Sitkun sitkun

Monen sateisen päivän jälkeen aavistus auringonpaisteesta ja tulevista lämpimistä päivistä antaa ihmeellistä virtaa. Ajatuksissa sinkoilevat erilaiset suunnitelmat ja mielikuvat mitä seuraavaksi pitäisi päästä tekemään. niin kodissa kuin puutarhassakin. Jokapäiväinen kipu kuitenkin jarruttaa suurinta intoa. Jakkara ja "vähän päivässä, paljon viikossa" periaate kuitenkin mahdollistaa kesympien suunnitelmien toteutumisen. Jakkaralla istuen voi pienen tovin rapsutella kukkapenkkejä. Sitten varovainen selän oikaisu ja pieni veryttelylenkki, sen jälkeen voi taas toviksi istahtaa jakkaralle ja rapsutella. Ja onhan toki kipulääkkeitä. Ne vievät kivun hetkeksi, mutta tuovat mukanaan jotain . . . sivuvaikutuksiksi niitä sanotaan. Huimausta, suun kuivumista, ummetusta ym.

Näin mennään kunnes kipu häviää, tai sitten sen kanssa on vain opittava elämään. Kuvittelin tosin eläkeajan olevan monella tavalla erilaista. Elin vuosia sitkun-elämää. Sitkun olisin eläkkeellä, sitten tekisin sitä ja tätä. Kasvattaisin kanoja. Minulla oli niille jo nimetkin. Kukko olisi Apteekkarj ja kanoina olisivat ainakin Akkaatta, Aeli, Helemi ja Toeni. Sitten tietenkin puutarhani ja kasvimaani laajenisi vuosi vuodelta. Kokeilisin joka vuosi jotain vähemmän tuttuja kasveja niin kuin fenkolia ja mangoldia ja kasvihuoneessa munakoisoa, jo ihan nimensäkin takia. 

Toisin olisi luullut käyvän! Nyt hissuttelen hiljalleen. Soitan viikolla jonohoitajalle ja suren lopun viikkoa, kun ei vieläkään ole tietoa leikkausajasta. Kokoan itseni kerta toisensa jälkeen, nappaan kipulääkkeitä ja hissuttelen hiljaa päivästä toiseen. Yritän karistaa nurkan takana vaanivan alakulon. Onneksi on edes tämä blogi!

Tekemisen taika

Minun vanhin siskoni kävi 1950-luvun alussa Kuopiossa ammattikoulun ompelulinjan vanhassa Lottahovissa Väinölänniemellä. Aloittaessaan kaksivuotisen koulun hän oli vain 14-vuotias. Siskoni oli osaava jo kouluun mennessään. Äiti oli opettanut perusasiat, ja tytöllä oli sormissaan tekemisen taika. Koulun loputtua opettaja kannusti jatkamaan opiskelua Helsingissä, mutta kun ei ollut rahaa, niin jäi menemättä. Turolle pääsi ompelemaan suoraa saumaa ja siksakkia. Sinne ilmestyi Ruotsista värvääjä, joka houkutteli parempien ansioiden ääreen. Sisko matkasi Ruotsiin ja jäi sille tielleen.  

Sain siskoltani vanhat kouluaikaiset kansiot. Niistä löytyvät siististi ja taidolla tehdyt näytetilkut kaikista mahdollisista saumoista, ompeleista, koristepistoista ja napinläpien ompelemisesta. Hienoimpia ovat esimerkit miten reikä tai repeämä korjataan ja miten paikka ommellaan niin, ettei sitä voi silmillä erottaa. Paikkaaminen olikin vuosikymmeniä sitten erittäin hyödyllinen taito. Vaatteista pidettiin hyvää huolta. Pulavuodet olivat vielä tuoreessa muistissa. Kuka nykypäivänä paikkaa rikkikuluneita vaatteitaan? Harva yleensäkään käyttää vaatteitaan niin kauan, että ne kuluvat puhki. 

Ruotsiin matkanneet koulukansiot tekivät pitkän matkan. Oli niistä joskus ollut hyötyäkin, kun sisko tarkisti jonkun ompeluksen yhteydessä miten tietynlainen ommel tehdään. Nyt kansiot ovat vielä hetken minulla kunnes ne siirtyvät Kuopion kaupunginmuseon kokoelmiin. 

Pyöreäpäinen napinläpi

Vanukirjontaa ja paljetteja

Silmunapitushalkio

  

Kasvatit

Kalle Päätalon Riitu-äiti nimitti vaatimattomia huonekasvejaan kasvateiksi. Minullakin on kasvatteja. Muutama vain, kun tänne pieneen mökkiin ei montaa mahdu. Ruotsinmatkaltani toin tuliaisena pelargonian, joka kukkii vienosti vaalenapunaisin kukin. Näin sen värisen pelakuun jo vuosia sitten jossakin sisustuslehdessä, mutta kukkakaupoista sitä ei kuitenkaan löytynyt. Pysähdyimme kotimatkalla pienessä Hjon kaupungissa, ja siellähän pelakuu nökötti pienen putiikin portailla, ruukku kauniisti kääräistynä vaaleanpunaiseen paperiin. Se oli niin nätti, herkkä ja henpeä kuin vain pelakuu olla voi. Se oli siis pakko saada. Näitä tällaisia "pakkoja" tulee minulle hyvin harvoin! Mutta kun se osuu kohdalle, se on silloin PAKKO. Kotiin tultuani istutin tämän hempeyden oikeaan kukkaruukkuun. Nyt odotan ja toivon, että se kotiutuu meidän mökkiimme. Sitten mummolla on kauniisti kukkiva pelargonia mökin akkunalla.

Siskon ikkunalta sain mukaani posliinikukan. Sellainen oli myös lapsuudenkodissani. Oli ollut silloinkin, kun siskoni oli lapsi 1930-40-luvulla, siis aika kauan sitten. Yritän hoitaa tätäkin kukkaa kaikella taidollani. Se on käsinkosketeltava muisto, äidistä, kodista, siskosta. Tämä posliinikukan kuva on otettu netistä.

Toisenlaisia kasvetteja löytyy sitten kasvihuoneesta. Istutimme 6 Timoa vanhaan peltiseen lastenvannaan. Kuullostaa äkkiseltään omituiselta! Kyse on kuitenkin perunoista, ei ihmistimoista eikä yöntimoista! No, joka tapauksessa Timot ovat kasvaneet. Varret ovat jo lähes puolimetriset, mutta oikein topakat. Laitanpa niistäkin kuvan tähän. Vesi  kielellä odotamme, että juhannuksen tienoilla söisimme uusia perunoita. Epäilen vähän, se piirre kun kuuluu luonteeseeni, mutta toivossa on hyvä elää, sanoi . . .

Vielä kerron yhdestä kasvatistani, perhosorkideasta. Sain sen työkavereiltani melkein kaksi vuotta sitten. Silloiset kukat säilyivät yli puoli vuotta. Sitten se lepäili muutaman kuukauden ja alkoi kukkia uudestaan niihin entisiin kukkavarsiinsa. Ja kukkii edelleen kammarin ikkunalla. Ikkuna on länteen päin. En ole sen helpompaa kasvattia omistanut. Kaunistus asustaa läpinäkyvässä ruukussaan isossa lasimaljassa, jonka pohjalla on kaupasta ostettuja koristekiviä. Silloin tällöin lorautan vettä lasimaljaan. En erityisesti harrasta kukkasille juttelua, jospa tämä kukka kuunteleekin pappaa ja minua . . . tai ehkä puheradiota tai yle savon kanavaa. 

Hääpäivänä

Ukko-kullalleni

Ei sinun tarvitse kertoa kuinka paljon minua rakastat,
jos vain jaksat hidastaa askeltasi omiini sopiviksi, 
kun aika tekee minusta hitaan ja vanhan.

Ei sinun tarvitse kertoa, että olen sydämesi valittu,
jos vuosienkin jälkeen silmilläsi jaksat väkijoukosta löytää minun silmäni,
ja jäädä niihin kiinni.

Ei sinun tarvitse todistaa rakkauttasi minuun,
jos vain jaksat ymmärtää minua ja 
pysyä samassa huoneessa kanssani silloinkin,  
kun en itsekään itseäni ymmärrä.

Ei sinun tarvitse kertoa, kuinka suuresti minua rakastat,
mutta kerro silti.
Kerro usein, jotta korvani kuulisi sen, mitä sydämeni jo tietää. 

Minäkin rakastan sinua:)

Hetkiä Kettukivellä

Härkälintupariskunta lähdössä lentoon

Vanha rantalato

Norjanangervot 

Pikku tonttu vuodelta 1992

Äitienpäiväruusu kukkii 

Kirjosieppo kotipöntöllään

Muisti ja muistaminen

Mitä se on, kun unohtelee asioita. Kun ajattelee keittävänsä kahvit, mutta huomaakin sitten aikansa ihmeteltyään, että eihän se levy ole edes päällä. Meillä nääs keitetään vanhanaikaisesti pannukahvia! No, sitten napsauttaa levyn päälle ja yhtäkkiä saakin mieleensä piipahtaa ulkona ja unohtuu sinne kiertelemään ja pällistelemään luonnon ihmeitä. Niin kuin sudenkorentoja. Pällisteleminen on muuten papan käyttämiä sanoja. Siinä pällistellessä sitten unohtaa kahvin ja sen päällä olevan keittolevyn. 

Tai puhuu samat asiat lapsilleen kerta toisensa jälkeen. Niin, että lapset  jo varovasti muistuttavat, että oot muuten äiti kertonut tuon jo ennenkin. Ehkä olisi parasta sanoa, niin kuin eräässä TV-ohjelmassa, että oletteko kuulleet tämän asian? Ei se mitään, kerron sen kuitenkin. Hih hih, nyt minua jo naurattaa! Oikeasti tapahtui tänään, että laitoin pyykkikoneen päälle, mutta unohdin pesuainepallon koneen päälle. Pyykki pyöri sitten kahteen kertaan. Tulipa muuten puhdasta!

Muistin huononeminen ei ole naurun asia. Siispä yritämme täyttää ristikoita ja ratkaista sudokuja. Muutenkin vaivaamme muistinystyröitä vaikkapa pelaamalla Aliasta, sananselityspeliä. Vuorotellen selitetään ja toinen arvailee. Sujuu se peli näin kahden keskenkin. Tietokilpailut olisivat myös mieleisiä, kun vaan olisi joku joka kyselisi. Me kyllä vastattaisiin:) 

Mutta kauppaan en lähde ilman muistilistaa. Meillä on aina pöydällä muistilehtiö ja ostoslista. Siihen laitetaan ostokset sillä siunaaman hetkellä, kun joku tarvike vähenee tai loppuu. Kettukiveltä on pitkä matka lähimpään kauppaan. On siis paras muistaa ostoksensa tai sitten saa olla ilman seuraavaan kauppamatkaan saakka. 

Muisti on muutakin kuin se, että muistaa asioita. Se on myös sitä, että sinut muistetaan. Aika usein tulee ihmeteltyä kuinka nopeasti hyvätkin ystävät  tai työkaverit unohtavat, saati sitten sukulaiset. Jos et itse pidä yhteyttä, niin eipä soi puhelin eikä postilaatikkoon kolahda kirjeitä tai kortteja. Onneksi on tämä blogimaailma. Tänne voi kirjoitella kuin hyvälle ystävälle konsanaan ja kuvitella kuinka blogiteksi mennä humputtelee pitkin ilmoja ja joku sen ehkä jossakin joskus lukee. Kiitos sinulle lukija:)

Kotona

Hurraa, olen kotona. Ja mikä muutos minua odottikaan, kun kotiuduin perjantai-iltana. Kesä oli tullut! Ympäröivä vehreys oli suorastaan mykistävää. Heti piti kiertää koko pihapiiri. Narsissit olivat jo ohi, vuohenjuuret juuri parhaimmillaan, nurmikko yhtenä vihreänä mattona, norjanangervot valkoisena huntuna ja vuorenkilpien kukat vaaleanpunaisina töyhtöinä. Mutta mitä olihan kasvimaallakin tapahtunut; Timot ja Siiklit olivat jo taimella. Ja mullasta tunki runsaasti rönsyleinikkejä ym. niin sanottuja rikkaruohoja.

Olemme jo monen vuoden ajan aloittaneet kesän keräämällä erilaisten kasvien, rikkaruohojen, ensimmäisiä versoja vihersalaatiksi. Voikukat, suolaheinät, ketunleivät, poimulehdet, maitohorsmat, vesiheinät, vuohenputket ym. ovat antaneet meille maistuvia makuelämyksiä. Nyt villiyrtit ovat nousseet oikein trendiksi. Valitettavasti minun on nautittava hyvin niukasti näitä vihreitä herkkuja erään lääkitykseni takia. Vain pienen pieniä määriä päivässä.

Kettukiven kukkapenkki kurkien vartioimana

Oli niin lämmintäkin. Järven vesi oli jo aivan uintilämpöistä. Lauantai päivä meni aivan kuin sumussa. Vähän tietenkin piti käydä kalastamassa. Saaliina oli pesuvadillinen körmyniska-ahvenia. Kalareissulla tapasimme kaksi innokasta nuorta kalastajaa. Siinä sitten vertailtiin saaliita ja saalistustapoja. Oli kiva nähdä, että kalastaminen kiinnostaa kylän nuorta väkeä. Ennen kuin soutelimme eri suuntiin, nuoret vielä toivottivat: "Kireitä siimoja." Ai, että lämmitti mummon ja papan mieltä.

Oli naapurimaassakin tosin jo hellettä, mutta että meilläkin. Kiertelimme ja katselimme siellä vanhimman siskon kotikaupunkia ihastellen kauniisti hoidettuja puutarhoja ja somia pieniä puutaloja aivan kaupungin keskustassa. 

Sisko täytti 78 vuotta. Ero oli hyvin vaikea ja surullinen monestakin syystä. Taivas yksin tietää tapaammeko vielä joskus. 

Pieni punainen tupa Tidaholmin keskustassa.

Nyt on maanantai-ilta ja aivan kuin hellettä ei olisi ollutkaan. Toppatakki päällä kiertelin Kettukiveä ja surkuttelin kylmissään olevia kukkasia. Niin arvaamaton on Suomen suvi.

Mummo on kaukana

Niin kaukana, että ikävä jo iskee. Olen täällä Vätternin rantamailla 350 km Tukholmasta etelään. Matkalla näin suuren suuria tasaisia peltoja. Rypsipellot jo kukki keltaisena. Omena- ja kirsikkapuut ovat myös kukassa. Täällä lähempänä Tidaholmin kaupunkia olikin sitten kivisiä peltoja ja metsiä. Niin ja metsissä näkyi pitkiä sammaloituneita kiviaitoja. Joskus joku raataja oli raivannut työllä ja tuskalla kiviset metsät pelloiksi ja nyt ne sitten kasvavat  täysikasvuista metsää.

 

Olen täällä tapaamassa vanhinta siskoani. Hän on niin vanha, että voisi olla vaikka äitini. Sisko on niin sairas ja väsynyt ja tarvitsee ympäri vuorokauden lisähappea. Muisti pelaa kuitenkin ja olemmekin jutelleet vanhoista asioista,niin kuin sota-ajasta, kun hän oli alle kouluikäinen ja pelkäsi pommituksia. Pommikoneet lensivät niin matalalla, että sisko näki lentokoneiden punaiset tähdet ja lentäjien nahkaiset lakit. Hän kertoi myös siitä, kuinka hän lähti 16-vuotiaana siirtolaiseksi Ruotsiin. Matka taittui Vaasan kautta, siitä laivalla Pohjanlahden yli ja junalla Tukholmaan. Eväsleivät loppuivat jo laivamatkan aikana, mutta junasta sai vettä ja sitten viimein Tukholmasta ruokaakin. Ja heti seuraavana päivänä kello seitsemäksi tehtaalle töihin. Suomalaisella sisulla!!

 

Jokaisen nuoremman ihmisen tulisi kuunnella mitä sanottavaa vanhemmilla sukupolvilla on. Heidän elämäntaivaltaan kuunnellessa tuntee vain kiitollisuutta ja kunnioitusta. He ovat selvinneet elämänsä alkuun ilman nykyajan mukavuuksia. Sattaa olla, että ainoana oli se suomalainen sisu. Sisuvetoisia suomalaisia!

 

 

Sataa sataa ropisee

Melkein koko päivän on satanut. Mistä sitä vettä oikein riittää ja riittää. Jossakin päin maailmaa sitten kärsitään kuivuudesta. Tasan ei käy . . . onnen lahjat tai yleensä mikään. Jotakin on jossakin liikaa tai liian vähän.  Jos on kerran perustettu Kohtuullisen hutikan veljeskuntakin, niin Yläkerran Isäntä voisi perustaa mm. Kohtuullisen rankkasateen veljeskunnan. Kohtuullisuutta kyllä tarvittaisiin niin monessa muussakin asiassa tässä maailman menossa. 

Aika on vierähtänyt tupatöissä, tai oikeammin sohvalla kylkiasennossa. Kivut ovat taas häirinneet hyvin suunniteltua eläkepäivää. Siinä on ollut aikaa ihmetellä kuinka ala-arvoista ohjelmaa telkkarista tulee  ja miten puhekanavaltakin tulee vain urheilua ja klassiselta liian vaikeatajuista taidemusiikkia. Olipa raskas päivä, kun piti oikein asiakseen ihmetellä. Otti niin voimille, että oli pakko lepuuttaa luomia (ja aivoja)ja ottaa torkut. Kun heräsin, niin sama sateen rumina vaan jatkui. Eikä telkkariohjelmatkaan olleet muuttuneet yhtään paremmiksi:( 

Minä ja minun istutukseni ja kasvimaani, me kaipaamme jo aurinkoa ja lämpöisiä ilmoja. Sitä odotellessa:)

Sini-valkea asetelma vanhassa pesuvadissa

Kuisti valmiina kesään

Tänä iltana

Aamuyöllä heräsin sateen ääniin. Vesipisarat rummuttivat peltikattoa. Sade jatkui koko aamupäivän. Ehkä taivaalta tippui kaikkien maailman äitien vuodattamat ilon- ja surunkyyneleet. Vesipisaroita oli niin paljon, että taivaan kyynelvarastot valuivat tyhjiksi. Toivotaan, että ensi kevään äitienpäivänä maahan putoaa vain ilonkyyneleitä.

Nyt järvi on melkein tyyni. Härkälintu-pariskunta ui rauhallisesti laiturin ohi. He ovat hyvin luottavaisia, eivät juurikaan häiriinny meidän elämänäänistä. Tosin me olemme melkolailla sopuisia. Harvoin kajahtelee näillä main riitasointuja. 

Pappa sytyttelee rannalle nuotiota. Ajatuksena on, että paistamme äitienpäivän herkuttelujen päätteeksi vielä kunnon hiillosmakkarat. Samalla seuraamme kuinka samassa pesäpöntössä vierailevat sekä sinitiaiset että leppälinnut. Omituista! Onko toinen lintupariskunta toisen renkinä rakentamassa pesää vai mistä on kysymys? Mielenkiintoista on seurata kummat siihen lopulta asettuvat  pesimään. Palataan siihen asiaan myöhemmin. 

Mummon äidin villakirjontaa 1950-luvulta

ÄIDEILLE

            Maalailin eilen kaikille äideille yhteisesti äetienpäeväkortin. 

Tässä siis Helenalle, Riitalle, Kirsille, Anskulle, Onki-Tuomaan prinsessalle ja Sähkölläkäyvälle, Ullalle, Tiutaulle, Terhille, Minna O:lle, Ritvalle, Tuulalle, Tiinalle, Sarille, Marille, Sinille, Susannalle, Johannalle, toiselle Kirsille ja vielä kolmannelle Kirsille, Leilalle, Sailalle, Virpeille ja monelle monelle muulle tutulle äiti-ihmiselle, niin monelle, että kaikki eivät nyt tässä just edes muistu mieleen. HYVÄÄ ÄITIENPÄIVÄÄ:) 

Eilen sain seurata kasvun ihmettä. Viime kuussa, silloin lämpimien säiden aikoihin, istutimme kasvihuoneeseen vanhaan lasten peltiseen kylpyvannaan 6 Timo-perunaa. Peittelimme vielä kylvöksen monikertaisella harsolla. Eilen aamulla kävin sitten kurkkaamassa harson alle. Mullan pinta oli jo lupaavasti koholla. Kannoin kylppäristä kannullisen haaleaa vettä näille pikku-Timoille, ja iltapäivällä olivat ensimmäiset perunanversot jo näkyvillä. Käyn joka päivä tervehtimässä näitä versoja. Toiveena on saada juhannuksena omia uusia perunoita.

Muuten kasvit kärvistelevät kylmässä säässä. Hiukan ne kuitenkin päivä päivältä venyttävät pituuttaan. Ensimmäiset narsissit aukeavat äitienpäiväksi. Näin toivon. 

Kesä tulee hiljalleen. Muistetaan nauttia jokaisesta päivästä. Silmät auki ja korvat höröllään, vaikka kiire ja huolet painaisivat hartioilla! Joka päivä on jotain uutta: pieni silmu ruusupensaassa tai omenapuussa, uusi asukas pesäpöntössä tai tuore lintupari uimassa järvellä.

Kylymä

Koko päivän olen kärvistellyt villatakki päällä ja villasukat jalassa. Sukat ovatkin tosi hyvät, niin sanotusti täydelliset sukat. Kiitos vaan neuloosi-ystävälleni. Hänellä muuten sattuu olemaan sama etunimi ja hänen miehellään sama nimi kuin miehelläni. Ollaan oikein tuplakaimat. Terveiset, jos satut lukemaan:)

Niin, on siis tosi kylmää. Huomasin, että viime viikolla istuttamistani taimista ainakin kaksi on saanut kylmänvihoja. Ovat ihan nuutuneita ja lehdet käpristyneitä. Saa nähdä virkoavatko vielä. Voi taimiparat.

Ihmistaimi vilkutti sunnuntai-iltapäivällä auton takaikkunasta. Pieni käsi ja pienet sormet huiskuttivat mummolle ja papalle. Ja mummolle tuli ikävä jo ennen kuin auton takavalot häipyivät mutkan taakse. Papalle ainakin yhtä ikävä.

Kylmällä säällä kolotuksetkin voimistuvat. Sormet on kankeina, lonkkia ja sääriä jomottaa, selkä ei suoristu ja liikkuminen on kuin puupökkelöllä. Tai siis näin luulisin, jos puupökkelö oikeasti liikkuisi. Jäykkää on ja kipeää tekee. Vähän väliä saa käydä lääkepurkilla. Onkohan kukaan päässyt terveenä eläkeikään? Nyt vielä suunnittelevat, että eläkeikää nostetaan. Kannatetaan! Hyvä idea kaikille niille, joilla on hyvä terveys ja sopivasti kuormittava ja mielekäs työ. Itse en pärjäisi työelämässä edes yhtä työpäivää:(

Kunhan taas tarkenee ja vointi sallii, niin sitten kiivetään korkealle mäelle. Siellä ilma vaihtuu ja maisemat hellivät silmää. Hyvällä säällä voi nähdä Puijon torninkin. 

Taimi

Mummon ja papan ilona ja ihmetyksen aiheena on kaksivuotias tytön tyllerö, ihmisen taimi. Tupa on täynnä vauhtia ja hengästyttävää energiaa. On laatikoita, hyllyjä, kaappeja ja koreja. Niitä on mukava tutkia ja tehdä löytöjä. Ja tuoda tupaan kaikkien aikuisten ihailtavaksi. Yksi tavara kerrallaan. Ja pienet jalat vain tepsuttavat. Mummona yritän hiukan rajoittaa pienen ihmisen löytöretkeilyä, pappa ei niinkään välitä. Ihmettelee vaan, että onkos meillä tämmöisiäkin, enpäs ole ennen huomannut.

Lapsenlapsi oppii tutkimalla ja koskettelemalla ja samalla mielikuvitus kiitää. Ei ole vielä näitä aikuisen iän asettamia rajoituksia. Kaikki on avointa ja mahdollista. Astiapyyhe muuttuu peitoksi papalle ja haarukalla voi aivan hyvin harjata hiuksia. Siinähän on piikkejäkin niin kuin hiusharjassa. Kaikkea on hyvä kokeilla. Nyt kun siihen on vielä lupa:)

Vappuna

On niin perinteellinen vappusää, että tuntuu ihan vapulta. Kunhan olen tämän tekstin kirjoittanut, lähdenkin vappumarssille. Kävelen ja tarkistan Kettukiven pihamaan. Kierrän kaikki kukkapenkit, käväisen tyhjässä kasvihuoneessa ja vilkaisen vielä kasvimaan ja mansikkapenkin. Piipahdan metsikössä tervehtimässä vilusta nuokullaan olevia valkovuokkoja. Tarkistanpa samalla, josko valkolehdokkien lehdet työntyvät jo kohti taivasta. Sitten soutelen papan kanssa katiskoille. Siinäpä onkin sitten tehty oikein meille sopiva vappumarssi:)

Olemme olleet kerran ihan oikealla vappumarssilla. Se tapahtui Helsingissä. Ja tietenkin vappuna. Olin houkutellut pappaa vuosikausia, että mentäisiin marssimaan ukin ja mummon muistolle. He kun olivat oikeita aatteen ihmisiä ja marssivat jokaisena vappuna, ukki usein etunenässä lippua kantaen. 

Niin sitten viimeisenä Helsinginvappuna menimme marssille. Sekalainen ihmisjoukko kokoontui Ruohonjuuri-kaupan edessä, suunnilleen niillä main, missä nyt on hieno musiikkitalo. Sinne vain joukon jatkoksi. On kyllä myönnettävä, että olisin jänistänyt vielä ihan viime hetkillä, mutta pappa ei antanut periksi. Nyt mennään, kun tähän asti on tultu! Marssimme siis joukon jatkona pitkin Mannerheimintietä, Kaisaniemenkatua ja Pitkänsillan yli Hakaniemeen saakka. Torin kohdalla sitten jättäydyimme pois marssiporukasta ja solahdimme muiden työläisten joukkoon. Siinä meidän marssimuistot!

Oikein hyvää ja iloista vappua tasapuolisesti kaikille ihmisille säätyyn ja asemaan katsomatta.

 

                                            Ukki ja Pyry