Siitä myö ollaan onnellisia, että sentään uattona suatiin naattia valakeesta joulusta. Sitten tulkii nii leuvot kelit ja vessatteet, että lumet män mänöjään. Eiköpää lie ollunna jo kolomas kerta tämän talaven aekana, ku lämpimät ilimat ja satteet sulatti valakosen muan. 

Tämä on nyt sitä ilimastonmuutosta. Enne vanahaa ei tiijetty semmosista muutoksista mittää. Joskus äetvaenaa kimpaantu ja aakas tuvan ja porstuan ovet selälleen ja sano, että eihän tiällä henki kierrä ies persesilimän kaotta, kun tupakankäryä on kuin seppäin pajassa. Niin muuttu tuvan ilimasto ja myö nuorimmat penskat kiivettiin uunin piälle pakkasta pakkoon. Sieltäpä olkii turvallista katella miten savu häläven ja raekas ilima tunki lämpimään tuppaan.

Olha siellä tuvan ilimastossa paljo muutakii tuuletettavoo. Ol pihkasten mehtärynttyitten ja hikisten kumsuappoitten hajuja ja ol sitä ruuankäryäkkii. Hellaalla suatto olla tirripaesti tirisemässä paestinpannussa tae jaahot ruskistumassa kastiketta varten. Pottuhuavikkaat kiehu ja äet touhus esliina eessä ja huivi piässä. Ai, että on tuasiisa äetii ikävä ja kaekkia niitä vanahan kodin hajuja. Sitä kun tulloo tarpeeks vanahaks, niin kaekki vuoskaasia unohuksissa olleet asiat muistuu mieleen. Oottakee vuan, kuha outta työkii nii vanahoja.

Joulusta tul mieleen, että kerran se joulupukki käväs meilläkii. Pettymys olj kuitennii karvas, kun het hoksasin pukin erikoesluatusesta kävelytyylistä nuapurin Eenoks. Kaipa sain jonnii lahjannii, mutta siitä joulusta on jiäny mieleen vuan pukin virkoo toemittannu Huttusen Eino. Missähä lienöö tuokii mies? Liekö jo siellä, minne veljpoekakii tekköö lähtöö? Ja meille jäläkeen jiäneille jiä vuan suru, ikävä ja kullatut muistot.