Kohtaus

Olen viihtynyt koneella, miettinyt, ajatellut ja naputellut tekstiä. Ja ollut kuin toisissa maailmoissa. Niinhän tavallaan ollaankin, kun keskitytään johonkin oikein intensiivisesti. Minulla se jokin oli tänä päivänä niin sanottu "pitkä teksti". Sitä kirjoittaessa unohtui melkein kaikki mitä ympärillä on. Menin ajoittain melkeinpä unenomaiseen olotilaan. Olin täällä, mutta ei oikeastaan ollutkaan. Sanoja sanojen perään pulppusi jostakin kuin lähteestä. 

Mutta mutta, tämä on vain hetkittäistä. Tosin tarina ja sen käänteet pyörivät mielessä pitkin päivää . . . ja joskus yötäkin. Silloin uni on levotonta ja katkonaista. Vaikka jalassa on villasukat, niin jaloille ei tunnu löytyvän sijaa. Sitä vaan pyörii ja pyörii, tai ainakin ajatukset pyörivät, jos mummo onkin paikoillaan. Heureka! Keksin juuri mitä parhaimman hyötyliikunnan:) Hyödyllisten ajatusten pyörittämisen vaaka-asennossa:) Tämä patentoidaan . . .

Tämän kaltainen "kirjoituskohtaus" iskee harvoin, hyvä jos kerran viikossa. Useimmiten se tulee silloin, kun pitäisi tehdä jotain oikeaa hommaa. Niin kuin nyt esimerkiksi siivota, pyykätä tai silittää. Nippa nappa sain siis tänään siivotuksi, senkin papan avustuksella, kun jo piti rynnätä koneen ääreen. Pappaa piti sitten huudella välillä oikolukijaksikin. Elikkä (tuo sana on muuten yksi omista inhokeistani, ja nyt se pirulainen lipsahti tekstiin, mutta olkoon tämän kerran, kun kerran karkuun pääsi),  siis lukemaan koneelle naputtelemaani tekstiä. Pappa vinkkaa, jos teksti lähtee hakoteille, eli siis muuttuu sellaiseksi, jossa ei ole päätä, ei häntää, lentää pilviin tai muihin atmosfääreihin . . .

Olipa tämä nyt sekava selitys. Mutta selitys kuitenkin. Selitys sille, jos Kettukiven lokiin ei tule tekstin pätkiä samalla vauhdilla kuin aikaisemmin. Ehkä joskus saatte sitten lukea sitä pidempääkin tekstiä. Sen suhteen olen nyt niin tosissani, että oksat pois. 

Tämän päivän onni

Olen joko syntynyt väärälle vuosisadalle tai elänyt entisessä elämässä hirsirakennusten aikaa. Niin puhuttelevia ovat vanhat rakennukset. Jos niiden seinät, nurkat, hirrenraot, kynnykset ja kurkihirret osaisivat puhua, ne kertoisivat vuosikymmenien tarinaa ihmisistä ja elämästä. Ajasta, kun ei ollut autoja, ei traktoreita, ei metsäkoneita, ei tietokoneita tai edes puhelimia. Mutta taloissa, pihoilla, mökeissä ja torpissa oli ihmisiä. Oli rikkautta,  niin kuin oli puutetta ja kurjuuttakin, oli jotain yksinkertaista, oli elämää. Ihmiset olivat varmasti vähemmästä tyytyväisiä. 

Onni löytyi arjesta, sen iloista ja koettelemuksista. Onni ja autuus saattoi olla vaikkapa vain lapsen hymy, kirkkoreissu kerran vuodessa, uusi jauhosäkki tai puupino liiterissä tai suutarin naputtelemat uudet pohjat lapikkaisiin, uusi hartiahuivi tai sulhasen veistelemä puulusikka. Nyt tarvitaan avokadot ja ananakset, tonnikalat ja hainevät, vitaeprot ja höyrypesimet, arabian astiastot ja tarttumattomat paistinpannut, ja vähintäänkin kerran vuodessa matka vähintäänkin toiselle puolelle maailmaa, pian kai jo avaruuteen.

En kirjoittanut tätä siksi, että haluaisin palata aikaan "miekka ja kilpi". Eihän nykyajan mukavuuksista nauttiva ihminen niin enää osaisi elääkään, ei edes vanhanaikainen Kettukiven mummo. Halusin vain, että ihmiset ajattelisivat oikeasti, mistä onni syntyy, se aito onni. Tarvitaanko siihen aina maata ja mammonaa? Voisiko sen onnen napata aivan arkisista asioista? Luonnosta, vuodenajoista, mustarastaasta pihapuun alla, oravanhännän huiskautuksesta, läheisen ihmisen lämmöstä, kodista ja ystävistä. Silmät auki, sydän ja mieli avoinna voi nähdä ja kokea elämässään aivan uusia ulottuvuuksia. 

Kettukiven mummon tämän päivän onni syntyi oman lapsen kertomasta uutisesta. Se uutinen täytti mummon ja papan sydämet suurella rakkaudella.  

                                                      

Katsele vanhoja ajan patinoimia rakennuksia. Kauniit rosoiset hirret, ruosteiset saranat ja pihkaiset oksat  ovat kuin koruja. 

Täälläpä tuasiisa

Pihan elämää seuratessa en voinut olla jakamatta tätä pienen (pienen ja pienen:) ihmisen onnea. Ensimmäinen onni on ilman muuta tuo pappa. Toinen tärkeä ja rakas onni on lapset ja lapsenlapset. Heti kolmantena tulee se onni, että voi ja saa asua maalla ja seurata läheltä luontoa, olla siis luonnon keskellä, vaikka ei ihan korvessa asutakaan. Eikä siellä Jumalan selän takana, kun ei vieläkään ole saatu selville, että miten päin se Jumala seisoo. Että ollaanko edessä vai takana:) 

Oravat tulevat ensimmäisenä aamulla ruokailemaan lintulaudoille ja niiden alustoille. Kyllä ne liikkuvat sukkelasti. Se on yksi hännänhuiskaus, kun orava on männyn latvassa ja hetkessä toisella puolella pihaa. Yksi oravista on oikea linssilude. Ei yhtään arastele valokuvaamistakaan. Usein ne herättävät meidät rapistelemalla pitkin mökin seiniä, kurkkivat ryökäleet kainostelematta ikkunoistakin. Jos niiden kynnet pitäisivät, niin varmaan kiipeäisivät peltikatolle ja laskisivat sieltä liukumäkeä.  

Tulipa mieleen vanha lastenlaulu, Jänö-jussin mäenlasku. Siinä pupu nauroi mäessä kaatuileville lapsille ja uhitteli hyppäävänsä vaikka pilvihin, jos vain saisi sukset. Orava epäili pupun taitoja: "Et kyllä hyppää pilvihin, mä vaikka sua auttaisin. Mä vedon lyön, jos teet sen työn, niin häntäni mä syön." No pupu hyppäsi ja teki satakunta volttia ja ihan ilman holttia lensi vatsalleen kinokseen ja orava säilytti häntänsä. Vieläköhän kukaan muistaa tätä laulua. Minusta se oli hauska, niin kuin moni muukin lastenlaulu. 

Oravien jälkeen pihaan ilmestyvät närhit, harakat, mustarastaat, erilaiset tintit ja punatulkut. Jos ulko-ovea raottaa hyvin hyvin varovasti, niin voi kuulla jo näin aikaisin keväällä monenlaista linnunlaulua: punatulkkujen hentoista viheltelyä, tiasten monimuotoista sirkutusta, urpiaisten helinää ja närhien rääkäisyjä ja keväistä kujerrusta. Mustarastaiden laulua en vielä ole onnistunut kuulemaan, mutta ahkerasti ne käyvät pöyhimässä lintulautojen alustoja ja syksyllä maahan jääneitä puiden lehtiä. 

Neljäs onni on se, että saa olla melkein terve. Jalat ja kädet toimii ja pääkin pelaa enimmäkseen melko kirkkaasti. Joskus on niitä hämäriä hetkiä, johtuu ilmeisesti siitä päänlahotustaudista. Silloin ei muistu mieleen vaikkapa sellainen, että mitä menin hakemaan tai etsimään. Yhtäkkiä vain seisoo keskellä lattiaa ja ihmettelee niin sanotusti huuli pyöreänä, että mitä hiivattia minä tässä teen, tässä keskellä lattiaa. Silloin pitää istua sohvalle ja salaa miettiä ja laittaa ajatuksia järjestykseen. Salaa siksi, ettei pappa taas huomaisi mummon harhailevan. Ja tavarat, ne ne katoilee ihan yhtenään. Ei löydy kirjat ja paperit, ei pääsiäiskoristeet eikä kukkaruukut. Kirkkaasti on mielessä, että ne oli siinä mäntypuisen kaapin ylähyllyllä. Siis silloin, kun asuttiin Helsingissä. Mutta se kaappi juutas on pudonnut kyydistä  jo monta majanmuuttoa sitten. Ei siis auta kuin etsiä . . . tai sitten unohtaa koko juttu. 

Sellaista on Kettukiven mummon onni ja eiköpähän tuo liene samanlaista onni papallakin. Hyvää sunnuntaita. Kirjoittelen tuasiisa, kunhan tulee juttua mieleen:)

Eiliset valot

Aika on taas mennä hurahtanut. On niin paljon mielenkiintoista ja mieleistä tekemistä. Aika menee siis kuin siivillä. Miten onkin jäänyt mieleen, että työviikko meni niin hiivatin hitaasti ja vapaapäivät kuin kuin lentäen. Tuntui aina, ette mitään ennätä tehdä. Nyt kun on sitä vapaa-aikaa, niin ei oikein sekään riitä. Vuorokaudessa voisi olla ainakin puolet enemmän tunteja. 

Lenkille kyllä tänään ehdittiin. Aamupäivällä hankiaiset kantoivat hyvin. Olikin taas pitkästä aikaa tosi mukavaa kävellä metsässä. Oli niin vaivatontakin. Talven aikana hankeen tulleet eläinten jäljet olivat sulaneet ja muuttuneet tunnistamattomiksi. Hirvien jäljetkin olivat kuin jättiläisen askelmia.

Metsä suojaa ja rauhoittaa mieltä ja puut kuiskivat yhdessä tuulen kanssa. Pälvistä pikottavat sammalet ja varvut antavat lupauksen tulevasta keväästä ja kesästä. Odotan niin kesää, niin monesta syystä. Yksi syy on sellainen, josta vain läheiset tietävät, mutta muita syitä on kymmeniä: on kukat, kasvimaat, perhoset, linnunlaulut (etenkin härkälinnun), järvi, onkireissut, soutelu ja suutelo kesäilloissa,  sateen ropina katolla, ukkosen jyrinä ja salamointi (jossain kauempana), pihakeinun nitinä, kalojen ja vesikirppujen hyppelyt tyynessä järvessä, lumpeet ja ulpukat, marjat ja sienet ja niin edelleen ja niin edelleen.

Eilisen päivän oli Puodissa enkä paljonkaan noteerannut auringonpimennystä. Pappa sitä vastoin oli saanut otetuksi siitä ilmiöstä kuviakin. Laitan tähän pari. Siinä se kuu taivaltaa auringon ohi

    

Olen nyt viime päivinä keskittynyt siihen pidempään teksttin, josta olen joskus maininnutkin. Lokin (blogin) kirjoittaminen on jäänyt vähemmälle. Suokaa siis anteeksi, jos en ole huomioinut teitä hyvät lukijani. Niin se vaan on, että sitä pitää aina kirjoittaa mikä eniten pinnalle nousee. Ja nyt se on se pidempi teksti. 

Näillä puhheilla:) Tekstiä tulloo, mutta ei ehkä niin tiuhaan kuin tähän asti. Käykäähän aina vilkaisemassa. 

Eiliset tulet

Tekniikka on vallannut Kettukivenkin. On töllöttimet, pakastimet, jiäkuapit, sähköhellat, tietokonneet, kännyköistä nyt puhumattakaan. Kaikki pellaa, jos vaan on . . . sähköä. 

Viime yönä sitä oli sähköä ilmassa. Ihailtiin kotvasenkin aekoo hienoja revontulia. Eipä oltu ennen niin hienoja nähtykään. Ihmeellisesti monelta suunnalta revontulet yhtyivät ylhäällä taivaankannella. Pappa sai muutaman hyvän valokuvankin otetuksi. Laitanpa ne tähän lyhykäisen tekstin lopuksi.

Pesäpuuhia

Tervehdys taas. Kerronpa teille, että noitarouvat eli -neidit Rooke Vorrester, Lyyli-Lisbetti, Jenny Hjälpalite ja Kielo Saarinen saivat eilen uuden kodin. Nyt on Kettukiven noitafabriikin varasto melko tyhjä. On vain yksi luudaton noita ja yksi irtopää. Ja mummolla ompelemisesta kipeät sormenpäät. Tässäpä akkojen lentonäytökset ennen kuin muuttivat uuteen kotiinsa.  

Jenny Hjälpalite lentää Imovane-pinssi rinnassaan ja keltainen Finellin kahvipannu luudassa keikkuen

Rooke Vorrester liitää tässä jo tukka hulmuten kohti Paukarlahtea. Lyyli-Lisbetin hameessa lukee: Työ rauhainen mulle tuo. Musta kissa oli kuvanottohetkellä vielä karkuteillä (ompelukorissa), mutta löytyi ennen kuin Lyyli-Lisbetti muutti Kallavedelle.

Kielo Saarinen pääsi nimensä mukaiseen kotiin kissa mukanaan.

Kettukiven pihalla käy vilske. Mustarastaat, kaksi neitiä ja kolme herraa, nokkivat uutterasti maahan pudonneita siemeniä. Rouvat jopa hiukan pörhistelevät toisilleen. Oliskohan puolisosta jo käyty keskustelua? Pienimmän pihakoivun pesäpöntössä on ilmiselvästi näyttö meneillään. Tinttipariskunta käy vuorotellen pöntössä toisen odottaessa oksalla. Herra Tinttinen näyttäisi kyselevän siipaltaan, että olisko tämä pönttö kenties rouvan mieleen, vai lennetäänkö seuraavalle pöntölle. Pesäpuuhia, pesäpuuhia . . . 

Oravat ovat useana aamuna herättäneet kiipeilemällä pitkin mökin ulkoseiniä. Ehkä niitä harmittaa, kun huopakatto on vaihtunut peltikatoksi, eikä siellä oravan kynnet pidä. Olisihan korkealta katonharjalta mukava katsella sopivaa pesäpaikkaa. Kevättä on mielessä niilläkin. Pesäpuuhia, pesäpuuhia  . . .  

Pappa on vieraiden kanssa pilkkimässä. Viime talvena pilkkireikään putosi papan kännykkä. Saa nähdä tuleeko tänään ahvenia . . . vai kenties iso hauki, jonka mahasta kuuluu Nokian soittoääni. Onhan maailmassa ihmeempiäkin tapahtunut . . . niin kuin se yksi ikivanha juttu, josta ei tässä sen enempää:)

Aurinkorannalla

Aurinko armas ei sittenkään hylännyt meitä. Se loistaa ja lämmittää. Se sulattaa pihamaan valtavia lumikasoja, myös kettukivi on vielä paksun lumen peitossa. Siellä täällä on jo pälviä ja ensimmäiset narsissien ja helmililjojen versot kurottuvat kohti aurinkoa. Kevät tulee, kesä tulee. Suorastaan uhkun intoa. Pappakin jo ihmetteli eilen, että mitä mummolle on tapahtunut. Myöhään yöhön asti tein niin sanottuja rästiin jääneitä juttuja. Korjailin jopa muutaman kesken jääneen akvarellin.  

Päivällä tehtiin reppu täyteen eväitä. Sellaisia, kuten voileipiä, mehua, kahvia ja hiillosmakkaroita, sinappia unohtamatta. Vielä retkikirves ja puukko ja tietenkin tulitikkuja reppuun ja eikun matkaan. Vanha kunnon potkuri vaan jäälle ja menoksi.Meitä olikin nyt isompi porukka lähdössä saaren rantaa paistamaan makkaroita ja syömään eväitä, oli kaksijalkaisia ja nelijalkainen.  

Pappa meni jo edeltä narraamaan ahvenia. Huonolla menestyksellä tosin, ei ollut ahven nälkäinen, vain muutama parvestaan harhautunut ahvenainen tarttui pilkkimiehn koukkuun:) Mutta katsotaanpa kun kesä tulee ja mummo pääsee ongelle . . .

Kerättiin kuivia risuja ja sytyteltiin nuotio, sellainen niukanpuoleinen tällä kertaa. Varoittelin edeltä käsin, että ei sitten isoa kokkoa, eikä lähelle puita, eikä ruohikkoiselle paikalle . . . palaa vielä kolme hehtaaria metsää ja muutama kesämökki ja . . . Olen kai joskus maininnut kuinka osaan hetkessä kuvitella kaiken maailman katastrofit, luonnon mullistukset ynnä muut. Näin jo silmieni edessä mustaksi palaneen niemen ja saaren ja kalliolla törröttävät savupiiput. Pappa sai minut kyllä nopeasti aisoihin ja jatkoin kiltisti risujen keräämistä. Sain muuten niin sanotusti turpiini . . . oksaselta, en kysellyt etunimeä tältä oksaselta, mäntyoksanen se oli, mutta imakasti viilsi verjnuarmun leukaani, kun oksa kimposi . . . jostakin. 

Verjnuarmu . . . sen niminen bändikin on olemassa. Taitaa olla kuopiolainen? Tytär savonkieltä lapsuutensa kuunnelleena joutui suomentamaan stadilaiselle koulukaverilleen mitä verjnuarmu oikeasti tarjoittaa ja kuinka se lausutaan. Kaveri tavasi ver . . . jnu . . . armu. Eikä saanut sen taivaallisen selvää. "Se on verjnuarmu eli siis verinaarmu. Tajuuksää? Se on savoo!" Näin sai stadilainen tyttö savon kielen alkeet. 

Saatiin siis jonkinlaiset tulet aikaiseksi ja makkarat paistettua. Ah mikä makunautinto, hiillosmakkaraa ja Meiran sinappia. Siis suorastaan henkeäsalpaava ja kesäisiä muistoja mukanaan tuova tuoksu ja maku.

Istuttiin nuotion ympärillä, kivillä, rantaruohikossa ja potkukelkassa. Kettukivelle palattua piti ihan oikaista ruoto eli pötkötellä tovin aikaa. Mutta sitten olikin virtaa pitkään yöhön asti. 

Nyt kaikki ulkoilemaan:)

Suomalaista aurinkorantaa

Mummo aavalla merellä

Pikku kirmaili mukana . . . 

. . . ja Pikkupikku odotti sohvalla

Kapsäkki takapenkille ja menoksi

Olin jo viikkoja sitten pakannut matkalaukkuni, sellaisen 1950-luvun ruskeasta pahvista tehdyn kapsäkin. Niinpä laukku matkasi eilen auton takapenkillä kohti Kuopiota.Olin menossa täyttämään lupaustani, että tulen matkalaukkuni kanssa virkistämään vanhuksia. Jännitti mennä, mutta se nyt oli ihan turhaa. Vastassa oli tuttuja kasvoja, mutta myös uusia. Joku vanhoista tutuista oli lähtenyt pilvien reunoille lepuuttamaan maallisen vaelluksen rasittamia jalkojaan ja oikaisemaan kumaraan mennyttä selkäänsä. Siellä heidän vaivansa toivon mukaan unohtuvat ja kauan mustana ollut muistikin kirkastuu.  Siellä se on minunkin äitini. Heiluttelee jalkojaan pilven reunalla istuen. Joku käsityö hänellä varmaan on, muutenhan aika tulisi pitkäksi. Ehkä äiti virkkaa niitä kauniita poutapilvien pitsireunoja, niitä joita ympäri maailmaa katsellaan. Näin haluan uskoa.

Oletkos koskaan silittänyt vanhan ihmisen poskea? Suosittelen niin tekemään heit, kun siihen tulee mahdollisuus. Miten iho onkaan erilailla pehmeää kuin nuorella, miten silmät etsivät silmiäsi, kuin hakien niistä jotain tuttuutta, ehkä äitiä, siskoa, pientä lasta, isää. Miten käsi hakee kättä tervehtiäkseen. Eihän ketään voi tavata, jos ei kättä anna ensin. Hyvät tavat säilyvät läpi elämän. 

Avasin matkalukkuni ja esittelin "aarteitani". Sieltä löytyi tuohiesineitä, keritsimiä, saksia, sukkuloita, vanhoja lehtiä, villalankavyyhtiä ja kerinpuut. Kun vanhus sai langan päästä kiinni, niin jopa alkoi suu suoltaa sanoja ja lanka kiertyi kerällä kuin huomaamatta. Löytyi vielä kahvipurkki täynnä kahvinpapuja, löytyi kahvimylly ja kuparipannu. Papuja tuoksuteltiin ja todettiin, että kahvia se on. Toinen vanhus pannua katsellessaan ojensi kätensä ja sipaisi pannun kylkeä todeten jotenkin pettyneenä: "Sehän on kylymä." 

Juteltiin ja muisteltiin, missä on synnytty, mitä on tehty. Aisakello sai aikaan kirkastuneita katseita. Joukossa oli kaksi hevosmiestä, ja mummotkin muistivat kilkattavan äänen, kun lapsena mentiin joulukirkkoon. Kun laitoin kelloa takaisin laukkuuni sanoi eräs: "Soita vielä sitä." 

Niin pienistä asioista voi tulla suuri ilo. Vaikka jokunen heistä suhtautui muistelutuokion alussa epäillen, niin erotessa jo halattiin kuin vanhaa tuttua. 

Kiitos teille, että sain tulla. Ikävän tämä vierailu toi sydämeen, mutta sellaistahan elämä on, tapaamisia ja eroamisia. 

Sen pituinen se. Tähän päättyi tämä iltasatu, Tuulalle oikein hyvää yötä:)

Tätä päivää

Hyvää tätä päivää, sunnuntaita ja naistenpäivää. Tulppaanikimppu loistaa pöydällä. Papan serkkulikka pistäytyi eilen Mattinsa kanssa ja toi kukkia ja pullaa, Truben herkullista lettivehnästä. Nam:) Niin ja lisäksi juuri minulle sopivia herkkuja, jotka vieläkin odottavat. Siis jo lähes vuorokauden olen malttanut mieleni:) Olipa mukava, kun kävivät, saatiin tuasiisa rupatella. Pitäis useammin tavata, mutta kun myö asutaan tiällä jumalan selän takana ja hyö kaapunnissa ja molemmilla on ne omat kiireensä, vaikka eläkeläisiä ollaan joahinen . . . selityksiä selityksiä.

Kävi meillä toissapäivänä ihan harvinaisia vieraitakin. Enkä tarkoita, että se harmaaselkätikka olis tuasiisa tullut lintulaudalle . . . tai kettu olis pistäteksen kipittänyt pihapiirissä . . . vaikka eilen myöhään iltauutisten jälkeen syttyikin yllättäen pihavalo, joku siellä vilahti, ehkä se tällä kertaa oli jänis pitkäkorva, vieterikinttu, ristihuuli, arkahousu, pupupöksy . . . 

Nämä toissapäiväiset vieraat olivat meidän täyskaimoja. Mukava sattuma. Hyvin osasivat tulla, vaikka näin syrjässä asustetaankin. Ilma oli myterä ja harmaa. Armollinen sinänsä, sillä auringonvalo olisi paljastanut kaikki pölyt ikkunoissa ja hirsien päällä. Nyt ne olivat visusti piilossa. 

Olemme samanhenkisiä, niin kuin kaimani osuvasti sanoi. Väkerrämme kaikenlaista käsillä, sisustamme koteja omalla tyylillä välittämättä tuon taivaallista tämän ajan trendeistä. Oma koti, oma pesä, oma rauha ovat meille tärkeintä, unohtamatta tietenkään perhettä ja läheisiä. 

Pappa sai kaimansa kanssa ensimmäisen kerran vuosikymmeniin jutella ja muistella kouluaikojaan. He olivat nääs pari vuotta käyneet samaa koulua. Sitä, johon nyt rakennetaan asuntoja vanhuksille. Hyvin he muistivat opettajiensa kutsumanimet ja oikeatkin, kun vähän muistinystyröitä kutittelivat. Ja sen kuinka puutöissä oli käyty toisessa koulussa ja metallitöissä peräti Konttisen liiketalossa. 

Kaimoilla oli mukana heidän pikkuinen koiransa. Samaa rotua kuin meillä oli silloin vuosia sitten. Kynsien rapina lattiaa vasten kuullosti niin perin tutulta ja kotoisalta. Koira oli juuri samankokoinenkin kuin meidän Essi Emppu Esteri. Ehkä tämä koiranen tulee meille joskus yökyläänkin. Näin vähän jo sovittiin:)

             Lähtiessään kaimat jättivät oman nimikirjoituksensa pihamaalle.

                                           

Nyt on siis naistenpäivä. Onnitella tahdon tietenkin ensin omia tyttäriäni ja miniöitä, siskoa, velipojan Sirkkaa, serkkutyttöjä, sekä minun että papan, myös pikkupikkuserkkua Annelia. Sitten tulee pitkä lista nimiä, eikä kenenkään tarvitse pahoittaa mieltään, jos oma nimi listasta uupuu. Päänlahotustaudin takia ei ehkä juuri tällä hetkellä nimi muistu mieleen, mutta usein olette ajatuksissani.

Leena, Liisa x2, Hannele, Maisa, Salme, Marja, Kirsti, Päivi x2, Aini, Susanna x2, Sanna, Mari, Raija x2, Pirjo x2, Marja-Liisa, Alma, Ritva x2, Kaarina, Helena, Anna Raija, Tarja x2, Tuula, Teija, Terhi, Kati, Tiina, Kirsi, Sini, Laura, Johanna, Eve, Petra, Eveliina ja monet muut, joiden nimet ovat haihtuneet pois mielestä, mutta joiden kasvot muistan kuin eilisen? päivän. Onnea jokaiselle naiselle:)

Olen unessa useasti

Olen kasvattanut juuriani tänne Kettukivelle jo monen vuosikymmenen ajan. Pappa toi minut "pistokkaana", kun omat juureni lapsuuden maisemiin olivat pikku hiljaa vuosi vuodelta kuivuneet. Nyt niistä juuren hapsuista on jäljellä vain pienen pieniä säikeitä. Niin pieniä, että niiden juurtuminen ei enää onnistuisi, vaikka asialla olisi kuninkaiden puutarhuri. 

Tänne Kettukivelle ovat juureni kasvaneet, täällä on kotini, tänne olen juurtunut. Voin muistella ja ajatella lapsuuden maisemia, niitä pitkiä suoria ja suon laitoja. Voin kulkea silloin tällöin kylätietä ja pysähtyäkin, mutta mikään ei enää sido minua siihen maisemaan. Vai sitooko sittenkin, koskapa unissani palaan yö toisensa jälkeen lapsuusmaisemiin. Näen ja koen, että kaikki on muuttunut, mutta kuitenkin itsepäisesti haen jotain tuttua. Maisemaa, tunnelmaa, muistoa, jotakin, joka toisi kodin ja oman äidin hetkeksi takaisin lähelleni. 

Viime yönä etsin lähdettä sankan kuusikon keskeltä. Sieltä isäni haki raikasta vettä pullopuolukoilleen. Siellä oli yksinkertainen tuohilippi, josta saattoi hörpätä janoonsa kristallin kirkasta vettä. Parhaat mustikkamaat olivat juuri tuon lähteen ympärillä. Ikiaikojen aikainen polku kulki lähteen ohi. Sitä polkua olivat edeltävät sukupolvet talsineet kulkiessaan kylästä ja pitäjästä toiseen. Lähteellä oli hyvä pysähtyä, virkistyä ja lepuuttaa jalkoja.

Unessa lähde löytyi, vaikka metsä oli muuttunut. Yhtäkkiä näin tutun polun ja näin lähteen. Polku vietti edelleen loivaa rinnettä ylös, ja lähde oli mäen alla entisellä paikallaan. Näin kuinka vesi pulputti lähteen pohjalta ja vesi valui pienenä purona läpi syvän vihreän sammaleen.  Olin onnellinen, vaikka lähde ja sen ympäristö oli kaivautunut syvälle ikään kuin se olisi tehnyt uuden uoman. Kuitenkin tiesin, että tämä se on, tämä on minun oman mustikkametsäni lähde. 

Olen usein miettinyt tätä vanhaa polkua ja sanonutkin papalle, että haluaisin  käydä sen kesällä etsimässä, sen polun ja sen vanhan lähteen. Ottaisin vettä pulloon ja säilöisin siihen syksyllä pullopuolukoita. Metsät on kaadettu ja polun löytäminen on epävarmaa, mutta kuitenkin haluaisin yrittää.  

Jupinaa ja napinaa

Pappa nikkaroittee keittiötä uuteen ilmeeseen. Kiltti kun on, niin suostui toteuttamaan mummon mielessään pyörittelemän vision. Ja vieläpä just niin kuin oli suunniteltu. Nyt näyttää niin nätiltä että:) 

Minä hosuin imurin kanssa puolet päivää. Useammin kuin kerran tuli siinä hikipäässä pyöriessä mieleen, että missä vaiheessa, milloin ihmeessä, mikä oli se vuosi, kun nämä jäsenet . . . tarkoitan siis jalkoja ja käsiä, milloin hiivatissa näistä tuli näin jäykät ja kömpelöt? Kun ei nouse jalka, kun ei taivu ruoto . . . siis kroppa, kun ei kestä olkapäät, ei ranteet, ei peukalot. Kun nilkkoja juilii, selkää kolottaa, lonkasta vetää ja kun ei käänny entiseen malliin edes pää. Ainakin viimeisen vuoden olen ollut tämmöinen turhanpäevänen ja toestaitoinen akanruato. Mieli laukkaisi vielä nuoren tai ainakin nuorehkon ihmisen lailla, mutta tämä maallinen tomumaja pistää joka asiassa hanttiin. Silmäneulaakin on pitänyt isontaa, että saa joten kuten langan neulansilmään. Jos vielä tästä huononee, niin on tartuttava parsinneulaan. Ompele siinä sitten nättiä pistoja!

Tottahan on oltava tyytyväinen tähän mitä jäljellä on. Kunhan tässä tuasiisa jupisen. Se kun kuuluu ihmisoikeuksiin. En tosin ole varma onko jupinaoikeutta kirjattu YK:n ihmisoikeuksien yleismaailmalliseen julistukseen. Ainakin sananvapaus, ajatuksenvapaus ja mielipiteenvapaus siellä mainitaan. Katsonkin siis, että jupinaoikeus liittyy kaikkiin noihin edellä mainittuihin. 

Kun oikein päästelee höyryjä, vaikkapa sitten vain jupisemalla, napisemalla tai motkottamalla, niin hetken kuluttua on jo paljon helpompi olla ja jatkaa tätä jokapäiväistä taistelua . . . päivällä leivästä ja yöllä peitosta. Hih hii! Tuo viimeinen oli vitsi. Meillä, papalla ja minulla, on ihan omat leivät. Jos papan leipää maistaisin, niin makaisin parin tunnin kuluttua kuumeisena peiton alla. Peitto voisi olla joko oma tai sitten papan, sillä ei niin suurta väliä ole, eikä niistä taistella. 

No, nythän tuo olo jo helpotti. Tämä oli sellainen nopea ja yksinkertainen debriefing imurointisession aiheuttaman yhtäkillisen ja odottamatta ilmaantuneen kriisitilanteen jälkeen. Suosittelen jupisemaan:) Lähdenkin tästä kahvinkeittoon.

              

                                          Erilaiset mummot:)

Riehaa

Eilen oltiin papan kanssa kokemassa paikallista talviriehaa. Sää oli talvinen tällä kertaa, toisin kuin oli ollut viime vuonna. Silloin lumen vähyyden vuoksi oli joitakin juttuja jäänyt toteutumatta. Nyt oli tarjolla lumenveistoa, koiravaljakkoajelua, lohenongintaa, monenlaista myytävää, suolaisia ja makeita herkkuja syötäväksi ja lapsille vielä pelleä ja taikuria. Jotkut huimapäät näyttivät jopa miten koskessa uidaan keskellä talvea, siis tilanteeseen sopivat puvut päällä ja kypärä päässä.

Vaikka ei ollut pakkasta kuin nippa nappa miinuksen puolella, niin viima teki ilmasta kylmän. Myyjät olivat varustautuneet kerrospukeutumisella, mutta monella taisi sittenkin olla vilu. 

Tervon Tekevien nuotiolla paistettiin tikkupullaa

Koiravaljakko valmiina lähtöön

Böndeburgereita sai jonottaa

Luminen pyrstö on kuin merenneidolla . . . ehkä sittenkin lohella

Me suuntasimme talviriehasta Kuopioon isoon sairaalaan moikkaamaan velipoikaa. Siellä pötkötteli kasvinkumppani ja kaikesta huolimatta ihailtavan urhealla mielellä kertoili suunnitelmistaan. Mennään rohkeasti eteen päin, hän ja me kaikki läheiset:)

Nyt kun katselen ikkunasta, näen kuinka tuuli tuivertaa ja heiluttelee rantapuiden oksia. On kalsa keli, ja lintulaudoilla käy taas vilske. Tiaiset nakertavat ahkerasti talipalloja ja punatulkut nokkivat maahan pudonneita siemeniä. Orava kävi jo aamulla aikaisin terassilla vikkelästi kurkkaamassa ikkunasta, että joko ne mökin asukit on heränneet.  Närhit pölähtelevät vähän väliä ruokintapaikoille ja hätistävät pois osan pienistä tirpoista. Harmaapäätikkaa ei ole näkynyt pitkään aikaan, eikä sitä meidän mustarastasta. Sen nähtiin joskus pyrähtävän lentoon varastorakennuksen alta. Ettei vaan katala kärppä olisi sitä napannut sieltä iltapalakseen. Juuttaan kärppä:(  

Pappa kävi hakemassa dagens tidningenin eli mullikkasbladetin eli Savon Sanomat. Lähdenkin tästä lukemaan mitä se puolueesta riippumaton keskustapuolueen äänenkannattaja kirjoittaa näin maaliskuun ensimmäisenä päivänä tätä vuotta.