Titipä

Se on taas lenkki heitetty. Suoraan sanottuna ei olis yhtään huvittanut, mutta kun tuo pappa niin nätisti . . . pakotti, niin olihan sitä lähdettävä. Kaipa ulkoilu kirkasti pään toimintaa siinä määrin, siis yläpään, että tuli fiilis kirjoittaa tuasiisa sanoja peräkkäin. Hyvällä lykyllä syntyy kelpo tarina tai ainakin ihan luettavaa tekstiä. Suaha nähä . . .

Joskus kirjoittaminen on helppoa kuin heinänteko. Hmm, oliko se heinänteko sittenkään niin helppoa? Ihan pittää muistella . . . Hikisiä päiviä ainakin minun mielestä oli ne heinäntekopäivät. Olipa sitten pellolla tai tuvassa kuuman hellan ääressä rustaamassa heinäväelle täytettä suolenmutkaan. Kuuma oli etenkin silloin, kun kuivat heinät ajettiin latoon ja niitä piti polkea tiiviimmäksi. No, tehän tiedätte tämän kaiken, ainakin osa teistä, mutta kerron nyt kuitenkin. Silloin ei vielä ollut paalaimia tai niitä traktorinmunan pyörittäjiä. Sanon muniksi niitä peltojen reunalla olevia valkoisia palloja. Pienimpänä heinätyttönä sain mennä polkemaan heiniä ahtaimpiin paikkoihin. Ne ladon katosta törröttävät naulat kyllä pisti vihaksi. Milloin raapivat päätä milloin selkää. Vaan eipä niistäkään jäänyt ikuisia vammoja, ei ruumiiseen eikä sieluun. Mutta toisaalta, kyllähän ne kirveli . . . ja kirvelee . . .

                                  

Vielä tästä kirjoittamisesta. Joskus ei saa tekstiä tulemaan vaikka miten pinnistelisi. Tarina tai juttu saattaa alkaa semmoisella vimmalla, että nyt, nyt lähtee mielikuvitus todella lupaavasti lentoon, mutta sitten tuleekin mahalasku, äkkipyssäys. Tyssää kuin kanan lento. Ei löydy päätä ei häntää. Jutun juoni karkaa, eikä siitä saa enää kiinni, vaikka miten yrittäisi pyöritella sanoja ja ajatuksia. Silloin ei auta muu kuin luovuttaa tai sitten painaa sisulla ja laskea näkymättömille aalloille juttu, josta ei hyvällä tahdollakaan osaa olla ylpeä. Suaha nähä miten tänään käy? Ainakin vielä tuntuu melko lennokkaalta . . .

Se meidän mustarastas neitokainen on lentänyt muille pihoille. Meillä on oikeesti ikävä. Oli sen linnun elämää niin kiva seurata. Muutenkin lintulaudoilla on nyt vähemmän pieniä tirppoja kuin vielä viikko pari sitten. Tintit kylläkin yrittävät jo keväistä titityy-säveltään. Vielä se ei täysin irtoa, mutta yritystä on. 

Te kaikki olette varmaankin kuulleet sen jutun helsinkiläisestä ja savolaisesta tintistä. No, kerron sen kuitenkin! Hesalainen tintti istui Länsi-Pakilan Heinämiehentien varrella koivupuussa ja lauleli rennosti lippalakki vinossa, että titityy titityy, titityy titityy. Lensi siihen sitten kotiseudultaan liian kauaksi eksynyt savolainen tintti ja istahti samalle oksalle, kuunteli aikansa ja sanoi: "Titipä hyvinnii tyy". Ja päätti siltä istumalta lentää takaisin savonmualle ja siellä se kuuluu vieläkin asustavan. Sen pituinen se:)