Minun veljeni on vahva taistelija. Tänään on vuosi siitä, kun hän sai tuomion: Elinaikaa olisi korkeintaan kahdeksan kuukautta. Mutta hän taistelee jatkoajalla, roikkuu kaksin käsin kiinni elämänsyrjässä. Enkelitkö häntä kannattelevat?
Kerran eräs Laina-mummo sanoi hoitajaa kehuakseen: "Sinä oot taivaasta, jalat maata hippoo." Veljen jalat ovat jo irti maasta. Taivas on lähettänyt kutsujaan jo monta kertaa ja ote on ollut irtoamaisillaan yhtä useasti. Vahva veljeni taistelee päivän kerrallaan, mutta on kuitenkin koko ajan valmiina lähtemään lopulliselle matkalle.
Yöt kuluvat sairaalassa, mutta monena päivänä viikossa muutaman tunti vierähtää kotisohvalla. Siinä on paras olla, siinä löytyy tuttu lepoasento, sellainen, että kivut rauhoittuvat siedettäviksi. Koti on jokaiselle se rakkain paikka maailmassa, etenkin jos siellä on myös se maailman rakkain ihminen.
Tänään käytiin moikkaamassa veljeä. Siinä kotisohvalla veli köllötteli silmät kiinni. Ei hän nukkunut, kunhan vaan leppuutti silimiään. Siinä silimiä leppuutellessa vaihdettiin kuulumiset ja ihmeteltiin sitä lumimäärää mitä taivaalta on tullut. Silitin veljen poskea lähtiessä. Sovittiin, että nähdään taas. Kyllä hän lupauksensa pitää.
Viikonloppu alkaa perjantai-illasta. Lepäillään, autetaan toinen toistamme kotitöissä, ollaan yhdessä ja silitellään toisiamme. Hyvää viikonloppua:)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti