Aurinko paistaa Kettukivellekin. On jo aavistus keväästä ja sitä myöten herää myös unelma kesästä. Hanget hohtavat, on oikein akvarellistin talvipäivän valo. Nyt pitäisi siis mummon olla maalailemassa, mutta täälläpä mummo istuu parvella ja kirjoittaa.
Aamulla anivarhain pyöräytin pullataikinan ja paistoin voisilmäpullia ja muutaman sydämellisen pullankin. Sittenpä pitikin ottaa nokkaunet keskellä päivää.
Eilen ajeltiin Pieksämäelle kyläilemään hyvän ystävän luo. Hän on sellainen tolokun naesimmeinen. Olipa kiva nähdä pitkästä aikaa, oli mukava jutella ja muistella. Pappa ja tämä tolokun naesimmeinen herättelivät yhteisiä lapsuusmuistojaan. Siinä samalla sivuttiin entisiä kylän asukkaita ja paikkoja. Katseltiin valokuvia ja tunnistettiin sukulaisia ja kyläläisiä.
Valokuvat oli otettu vuosikymmeniä sitten ja ihmiset niissä olivat enimmäkseen nuorensorttisia. Aika oli ikään kuin pysähtynyt. Monessa otoksessa poseerattiin ajalle tyypillisesti. Seisottiin vistin = kuistin edessä tai sireenipensaan juurella ja ilmeet olivat kovin vakavia, virallisia.
Voin kuvitella sitä hälinää ja hyörinää, kun on asettauduttu kuvattavaksi. Lapset on komennettu eturiviin, vanhukset tai hääpari on asetettu kuvan keskelle. Joku takariviin pyrkinyt on kiskottu hihasta vastentahtoisesti mukaan kuvaan. Kameran omistaja on sitten mennyt juhlakansan eteen ja ottaa räpsäyttänyt valokuvan. Kuvattavat ovat melkein pidättäneet hengitystään ja kuvanoton jälkeen parvi on pyrähtänyt omille tahoilleen, kuka takaisin tupaan jatkamaan kahvinkeittoa, kuka tuvan taakse ottamaan maistiaisia.
Kuuntelin korvat höröllään, sillä nämä kaksi muistelijaa, Kettukiven pappa ja tämä naesimmeinen, he todellakin muistavat ja osaavat kertoa elävästi ja huumorilla höystettynä lapsuusmaisemiensa tapahtumista, taloista, mökeistä ja niiden asukkaista. Nämä tarinat pitäisi vielä joskus saada kansien väliin. Sitä olen tuolle papalle yrittänyt tolokuttoo. Suapha nähä milloka tarttuu tuumasta toemeen . . .
Muistelujen myötä Martta, Tuomas, Kuappo, Uuno, Kake, Iivo, Alma, Katri, Esa, Sylvi ja monet muut kyläläiset heräsivät hetkeksi ikään kuin henkiin. Teillä ja poluilla oli taas elämää, pihoilla ja pelloilla vilskettä. Niin kauan, kun löytyy näitä muistelijoita, niin kauan edes osa menneestä elämästä, elämäntavasta ja ihmisistä säilyy "elävinä".
Ollaan siis tolokun immeisiä ja herätellään vanhoja muistoja. Muistelu on mitä parhainta aivojumppaa ja ehkäisee siis myös päänlahotustaudin etenemistä. Sillä samassa veneessä ollaan kaikki me vanheneva väestö. Siis sen lahotustaudin suhteen . . .
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti