähtelevät vähän väliä ruokintapaikoille ja hätistävät pois osan pienistä tirpoista. Harmaapäätikkaa ei ole näkynyt pitkään aikaan, eikä sitä meidän mustarastasta. Sen nähtiin joskus pyrähtävän lentoon varastorakennuksen alta. Ettei vaan katala kärppä olisi sitä napannut sieltä iltapalakseen. Juuttaan kärppä:(  

Pappa kävi hakemassa dagens tidningenin eli mullikkasbladetin eli Savon Sanomat. Lähdenkin tästä lukemaan mitä se puolueesta riippumaton keskustapuolueen äänenkannattaja kirjoittaa näin maaliskuun ensimmäisenä päivänä tätä vuotta. 

Leipurijuttuja

Se on tuo pappa leipuri ensimmäiseltä ammatiltaan. Ette taitaneet kaikki sitä tietääkään. Oikein sellainen sokerileipuri, kondiittori. Oli ollut niin taitava ja noheva, että pääsi töihin Kuopion arvostetuimpaan leipomoon. Siihen torin reunaan, siihen, jonka varastotilat olivat vanhassa hevostallissa. Leipuri- ja konditoriamestari Fredrik Trube, Ukoksi nimitetty, oli värikäs persoona. Hän toi Terijoelta kalakukkojen kaapuntiin ihania konditoriaherkkuja. Reseptit olivat tietenkin salaisia. Vieläköhän pappa niitä muistaisi? Pitääpä jututtaa:)

Miksikö kerron tätä juttua? No, minäpä selvennän. Kun mentiin yhteen, pappa ja minä, ja tiesin, että pappa on tällainen leipuritaituri, niin arvatkaapa oliko korkea kynnys alkaa leipomaan ihan niillä vaivasilla opeilla ja taidoilla, joita sain koulusta ja kotoa. Pappa voisi kertoa siitä enemmänkin, mutta eipä se taida:)

Sitten kun rohkaistuin, niin olihan papalta mukava saada vinkkejä leipomiseen. Miten vaivataan, miten nostatetaan, miten kakut koristellaan, ja niin pois päin. Nyt perusleipominen jo sujuu. Onhan tuota tullut pulla jos toinenkin pyöriteltyä. Lisäksi vielä monta kertaa erilaisiin perhejuhliin täytekakut, kuivakakut, pikkuleivät ja sen sellaiset. Pappa kyllä auttoi, etenkin täytekakkujen koristelussa. Että taiteellisuutta ja kädentaitoja löytyy häneltäkin.

Just nyt tuli mieleen, kun lapset olivat kouluikäisiä, niin leivoin vapaapäivinä joskus jopa sellaiset 150 pullaa ja laitoin pakastimeen. Ajattelin, että riittävät nyt ainakin muutamaksi viikoksi. Pakastimen oveen liimasin Pikku-Myyn kuvan ja kirjoitin lapulle: PULLIA EI SAA OTTAA ILMAN LUPAA. Kun tulin töistä kotiin, ei-sana oli raakattu yli ja niinpä ovessa luki: Pullia saa ottaa ilman lupaa. Parin viikon päästä leivoin taas pullia, mutta silloin vain sellaisen kohtuullisen määrän. Nälkäiset koulukkaat pistelivät iltapäivällä poskeensa maidon kanssa pullan poikineen. Nämä ovat niitä ihania muistoja! Maitoa meni viikossa enimmillään kolmisenkymmentä litraa. Kauppakasseja kantaessa tuli usein mieleen, että kädet venyvät ostosten painosta lopulta niin, että muistutan enemmän apinaa kuin ihmistä. Vaan eipä nuo venyneet ja ihmiseksi minut vieläkin tunnistaa. Ainakin pappa:)

Tämän pullan muoto on mummon keksintö

Tänään vierähti tovi leipoessa. Tein vanhalla reseptillä kookosviipaleita ja vieläpä oikein tupla-annoksen. Jos joku haluaa tutustua näihin voilla leivottuihin pikkuleipiin, niin huomenna Lohimaan talviriehassa niitä on myytävänä. Tervetuloa ostoksille:)

Resepti tuli Ruotsissa asuvalta siskolta joskus 60-luvun lopulla. Äitin kanssa niitä leipottiin ja samalla sain oppia leipomisen perusasioita. Nyyh! Nyt tulj äetiä ikävä. Terveiset vuan sinne pilvien päälle:) Ja yksi toivekin olisi: Pitäisit huolta, veisit viestiä korkeammalle taholle, ettei velipojan vielä tarvitsisi sinne tulla, ei vielä pitkään aikaan. Jookos?

Titipä

Se on taas lenkki heitetty. Suoraan sanottuna ei olis yhtään huvittanut, mutta kun tuo pappa niin nätisti . . . pakotti, niin olihan sitä lähdettävä. Kaipa ulkoilu kirkasti pään toimintaa siinä määrin, siis yläpään, että tuli fiilis kirjoittaa tuasiisa sanoja peräkkäin. Hyvällä lykyllä syntyy kelpo tarina tai ainakin ihan luettavaa tekstiä. Suaha nähä . . .

Joskus kirjoittaminen on helppoa kuin heinänteko. Hmm, oliko se heinänteko sittenkään niin helppoa? Ihan pittää muistella . . . Hikisiä päiviä ainakin minun mielestä oli ne heinäntekopäivät. Olipa sitten pellolla tai tuvassa kuuman hellan ääressä rustaamassa heinäväelle täytettä suolenmutkaan. Kuuma oli etenkin silloin, kun kuivat heinät ajettiin latoon ja niitä piti polkea tiiviimmäksi. No, tehän tiedätte tämän kaiken, ainakin osa teistä, mutta kerron nyt kuitenkin. Silloin ei vielä ollut paalaimia tai niitä traktorinmunan pyörittäjiä. Sanon muniksi niitä peltojen reunalla olevia valkoisia palloja. Pienimpänä heinätyttönä sain mennä polkemaan heiniä ahtaimpiin paikkoihin. Ne ladon katosta törröttävät naulat kyllä pisti vihaksi. Milloin raapivat päätä milloin selkää. Vaan eipä niistäkään jäänyt ikuisia vammoja, ei ruumiiseen eikä sieluun. Mutta toisaalta, kyllähän ne kirveli . . . ja kirvelee . . .

                                  

Vielä tästä kirjoittamisesta. Joskus ei saa tekstiä tulemaan vaikka miten pinnistelisi. Tarina tai juttu saattaa alkaa semmoisella vimmalla, että nyt, nyt lähtee mielikuvitus todella lupaavasti lentoon, mutta sitten tuleekin mahalasku, äkkipyssäys. Tyssää kuin kanan lento. Ei löydy päätä ei häntää. Jutun juoni karkaa, eikä siitä saa enää kiinni, vaikka miten yrittäisi pyöritella sanoja ja ajatuksia. Silloin ei auta muu kuin luovuttaa tai sitten painaa sisulla ja laskea näkymättömille aalloille juttu, josta ei hyvällä tahdollakaan osaa olla ylpeä. Suaha nähä miten tänään käy? Ainakin vielä tuntuu melko lennokkaalta . . .

Se meidän mustarastas neitokainen on lentänyt muille pihoille. Meillä on oikeesti ikävä. Oli sen linnun elämää niin kiva seurata. Muutenkin lintulaudoilla on nyt vähemmän pieniä tirppoja kuin vielä viikko pari sitten. Tintit kylläkin yrittävät jo keväistä titityy-säveltään. Vielä se ei täysin irtoa, mutta yritystä on. 

Te kaikki olette varmaankin kuulleet sen jutun helsinkiläisestä ja savolaisesta tintistä. No, kerron sen kuitenkin! Hesalainen tintti istui Länsi-Pakilan Heinämiehentien varrella koivupuussa ja lauleli rennosti lippalakki vinossa, että titityy titityy, titityy titityy. Lensi siihen sitten kotiseudultaan liian kauaksi eksynyt savolainen tintti ja istahti samalle oksalle, kuunteli aikansa ja sanoi: "Titipä hyvinnii tyy". Ja päätti siltä istumalta lentää takaisin savonmualle ja siellä se kuuluu vieläkin asustavan. Sen pituinen se:)

                           

On jo melkein yö, kun tätä kirjoitan. Ikkunasta näkyy vain pimeää. Linnut ja oravat nukkuvat. Puput ovat ottaneet päänsä pensaasta ja loikkivat nyt yökierroksillaan ja . . . kettu pirulainen niiden perässä. 

Tunti pari sitten kotiuduttiin Kettukivelle kaapunkireissulta. Kovin oli harmaata, märkää ja loskaa joka puolella. Mutta menihän päivä näinkin. Oli taas kertynyt kaikenlaisia asioita. Niiden hoitamisessa vierähti tunti jos toinenkin. Illan olin vielä opistolla vehtoomaan värien kanssa. Interiööri oli aiheena ja tiilenpäitä maalasin, niin kuin kuvasta näkyy. Pappa kuljaili pitkin kaupunkia sen aikaa. Mitä lie iskukoukkuja ja lahnaverkkoja ostatellut:) Pysytäänpähän kalaruuissa nyt ja vastakii . . . jos nyt eivät kiellä koko kalastusta meiltä tavan kansalaisilta.

Pitihän meidän tietennii välillä huilata, leppuuttoo jalakoja ja ihmetellä tätä mualiman männöö. Niinpä ajettiin toriparkkiin ja mentiin tutustumaan kadun toiselle puolelle muuttaneeseen kahvilaan. Vaan eipä ollut viihtyisä paikka, ei sinne päinkään. Ensimmäiseksi tökkäsi, kun gluteenittomia tuotteita ei ollut näkyvillä. Möivät niitä siis niin sanotusti tiskin alta. Tee siinä sitten kassajonossa nopeasti ostopäätös ihan vain sillä perusteella mitä kassaneiti sinulle kertoo. Että sukkaakakkua olis ja sitten olis vielä vadelmasuklaakakkua.  No, päädyin tuohon viimeksi mainittuu vaihtoehtoon ja mitä sainkaan? Luulin saavani suklaisen kaakkupalan, mutta sainkin ällön imelää suklaamoussekakkua. Vieläkin öllöttää. En siis tykännyt.

                                                                                             

                                                                                  

Kahvilassa oli toki paljon asiakkaita ja sen myötä myös kova hälinä. Ei siinä mitään, hyvähän se on, kun suomalainen puhuu ja keskustelee, kun nyt kerran ollaan Euroopassa. Iloista puheensorinaa on ihan kiva kuunnella.  Kaiken tämän yli kuitenkin kuului yllättävän äänekäs hurina, joka kuullosti tulevan ilmastoinnista ja lukuisista kylmälaitteista. Meitä ei nimestä huolimatta houkuta tämä kahvipaikka, niin oli suuri pettymys. Mennään vaikka Rastaantien Teboilille ensi kerralla kahvittelemaan. Tai jospa kuitenkin jonnekin muualle. 

Mutta nyt lopetan, kömmin papan viereen ja laitan silmät umpeen niin kuin kukka lumpeen. Hyvää yötä:)