Täälläpä tuasiisa

Pihan elämää seuratessa en voinut olla jakamatta tätä pienen (pienen ja pienen:) ihmisen onnea. Ensimmäinen onni on ilman muuta tuo pappa. Toinen tärkeä ja rakas onni on lapset ja lapsenlapset. Heti kolmantena tulee se onni, että voi ja saa asua maalla ja seurata läheltä luontoa, olla siis luonnon keskellä, vaikka ei ihan korvessa asutakaan. Eikä siellä Jumalan selän takana, kun ei vieläkään ole saatu selville, että miten päin se Jumala seisoo. Että ollaanko edessä vai takana:) 

Oravat tulevat ensimmäisenä aamulla ruokailemaan lintulaudoille ja niiden alustoille. Kyllä ne liikkuvat sukkelasti. Se on yksi hännänhuiskaus, kun orava on männyn latvassa ja hetkessä toisella puolella pihaa. Yksi oravista on oikea linssilude. Ei yhtään arastele valokuvaamistakaan. Usein ne herättävät meidät rapistelemalla pitkin mökin seiniä, kurkkivat ryökäleet kainostelematta ikkunoistakin. Jos niiden kynnet pitäisivät, niin varmaan kiipeäisivät peltikatolle ja laskisivat sieltä liukumäkeä.  

Tulipa mieleen vanha lastenlaulu, Jänö-jussin mäenlasku. Siinä pupu nauroi mäessä kaatuileville lapsille ja uhitteli hyppäävänsä vaikka pilvihin, jos vain saisi sukset. Orava epäili pupun taitoja: "Et kyllä hyppää pilvihin, mä vaikka sua auttaisin. Mä vedon lyön, jos teet sen työn, niin häntäni mä syön." No pupu hyppäsi ja teki satakunta volttia ja ihan ilman holttia lensi vatsalleen kinokseen ja orava säilytti häntänsä. Vieläköhän kukaan muistaa tätä laulua. Minusta se oli hauska, niin kuin moni muukin lastenlaulu. 

Oravien jälkeen pihaan ilmestyvät närhit, harakat, mustarastaat, erilaiset tintit ja punatulkut. Jos ulko-ovea raottaa hyvin hyvin varovasti, niin voi kuulla jo näin aikaisin keväällä monenlaista linnunlaulua: punatulkkujen hentoista viheltelyä, tiasten monimuotoista sirkutusta, urpiaisten helinää ja närhien rääkäisyjä ja keväistä kujerrusta. Mustarastaiden laulua en vielä ole onnistunut kuulemaan, mutta ahkerasti ne käyvät pöyhimässä lintulautojen alustoja ja syksyllä maahan jääneitä puiden lehtiä. 

Neljäs onni on se, että saa olla melkein terve. Jalat ja kädet toimii ja pääkin pelaa enimmäkseen melko kirkkaasti. Joskus on niitä hämäriä hetkiä, johtuu ilmeisesti siitä päänlahotustaudista. Silloin ei muistu mieleen vaikkapa sellainen, että mitä menin hakemaan tai etsimään. Yhtäkkiä vain seisoo keskellä lattiaa ja ihmettelee niin sanotusti huuli pyöreänä, että mitä hiivattia minä tässä teen, tässä keskellä lattiaa. Silloin pitää istua sohvalle ja salaa miettiä ja laittaa ajatuksia järjestykseen. Salaa siksi, ettei pappa taas huomaisi mummon harhailevan. Ja tavarat, ne ne katoilee ihan yhtenään. Ei löydy kirjat ja paperit, ei pääsiäiskoristeet eikä kukkaruukut. Kirkkaasti on mielessä, että ne oli siinä mäntypuisen kaapin ylähyllyllä. Siis silloin, kun asuttiin Helsingissä. Mutta se kaappi juutas on pudonnut kyydistä  jo monta majanmuuttoa sitten. Ei siis auta kuin etsiä . . . tai sitten unohtaa koko juttu. 

Sellaista on Kettukiven mummon onni ja eiköpähän tuo liene samanlaista onni papallakin. Hyvää sunnuntaita. Kirjoittelen tuasiisa, kunhan tulee juttua mieleen:)