Ollaan kahdestaan täällä maaseudun rauhassa, pappa ja Kettukiven mummo. Ja ollaan niin tyytyväisiä. Ei kaivata ilotulitteiden räiskintää, kuohuviinipullojen poksahteluja tai lasien kilistelyä.  Näin on hyvä. Kaivellaan jääkaapista joulun tähteitä, kuunnellaan musiikkia tai katsotaan telkkua.

Nuoret kaipaavat ja tarvitsevat elämää ja hälyä ympärilleen. Ja hyvä niin. Heille kuuluu ilo ja juhlinta ihan kuin luonnostaan. Nuorena jaksaa ja nuorena kiinnostaa eri asiat kuin vanhempana. Tämä kaikki ilo suodaan heille ja kaikille heille, joille se on tärkeää. 

Aika monta uutta vuotta olin vastaanottamassa työtä tehden. Siltä ajalta on jäänyt mieleen erityisesti yksi uudenvuodenyö. Silloinkin ympärillä räiskyivät ilotulitusraketit. Kävelin käytävillä, kurkistelin huoneisiin ja valvoin vanhojen unta. Yhdestä huoneesta löytyi tyhjä sänky. Asukasta ei näkynyt käytävillä eikä toisissakaan huoneissa. Etsin ja etsin ja hätäännyinkin jo, että vanha oli ehkä sittenkin livahtanut ulos lukittujen ovien taakse. 

Päätin vielä kerran  kurkistaa huoneeseen ennen kuin soittaisin poliisille. Jospa  vanha olisi kuitenkin osannut tulla takasin sänkyynsä. Silloin huomasin jotain pilkottavan sängyn alta. Hetkessä olin nelin kontin sängyn vieressä ja siellähän kadonnut oli, aivan seinän viereen kiepsahtaneena ja päiväpeittoonsa kietoutuneena.

Muistot olivat vieneet vanhan ihmisen vuosien takaiseen Elisenvaaran ratapihan pommitukseen. Junat olivat olleet täynnä evakoita. Tämän tarinan sängyn alle piiloutuja oli silloin vielä parhaassa iässä ja pelastui täpärästi pommituksesta.  Jutustelun jälkeen vanha  rauhoittui takaisin vuoteeseen.  Ulkoa kuulunut paukekin oli jo miltei vaimentunut.

"Uusi vuosi on edessä kuin avaamaton kirja. Tarina on vielä tuntematon, juoni paljastuu päivä päivältä. Elämän sivuja kääntelemällä meille selviää miten tulevan vuoden tarina kulkee, mitä iloja ja suruja vuosi tuo elämäämme".

Uusi vuosi jo kurkkii nurkan takaa. Pidetään vastakin huolta toisistamme, annetaan aikaa, autetaan, kiitetään ja pidetään kiinni unelmista. Kiitos kaikille lukijoille:)  

Siitä myö ollaan onnellisia, että sentään uattona suatiin naattia valakeesta joulusta. Sitten tulkii nii leuvot kelit ja vessatteet, että lumet män mänöjään. Eiköpää lie ollunna jo kolomas kerta tämän talaven aekana, ku lämpimät ilimat ja satteet sulatti valakosen muan. 

Tämä on nyt sitä ilimastonmuutosta. Enne vanahaa ei tiijetty semmosista muutoksista mittää. Joskus äetvaenaa kimpaantu ja aakas tuvan ja porstuan ovet selälleen ja sano, että eihän tiällä henki kierrä ies persesilimän kaotta, kun tupakankäryä on kuin seppäin pajassa. Niin muuttu tuvan ilimasto ja myö nuorimmat penskat kiivettiin uunin piälle pakkasta pakkoon. Sieltäpä olkii turvallista katella miten savu häläven ja raekas ilima tunki lämpimään tuppaan.

Olha siellä tuvan ilimastossa paljo muutakii tuuletettavoo. Ol pihkasten mehtärynttyitten ja hikisten kumsuappoitten hajuja ja ol sitä ruuankäryäkkii. Hellaalla suatto olla tirripaesti tirisemässä paestinpannussa tae jaahot ruskistumassa kastiketta varten. Pottuhuavikkaat kiehu ja äet touhus esliina eessä ja huivi piässä. Ai, että on tuasiisa äetii ikävä ja kaekkia niitä vanahan kodin hajuja. Sitä kun tulloo tarpeeks vanahaks, niin kaekki vuoskaasia unohuksissa olleet asiat muistuu mieleen. Oottakee vuan, kuha outta työkii nii vanahoja.

Joulusta tul mieleen, että kerran se joulupukki käväs meilläkii. Pettymys olj kuitennii karvas, kun het hoksasin pukin erikoesluatusesta kävelytyylistä nuapurin Eenoks. Kaipa sain jonnii lahjannii, mutta siitä joulusta on jiäny mieleen vuan pukin virkoo toemittannu Huttusen Eino. Missähä lienöö tuokii mies? Liekö jo siellä, minne veljpoekakii tekköö lähtöö? Ja meille jäläkeen jiäneille jiä vuan suru, ikävä ja kullatut muistot.