Hitaat aamut

Minä niin tykkään hitaista aamuista. Ei soi kello, ei kolahda lehti eteisen lattialle. Ei tarvitse vilkuilla kelloa kesken aamutoimien, ettei vaan myöhästy bussista. Nyt voi herätä omia aikojaan, jatkaa uniaan, jos sille tuntuu. Voi sängyssä loikoen kuulostella kuuluuko tuulen tuhahduksia, ropiseeko katolle sadepisaroita vai onko järvellä tyyni ja utuinen aamu. Tämä kaikki on suorastaan yhtä juhlaa!

On sitä mekin papan kanssa saatu lukemattomina aamuina mennä kilpaa kellon kanssa. Ensin on viety lapsia tarhaan. Näin nopeasti laskien kokonaista 10 vuotta ja enimmillään kolmea tarhaikäistä. 

Pappa oppi näppärästi kampaamaan ja laittaamaan pitkätukkaisen tyttären hiukset poninhännälle. Pappa näet huolehti useimmiten tarhaan viennin. Minä taas hain katrastani kotiin iltapäivällä. Joskus työnjako oli päinvastainen, ainakin niinä päivinä, kun menin iltavuoroon. Ja vain yhden kerran unohdettiin hakea. Mutta vain vähäksi aikaa, ehkä tunniksi tai puoleksitoista. 

Sitten vietiin koulukkaita harrastuksiin koulupäivän jälkeen. Poikia jääkiekkoharkkoihin ja tytärtä pianotunneille. Pappaa ei kiireisimpinä vuosina nähnyt kuin vilaukselta. Taisi olla peräti yksi ilta viikossa, kun pappa oli kotosalla.

Ruuhkavuosiksi kai niitä kiireisimpiä vuosia nimitetään. Ruuhkaa oli Kehä ykkösellä mennen tullen. Ruuhkaa oli ruokakaupoissa ja keittiössä jääkaapilla. Maitoa kannettiin kotiin enimmillään 30 litraa viikossa. Mutta ympärillä oli ääntä ja elämää ja koko ihmiselämän tunnekirjo.

Nyt on hiljaista. Ei tuvan eikä kammarinkaan ikkunasta näy yhdenkään mökin tai talon valoja. Katuvalot tai liikenteen äänet eivät häiritse yöunta. Ei ole kiire mihinkään, mutta aika tuntuu silti menevän paljon nopeammin kuin vuosia sitten. Mistähän se johtuu? Nyt kun haluaisi nauttia jokaisesta päivästä ja hetkestä, niin nyt se aika vaan huomaamatta mennä hujahtaa. Kun lääkkeet loppuu dosetista, niin on taas perjantai. Mutta nyt on keskiviikko. Onhan? 

Suonsilmässä

Miksikö olin niin kauan kirjoittamatta? Yritän nyt pukea sanoiksi hiljaisuuden ja sen syyt. Kaikki ikään kuin pysähtyi. En jaksanut tarttua yhteenkään asiaan. En saanut otetta mistään, mikään ei tuntunut kiinnostavan. Yritin toki ottaa itseäni niskasta kiinni, mutta hentoinen ote lipsui kerta toisensa jälkeen. Näpit eivät pitäneet, vaikka kuinka yritin. Kävin pitkiä mietintöjä itseni kanssa. Olin surullinen, väsynyt ja ajoittain todella vihainen. Siis mille? Kohtalolleni. Yritin kovistella itseäni: et voi antaa periksi, nouse ylös nainen!

Muuta syytä en löytänyt tähän alennustilaani, kuin sen, että olin pettynyt. Olin rakentanut jonkinlaisen haavekuvan siitä, kuinka kivut ja kolotukset häviävät haavakivun myötä. Kun leikkaushaava on kiinni ja parantunut, olisin kuukausien kipujen jälkeen terve ja kivuton. Voi vee, miten ihmismieli voi olla lapsellinen! Kun lopulta tajusin, siis myönsin itselleni, että eihän nämä kivut ole tästä maallisesta habituksestani mihinkään lähteneet, niin karvas pettymys iski lamaannuttavasti. Kuin lekalla päähän! Ja niin upposin alakulon suonsilmäkkeeseen!

On kuitenkin vain yksi suunta ja se on ylöspäin. Ainoa keino on opetella hyväksymään tosiasiat. Kivut ovat mukanani vielä kuukausia. Pahimmassa tapauksessa hermorakenteet ovat vaurioituneet, eikä täydellistä paranemista tapahdu koskaan. Ehkä puolen vuoden kuluttua voidaan arvioida oliko leikkauksesta mitään hyötyä. 

Siispä otan itseäni niskasta kiinni, mutta tällä kertaa lujemmalla otteella. En suostu antamaan periksi. Tästä suosta noustaan vielä. Uskotteko? Jostakin löytyy pitkospuut, joita pitkin pääsen eteen päin!

Hyvästit

On kuin olisin nollapisteessä tämän kirjoittamisen suhteen. On niin paljon tapahtumia, surullisia, mutta toki mukaviakin. Kaikista pahin on se, että meidän ja Matin rakas Minni jäi auton alle 15.10. Nyt marjapensaan juurella hiekkakummun päällä palaa kynttilä. Suurimmat itkut on itketty, mutta vieläkin aina silloin tällöin kuullaan Minnin tassuttelevan tuvan lattialla. Kunnes havahdutaan muistoista todellisuuteen.

Minnille

Vaikeni ääni tassujen, ei juokse Minni enää vastaan häntäänsä heiluttaen ja iloisesti haukkuen. On paljon mukavia muistoja. Niitä vaalitaan ja säilytetään rakastaen. Suru on raskas ja ikävä ikuinen, mutta Minnin on hyvä olla mäyräkoirien pumpulinpehmeässä taivaassa. Siellä ei ole autoja eikä outoja ja pelottavia ihmisiä. Sieltä on hyvä katsella maallista menoa ja hulinaa. Meillä on täällä niin ikävä:)

Syksyn värejä

Minni ja leppäpuusta veistetty 

Usvaa Peltoniemen kaarteessa

Rantahaavat

Lauteille

Kun mennään saunomaan, se on miltei kuin pyhä toimitus. Kivutaan lauteille, sille ihan ylimmälle. Siellä me sitten istutaan vieretysten ja useimmiten hiljaisuuden vallitessa. Pappa luovuttaa minulle löylykauhan ja samalla täydellisen vallan ja vastuun löylyn määrästä ja tahdista. Jos saunan lämpö on juuri sopiva, niin iholle nousee hikikarpaloita. 

Kun nykyajan Annikki Tähti tai Olavi Virta nousee esiintymislavalle (niin kuin Jenni Vartiainen tai Elastinen), hän menee lauteille. Se vetää siellä biisin ja sen kaverit taputtaa selkään ja sanoo, et hyvin sä vedit. Sit ne lähtee mäkkärille ja ne vetää bikmäkit ja kokikset. 

Kun minä tai pappa vedetään, niin silloin me vedetään uistinta Iismeren selällä tai kelkkaa perässä tai pyykkinarua kireämmälle tai kaverin autoa käyntiin tai mitä muuta tahansa, mutta ruokaa me ei vedetä muuta kuin joskus vahingossa henkeen, mutta se on jo aivan eri juttu. 

Kieli muuttuu sukupolvelta toiselle. Nuoret eivät välttämättä ymmärtäisi sitä kieltä tai niitä sanontoja, joita me kuultiin ja puhuttiin lapsena ollessa. Ikkunat ja ovet olivat selällään. No sen he vielä ymmärtävät, mutta miten kävisi seuraavien lauseiden kanssa? 

"Tuokee varia vettä kaserissa kommuutin silimivattiin. Pyyhkikee nuamat ja kätennä hanttuukkiin. Sitte syömään ja rykrantaan ongelle." 

"Mummon vörkkel ol ryvettynnä leipee tehessä. Aarinko riäti tääveltä taevaalta ja pappa huilas vistin penkillä."

                  
                     Vanha tupa ja visti. Pihalla serkukset ja Halli.

Kaalitalkoot

Tänään heti aamusta mökin tupaan kannetettiin melkein yhdeksän kiloa kaalia, kolme suippopaprikaa, iso purjo, porkkanoita kilon verran, hapokkaita omenia samoin ja valkosipulin kynsiä ainakin kaksi ison miehen kourallista. Ja karkeaa suolaa hiukkasen. Tuli myös kaksi isoa ämpäriä ja pitkä ja painava koivupuinen nuija. 

Pappa ja enomies vaimoineen laittoivat hapankaaliverstaan käyntiin. Yksi pienenteli porkkanat, omenat, purjot, valkosipulit ja paprikat. Toiset kävivät kaalien kimppuun juustohöylät aseinaan. Pappa sai hien pintaan survomalla nuijalla pienennettyjä hapankaaliaineksia, niin että kaalista tuli oikein mehukasta. Muisti hän ripotella sekaan harvakseltaan myös muutama karkean suolarakeen. 

Näin toipilaana olin ikään kuin työnjohtajana. Helppo homma! Nyt meillä on kahden talouden hapankaalit muhimassa. Tuvan täyttää aikamoinen valkosipulin ja kaalin tuoksuyhdistelmä. Ei paha laisinkaan:)

Maistelemaan päästään muutaman viikon kuluttua. Kerron sitten teillekin. Tai tulkaapa meille maistelemaan:)

Kupsis

Tänään tein syöksyn ihan ilman suunnitelmaa. Lähdin siis päivittäiselle lenkille. Laitoin itse lenkkarit jalkaan ja kiristin omasta mielestäni nauhatkin oikein tiukalle, varmistin vielä tuplasolmulla. Nousin reippaasti kotitien rinteen ja käännyin kylätielle. Katselin tienvarsimetsikön pihlajia ja odottelin, että jostakin pyrähtäisi lentoon teeri tai pyy. Niin kuin lähes joka päivä olen nähnyt.

Yhtäkkiä ja yhdessä hujauksessa olin mahallani kylätiellä. Kyynärsauvat tienpenkalla ja mummo aivan kumossa. Tunsin heti, että nyt sattui ainakin polviin. Selassäkin tuntui outo kiristys. Sain jotenkin hamuiltua sauvat hollille ja punnersin itseni seisomaan.  Katsoin suuntaan ja toiseen. Ketään ei näkynyt. Kädet ja jalat vapisivat. Sain puhelimen taskusta, mutta sekin oli ensin tippua tielle ennen kuin sain soitetuksi papalle. Selitin itkuisena mitä oli tapahtunut. Pappa lupasi tulla vastaan. Helpotti, en sentään ollut aivan yksin:)

Otin varovasti askeleita ja koko ajan kuuntelin mitä selkäni sanoisi. Pieni kiristävä tunne tuntui edelleen, mutta jalat toimivat. Kohta Minni-koira pyrähti kotitieltä ja perässä pappa. Hiljaa hiippaillen pääsin kotiin omilla jaloillani. Pappa kulki vierellä "turvamiehenä" ja Minni pyöri ympärillä.

Kotona sitten suihkuttelin haavat ja yritin vielä kaivella pois näkyvillä olevat hiekansirut. Onneksi oli puhdistusainetta ja sidostarvikkeita! Tämän päivän lenkki jäi siis tekemättä, mutta huomenna taas. Yritän olla varovaisempi. 

                           

Syksyisiä maisemia

Käymme joka päivä lenkillä. Noustaan ensin pieni ylämäki omaa pihatietä kylätielle. Sitten voi kääntyä joko vasemmalle tai oikealle. Molempiin suuntiin riittää matkaa. Jos vasempaan, niin vaikka Roomaan asti, jos oikeaan, niin ainakin Iismeren rantaan tai pariin naapuriin. 

Oikealle kulkiessa ennen niin maisemaan sopivat avoimet pihapellot kasvavat nyt koivua ja kuusipuuta. Järvikään ei enää näy kylätietä kulkiessa. Maailma muuttuu, talot hukkuvat puiden ja pensaiden suojaan ja pellot metsittyvät. 

Vanhan pariskunnan pihapiirin jälkeen löytyy näin kaunis nurmettunut metsätie. Tie vie vanhan Haapaniemen torpan pihaan. 

Hiljainen kylätie. 

Vähän tästä eteenpäin vanhat kuuset levittävät oksiaan tien ylle. Juolukanvarret loistavat syysväreissään. Koivun keltaiset lehdet pilkuttavat polkua. Ääniä ei kuulu. Tai kyllä sentään. Joutsenperhe lentää meidän ylitse kauniissa auramuodostelmassa ja pian lahdelta kuuluu siipien läiskettä, kun linnut laskeutuvat veteen.

Iismeren rannalla

Kirjoittaminen on jäänyt vähäiseksi. Toipuminen on ottanut takapakkia. Raastava kipu on tullut takaisin. Kipu lisääntyi pikku hiljaa kotiutumisen jälkeen. Kipulääkitys on nyt tuplattu. Siksipä vuorokaudessa on muutama lähes kivuton tunti. 

Yritän kuitenkin olla toiveekkaalla mielellä. Voin sentään jo tehdä pieniä askareitakin. Hyvin pieniä tosin. Päivän tunnit ovat pitkiä. Kävelylenkki on aina päivän kohokohta. Kenkien laittamiseen tarvitsen vielä papan apua, mutta muuten sujuu jo hyvin. Nyt siis lenkille! Näkemiin ensi kertaan:) 

Jotain hauskaa

Öinen kulkija

Parina yönä on aivan rappusten eteen ilmestynyt uloste eli suomeksi sanottuna paska. Sitä me on tässä papan kanssa arvailtu, että kuka, tai siis mikä otus, käy öisin vääntämässä kakkaran näin lähelle ihmisasumusta?  Etenkin, kun sisällä mökissä kuorsaa herkkäkorvainen mäyräkoira. 

Meillä oli ainakin yhtenä talvena oma pihajänis. Aamuisin puhtaalle hangelle oli ilmestynyt tuoreita jälkiä. Joskus saimme seurata pupun loikkimista tuvan ikkunasta käsin. Sinä talvena satoi paljon lunta. Suojasimme kesällä istutetun kauniin rautatieomenapuun jo aikaisin syksyllä.  Meidän mielestä riittävän korkealtakin. Tuli talvi ja lunta vain satoi ja satoi. Pihapupu kierteli pihamaata ja myös omanapuuta ja viimein oli lunta sen verran, että kun pupu nousi puuta vasten seisomaan, niin hyvin ylettyi herkuttelemaan puun kuorella. Seuraavaa kesää ei tämä puu sitten nähnytkään. Ei se nyt niin hirveästi meitä haitannut. Pääasia, että pupu tykkäsi. 

Pupun papanat osaan minäkin tunnistaa, mutta tämä öiseen aikaan väännetty kakkara oli mysteeri. Toki arvailtiin vieraidenkin kanssa oliko se tullut kärpän vai näädän vai supin tai peräti ketun peräpäästä. Kukaan vieraista ei tuntunut olevan mikään erityinen paska-asiantuntija. Minä veikkasin kettua. Olihan pihassa kuuluisa kettukivikin. Ehkä tämä oli  vuosituhantinen kettujen kulkureitti. Ketun jälkiä on joka talvi nähty parinkymmenen metrin päästä mökistä. Usein vielä niin, että kettu ja jänis ovat kulkeneet peräkkäin. Jänis siis jonon ensimmäisenä.  Mutta aivan pihalle saakka kettu ei kuitenkaan ole aikaisemmin uskaltautunut.

Vuosikymmeniä sitten, silloin kun asuimme Karttulan puolella, ennen piäkaapuntiin muuttoa, silloin kettu kävi istumassa meidän kodin rappusilla. Aamulla oli puisilla portailla selvästi ketun pyllyn kuva. Meillä oli silloin ajokoira. Oli muuten maailman paras ajokoira. Osasi paljon muutakin kuin ajaa jäniksiä, osasi olla esimerkiksi piilosilla etsijän roolissa. Tämä meidän silmäterä säntäsi eräänä aamuna ovesta ketun perään ja katosi suuriin metsiin. Sitä etsittiin ja etsittiin eikä kukaan tuntunut nähneen tai kuulleen sitä. Sitten pappa laittoi Savon Sanomiin ilmoituksen: Kadonnut ajokoira jne. Lehti ilmestyi ja meidän ilmoituksen alapuolella oli toinen ilmoitus: Löytynyt ajokoira jne. 

Koira oli kahden vuorokauden kuluttua katoamisesta ilmestynyt väsyneenä, janoissaan ja nälissään 15 kilometrin päähän erään maalaistalon pihaan. Siellä se oli otettu tupaan ja hoidettu tosi hyvin ja sieltä saimme sen hakea takaisin kotiin. Kotonakin se vielä lepäili muutaman päivän ennen kuin alkoi olla oma itsensä. 

Tänään ajattelin, että täytyyhän tämä paskamysteeri selvittää.  Olin edelleenkin täysin vakuuttunut, että kettu oli näiden jätösten takana. Avasin koneen ja laitoin kuvahakuun sanat: Ketun uloste. Padam! Sieltä löytyi lähes identtinen kuva Kettu Repolaisen kiekeröstä. 

Kettu saa meidän puolesta vierailla Kettukivellä. Tehköön kiekerönsäkin, kunhan ei ihan tupaan asti tule. En liitä tähän ketun ulosteen kuvaa. Jokainen voi itse käydä sen googlesta tarkistamassa, mutta ketun kuva se piristää tätäkin tekstiä.