Kapsäkki takapenkille ja menoksi

Olin jo viikkoja sitten pakannut matkalaukkuni, sellaisen 1950-luvun ruskeasta pahvista tehdyn kapsäkin. Niinpä laukku matkasi eilen auton takapenkillä kohti Kuopiota.Olin menossa täyttämään lupaustani, että tulen matkalaukkuni kanssa virkistämään vanhuksia. Jännitti mennä, mutta se nyt oli ihan turhaa. Vastassa oli tuttuja kasvoja, mutta myös uusia. Joku vanhoista tutuista oli lähtenyt pilvien reunoille lepuuttamaan maallisen vaelluksen rasittamia jalkojaan ja oikaisemaan kumaraan mennyttä selkäänsä. Siellä heidän vaivansa toivon mukaan unohtuvat ja kauan mustana ollut muistikin kirkastuu.  Siellä se on minunkin äitini. Heiluttelee jalkojaan pilven reunalla istuen. Joku käsityö hänellä varmaan on, muutenhan aika tulisi pitkäksi. Ehkä äiti virkkaa niitä kauniita poutapilvien pitsireunoja, niitä joita ympäri maailmaa katsellaan. Näin haluan uskoa.

Oletkos koskaan silittänyt vanhan ihmisen poskea? Suosittelen niin tekemään heit, kun siihen tulee mahdollisuus. Miten iho onkaan erilailla pehmeää kuin nuorella, miten silmät etsivät silmiäsi, kuin hakien niistä jotain tuttuutta, ehkä äitiä, siskoa, pientä lasta, isää. Miten käsi hakee kättä tervehtiäkseen. Eihän ketään voi tavata, jos ei kättä anna ensin. Hyvät tavat säilyvät läpi elämän. 

Avasin matkalukkuni ja esittelin "aarteitani". Sieltä löytyi tuohiesineitä, keritsimiä, saksia, sukkuloita, vanhoja lehtiä, villalankavyyhtiä ja kerinpuut. Kun vanhus sai langan päästä kiinni, niin jopa alkoi suu suoltaa sanoja ja lanka kiertyi kerällä kuin huomaamatta. Löytyi vielä kahvipurkki täynnä kahvinpapuja, löytyi kahvimylly ja kuparipannu. Papuja tuoksuteltiin ja todettiin, että kahvia se on. Toinen vanhus pannua katsellessaan ojensi kätensä ja sipaisi pannun kylkeä todeten jotenkin pettyneenä: "Sehän on kylymä." 

Juteltiin ja muisteltiin, missä on synnytty, mitä on tehty. Aisakello sai aikaan kirkastuneita katseita. Joukossa oli kaksi hevosmiestä, ja mummotkin muistivat kilkattavan äänen, kun lapsena mentiin joulukirkkoon. Kun laitoin kelloa takaisin laukkuuni sanoi eräs: "Soita vielä sitä." 

Niin pienistä asioista voi tulla suuri ilo. Vaikka jokunen heistä suhtautui muistelutuokion alussa epäillen, niin erotessa jo halattiin kuin vanhaa tuttua. 

Kiitos teille, että sain tulla. Ikävän tämä vierailu toi sydämeen, mutta sellaistahan elämä on, tapaamisia ja eroamisia. 

Sen pituinen se. Tähän päättyi tämä iltasatu, Tuulalle oikein hyvää yötä:)