Porvoossa

Pieni mehutahmakäsi kädessäsi, pienet sormet sormesi ympärillä. Olin jo unohtanut, miltä sellainen pieni käsi tuntuu. Ja sen miten paljon pienet jalat ottavat askeleita ja hyppyjä. Juuri, kun luulet, että nyt sitä mennään suorinta tietä puiston poikki, pienet jalat päättävätkin tehkä pompun oikeaan, toisen vasempaan ja kas, nyt mennäänkin toista reittiä. Ja miten paljon suu kertoo, vaikka kaikki kirjaimet eivät vielä löydykään. Kuinka hän on käynyt äidin kanssa lismassa ostoksilla, miten vihleä ukkeli näyttää, että nyt saa mennä, ja omassa kotona ollaan Vilonkalulla. Tämä on sitä ihanaa sanojen helinää mummon ja papan korville. 

Eilen oltiin Falgullan kotieläinpihalla. Siellä oli parasta pienen pieni maitolaituri ja sen portaat. Pihakeinussa keinuttelu oli sekin mukavaa ja pienet hiekkapolulta löytyneet kivet. Mummolla on vieläkin taskussa tallessa kolme pientä kiveä. Ne tyttö laittoi mummon käteen loistavin silmin. 

Muistui mieleen, kun melkein tasan kolmekymmentäkaksi vuotta sitten oltiin Tukholmassa. Tytön isä sieppasi kiven suuhunsa jostakin keskusta puistosta, eikä antanut sitä pois, päättäväinen kun oli. Kivi oli välillä suussa, välillä tiukasti pienessä nyrkissä. Sen mukana tuli ainakin maailman välkiluvun verran bakteereja, mutta poika säilyi hengissä ja pojan kiviaarre kulki mukana kotimaahan asti. 

Nähtiinhän kotieläinpihassa toki eläimiäkin. Niin kuin possu, joka oli istunut kuralätäkköön eikä ollut muistanut käydä pyllynpesulla. Oli myös lampaita paksussa turkissaan. Voi niitä ressukoita. Ne olivat aivan kuumuudesta läkähdyksissään. Kanahäkin kukkokin oli niin kuumissaan, että kellotteli hiekassa kyljellään. Vaivoin jaksoi pari kertaa kiekaista. Kuka sitä nyt helteellä viitsii, ei kukko kukonhommiaankaan:) Kanat kyllä nokkivat ahkerasti ja keräsivät kupunsa täyteen ruokaa. Kukko nääs vain kiekuu, mutta kanan pitää pyöräyttää muna päivässä. Tasan ei mene nallekarkit kanalassakaan:( 

Tänään käytiin sitten Porvoossa. Ensin tietenkin torilla herkkuhetki herneillä ja mansikoilla. Sitten Kaupunginpuiston Muumileikkipuistoon. Oli lämmintä, oli vilinää ja vilskettä ja aivan uusi leikkipuisto. Niin kuuma ilma, huh huh. Pappa jaksoi kulkea tytön mukana, antaa vauhtia ja auttaa liukumäen portaissa. Mummo istui penkillä puiden varjossa ja odotteli, että syke löytäisi taas oikean rytminsä. Löytyihän se sitten paluumatkalla autossa istuessa. 

Jos käytte lasten kanssa Porvoossa, kannattaa mennä Muumileikkipuistoon. Voi siihen tutustua ilman lapsiakin, mutta liukumäkeen saattaa juuttua kiinni aikuisen ahterinsa kanssa:)

 

Entisillä kotikulmilla

Täällä asuimme 20 vuotta. Se on aikamoinen huikonen ihmisen elämässä. Majanmuutto sattui 1980-luvun kovimpien pakkasten aikaan. Muutto maaseudulta omakotitalosta pääkaupungin lähiön kerrostaloon oli jo sinänsä suuri asia, niin minulle kuin lapsillekin. Papalle kaupunki oli jo jokseenkin tuttu. 

Lasten talvihaalarit, rukkaset ja kengänpohjat menivät joka ilta pesuun. Niissä oli niin paljon koirankakkaa. Lapset olivat tottuneet puhtaaseen lumeen, eivätkä osanneet varoa lumessa peuhatessaan. Kyllä minulle tuli  niin monta kertaa itku ja ikävä. Lapset puhuivat vain kotimurrettaan eli savvoo. Hiljoo ja kovvoo. Minä enimmäkseen kovvoo, kun yritin pitää järjestystä yllä. Pianhan uusi puhetapa tarttui lapsiin, ja he saivat kavereita pihapiirin lapsista.

Minäkin totuin pikku hiljaa kaupungin hulinaan, sain töitä ja pääsin sitten opiskelemaan uuteen ammattiin. Lapset löysivät harrastuksia. Oli yleisurheilua Helsingin kisaveikoissa, jääkiekkoa useassa joukkueessa ja pianotuntejakin yksityisellä soitonopettajalla. Perheessä oli menoa ja meininkiä niin, että nyt voi vain ihmetellä miten siitä kaikesta selvittiin.  

Ensimmäinen koti Helsingin Laajasalossa oli ensimmäisen kerroksen kulmahuoneisto.

Viiden vuoden kuluttua muutettiin rivitaloon Vuosaareen

Siitä viiden vuoden kuluttua uuteen kerrostaloon Vuosaaren Kallahteen

Ja jälleen viiden vuoden kuluttua pienempään asuntoon, tämäkin Vuosaaressa.

Seuraava koti olikin jo entisessä kotikaupungissa, Kuopiossa, lähempänä omia juuria. Kyllä tekniikka on ihmeellistä, kaikkien kotien kuvat löytyivät netistä aivan ensi yrittämällä! 

Tänään teimme kierroksen entisillä kotikulmilla. Voi miten paljon oli muuttunut ja paljon oli myös entisellään. Oli noussut tosi paljon uusia kerrostaloja. Puut ja pensaat olivat kasvaneet ja asuintalot olivat jotenkin vanhan näköisiä. Kaikki oli kuitenkin niin tuttua, niin kuin esimerkiksi metrojunan ääni. Sen kylläkin totesin, että en todellakaan kaipaa näille nurkille. Joitakin ihmisiä kaipaan, niin kuin opiskelukavereita ja työtovereita. Ja kaikista eniten tietenkin meidän lapsia. He kaikki juurtuivat tänne, eivätkä ehkä täysin ymmärtäneet miksi halusimme takaisin Savoon, sinne omille juurille, Kettukivelle, Iisveden rannalle, kalakukkojen kaupungin kaduille ja torille, metsiin ja ahoille, sinne papan ja mummon omaan sielunmaisemaan. Siellä on meidän koti:)

Etelänmatkailua

Aamulla aikaisin jo huomattiin, että kuuma tulee tästäkin päivästä. Mummona sain muuten uuden tittelin. Olen tämän vuoden unikeko. Pappa on kateellinen. Sekin haluaisi olla näin lahjakas kuin minä. Unilahjakas:) Siis kuuma oli ja on edelleen. Täällä etelässäkin, Lepsämässä. 

Jälleen kerran olemme kiitollisia ilmastoidusta autosta. Muuten matkailu olisi jäänyt pikaisiin kauppareissuihin kirkolle. Nyt 450 km mennä hurahti vanhalla rutiinilla. Olga, se on meidän auton lempinimi, ei kuitenkaan mikään Volga, toi meidät turvallisesti perille. Mitä nyt pappa vähän rattia käänteli. 

Ja heti potut tulelle, kun perille päästiin ja kylmälaukusta jääkellarin lohta. Mitä sitä muuta kaipaakaan? Perunaa, kalaa ja voita päälle. 

Nyt pian nukkumaan. Huomenna paimennamme ihmistaimea, kaksi vuotta ja kolme kuukautta on ikää mummon ja papan kullalla.

 Nämä kuvat on otettu Posion Pentik-museon kokoelmista

Huh hellettä sano mummo, ku . . .

Papan kanssa kotiuduttiin torstaina siltä "pikku reissulta". Me matkattiin ihan fiiliksen mukaan. Loppujen lopuksi matka jatkui Kilpisjärvelle ja Skibotniin asti. Melko kivasti meni matkanteko. Vain takaisin tullessa Kilpisjärven ja Rovaniemen väli otti voimille, oli suorastaan tuskallista. Minuun koski ja pappa kärsi siitä, että minuun koski! On se semmonen tuo pappa:) Parasta koko reissulla oli ilmastoitu auto ja Saana tunturi:)

Saana Kilpisjärven takana

Nyt ollaan oltu pari päivää kotona. Perjantai meni toipuessa aikaerorasituksesta, jetlaakista. Norjassa kun aika on tunnin jälessä:) Hyvä ettei saatu sydänlaakia, kun postilaatikosta löytyi lasku poikineen. No, ilmastomuutoksesta väsymys ei ainakaan johtunut. Pohjoisessa nääs oli melkein yhtä helle kuin täällä Kettukivellä. Ehkä väsymys johtui sittenkin kertyneistä vuosikymmenistä. Ensi töiksi piti aamulla rientää kirkolle verikokeisiin. Iltapäivällä sain tulokset ja kaikki on taas kunnossa! 

Piha ja puutarha oli kärsinyt yllättävän vähän näinä hellepäivinä. Nurmikko tosin on alkanut kuivua ja rapisee ikävästi jalkojen alla. Kaivoon ei ole uskallettu edes kurkistaa. Kasteluvedet kannetaan järvestä, siis pappa kantaa. Pesulla käydään saunassa ja järvessä. 

Kesäkurpitsat olivat pullahtaneet pitkiksi. Niitä viedään tänään Helsinkiin tuliaisiksi. Kasvihuoneen vieressä iso kurpitsa kasvattaa kolmea hedelmää. Onko kurpitsa hedelmä? Taitaa olla vihannes:) Joka tapauksessa kolme on tulossa. Kurpitsahillo on muuten tosi hyvää. Vähän sitruunaa joukkoon tai omenaa tai porkkanaa. Maistuu sitten talvella viilin tai rahkan päällä. 

Kurkkupenkkiin nousi loppujen lopuksi 30 siemenestä vajaa puolet, vaikka kaikki näyttivät esikasvatuksessa itävän. Joensuusta ostettiin vielä kymmenen taimea lisää. Suurta kurkkusaalista ei ole kuitenkaan tulossa. Taimet ovat edelleen tosi kitukasvuisia. Jokin meni pieleen, kun vain tietäisi, että mikä. Kertokaapa te, jotka luette tätä lokia. Blogi on savoksi loki:) 

Kasvihuoneessa on ensimmäiset tomaatit jo kypsyneet ja kasvihuonekurkut kasvattavat pituuttaan. Siellä näyttää siis hyvältä. Mansikkapenkistä kerättiin korillinen kypsiä ja makeita mansikoita. Porkkanat ja herneetkin näyttävät pärjäävän kohtuullisesti. Kehäkukat suorastaan loistavat kukkapenkissä ja äitienpäiväruusu on puhjennut uudestaan kukkaan. Totta puhuen luonto ja Kettukiven piha kaipaa kipeästi vettä. Sillä aikaa, kun ollaan piäkaapunnissa, saisi sataa oikein kunnolla. Sadetta odotellessa:) 

Lämmintä riittää edelleen. Eilen oli mittarissa varjopuolella 33 astetta. Jos mittarin laittaisi aurinkopuolen terassille, se varmaan räjähtäisi. Terassin laudatkin ovat niin kuumia, ettei viitsi paljain jaloin kulkea. Järvivesi on liian lämmintä. Ei nyt ihan kiehu, mutta ei paljon muutakaan:)

Pappa on kantanut järvestä satoja litroja vettä kasvihuoneeseen, kurkkupenkkiin, kurpitsoille ja kesäkukille. Tänään me taas lähdetään. Tällä kertaa etelää kohti pikku-Annin luo. Muistutellaan mieliin millaista on olla pienen lapsen kanssa. Siispä seuraavaan kertaan. Pysykäähän hengissä helteestä huolimatta. Muistakaa juoda paljon, vettä:)

Maantien varrelta

Me aina papan kanssa pyörähdellään pienillä reissuilla. Ihan silleen yhtäkkiä ja ilman sen tarkempaa suunnitelmaa. Nytkin pyrähdettiin Kettukiveltä samoihin aikoihin, kun talitiaisen poikaset lensivät suureen maailmaan saunan päädyn pesäpöntöstä. Ei kai niilläkään ollut sen kummempaa suunnitelmaa. Päättivät vaan kokeilla uusia siipiään. Sama se oli meilläkin. Ajateltiin testata mummon siipiä eli miten onnistuu matkanteko iskiaskivun kanssa. Onnistuu se, jos muistaa napata niitä valkeita pitkulaisia painkillereitä. Niitä, jotka vähän sekoittavat päätä, siis vielä entisestään. Huh sentään! On niillä muitakin sivuvaikutuksia, mutta niistä joskus toisen kerran. 

Maisemat vaihtuvat rivakasti silloin, kun pappa on ratissa. Ihan eri meininki kuin mummolla:) Vähän väliä teiden varsilla on pieniä ja vieläkin pienempiä hylättyjä asumuksia. Joissakin on jo katot painuneet sisään tai mökit ovat aivan puiden ja pensaiden kätköissä. Saunan ovet retkottavat auki ja navetan nurkat ovat vinksin vonksin. Silloin surettaa:(

Nämä kodit on rakennettu tarpeeseen. Piha on vilistänyt lapsia. Äiti on kulkenut tuvan ja navetan väliä. Navetassa on ollut lehmä tai kaksi. Pienet peltotilkut on raivattu käsipelin hiellä ja vaivalla. Pihasta on lähdetty ensin kyläkouluun, sitten leivän perässä maailmalle, kuka lähelle kuka kauemmaksi. Sitten lehmät on laitettu korkealaitaiseen, pellot kääritty pakettiin ja mökin elämä on hiljentynyt. Usein ensin on isä viety kirkkomaahan ja äiti muuttanut kirkolle lähemmäksi lääkäriä. Piha on hiljentynyt lopullisesti. Ruoho kasvanut pihalle, puut ja pensaat vallanneet pellot ja pihatien. Niin surullista, kukaan ei enää pidä huolta. Lapset ehkä käyvät kerran kesässä. Siivoavat hiiren jätökset pöydiltä ja kaapeista ja toteavat, ettei näissä olosuhteissa voi lomaansa viettää. Siellä nököttävät vanhat kodit yksin ja hylättyinä. Surullista!

Kansakoulu

Kylän laidalla tyhjä kansakoulu
Ei ole kansaa, ei tarvita koulua.

Koulun ikkunat katsovat tyhjinä
tyhjää pihaa, tyhjää kylätietä.

Kansa on kaukana
Petosella, Itäkeskuksessa, Kontulassa.

Nelijalkaisia Kettukivellä

Puolet mummon lapsista on Kettukivellä. Heidän mukanaan on myös neljä nelijalkaista. Kaikki koiria. Tässä heistä kuvia. Jos paikalla olisi vielä Minni ja Siiri, niin kaikki mummon ja papan nelijalkaiset lapsenlapset olisivat paikalla. 

Pikku-Onni ja mummon poika

Pikku-Onni viihtyy tosi hyvin Kettukiven rantavedessä. Onni toimii myös erinomaisesti nurmikon ilmaajana. Painoa on noin 80 kiloa, mutta Onni on täynnä koiran elämäniloa. Edullinen, tarvitsee vain ison vadillisen koiranmuonaa. Lannoittaa = liukumiinoittaa samalla isonkin pihan.

Hänellä on ikää jo melkein 13 vuotta

Hän on lauman vanhin. Väritys on harmaantunut ja kuulo huonontunut, mutta hajuaisti toimii. Hän viihtyy omilla poluillaan. Hän seurailee sivusta nuorempien vilskeitä. Asenne on hyvin eläkeläinen! 

Pikkupikku viihtyy papan rapsutettavana

Hän on kaikista pienin. Jo 7-vuotias, mutta edelleen pentukarvassa. Ihanista pyöreistä nappisilmistä lumoutuvat kaikki kaksijalkaisten rodun edustajat.

Pikku piilottelee varpaitaan

Tämä veitikka on suoranainen selviytyjä. Hän on syönyt Buranat, tukullisen seteleitä ja yhden television kaukosäätimen ja on edelleen elävien kirjoissa! Hän on myös varsinainen punkki-imuri, koska allergian vuoksi ei voida lääkitä punkinestolääkkeillä tai -pannoilla.

Nami nam

Lapsuus tuli mieleen, kun pujotin mansikoita heinään. Pieniä punaisia ja ihanalle tuoksuvia luonnon ihmeitä. Niitä kasvaa Kettukiven kukkapenkissä. Ei siis tarvitse mennä sen kauemmaksi. Jo monena päivänä olen saanut poimia niitä kämmenen kuppiin. Aina on nuuhkaistava metsämansikoiden ihanaa tuoksua. Se on yksi niistä tuoksuista, joita haluaisin talteen talven pimeitä iltoja varten. Yhdessä pullossa olisi vanamoiden tuoksua, toisessa kielojen ja sireenien. Pappaa varten olisi  oma mesiangervon tuoksupullo. Se tuoksu on papan mielestä kaikista parhain:)

Vaan eipä onnistu tuoksujen pullottaminen. Ne on vain säilöttävä muistin sopukoihin ja sieltä sitten houkuteltava mielikuviin syksyn synkkinä iltoina. Purkkiin ja pulloihin sen sijaan voi säilöä kesän antimia hilloina ja mehuina. Tänään haetaan paikalliselta torilta laatikolliset mansikoita. Suurin osa pakastetaan, mutta muutama litra tehdään maistuvaksi mansikkahilloksi.

Huvireissu

Mummo, siis minä, olin eilen illalla "viihteellä" eli työporukan mukana viinitilaristeilyllä. Olikin tosi mukava nähdä työkavereita. Ei yhtään ahdistanut, päin vastoin, ihan täyttä iloa koko reissu. 

Ensin naatittiin maittava ateria m/s Queen R:llä. Ruoka oli hyvää, harmi vaan, että kannuvesi oli haaleaa ja ummehtuneen makuista. Tuli väistämättä mieleen, että kokki tai messityttö oli kaikessa kiireessään kauhaissut kannullisen Kallavettä. Heti vettä hörpätessäni jo kaduin, etten ottanut jotain muuta ruokajuomaksi. Päätin olla kuitenkin näennäisen tyytyväinen, että näillä mennään! Minkähän takia, nyt ihmettelen?

Siinä ruokaa nauttiessa ihailtiin maisemia. Laiva teki kierroksen Saaristokaupungissa ennen kuin rantautui viinitilan laituriin. Nähtiin monta aivan rannalle rakennettua rumaa uutta taloa. Ruma on nykyään sama kuin rahakas eli kallis eli tavalliselle sukankuluttajalle saavuttamaton! 

Rannoilla oli myös monta vanhaa kesämökkiä. Kesämökin rauha on tosin niillä seuduilla menetettyä omaisuutta. Ääniä kuuluu niin maalta kuin Kallamereltäkin, kulkijoita riittää. Eikä saunasta voi pulahtaa uimaan syntymäpuvussaan, aina pörrää lähettyvillä skoottereita, veneitä tai laivoja. 

Toista se on meillä Kettukivellä! Vastarannalla ei asu ketään, lahdella näkyy joskus harvoin soutelijoita. Naapurit nyt vähän meluavat, mutta kaikkeen tottuu tietyssä määrin. Ihan niin kuin niihin härkälintuihin. Nekin rääkyvät, mutta kuuluvat ikään kuin maisemaan ja kesään. Mummokin voi hypätä laiturilta järveen kelteisillään eikä ablodeja kuulu! Mitä nyt vastarannalla puita kaatuu hyökyaallon seurauksena, mutta ei se haittaa, se on naapurin metsää:)

Ohoh, taisi tulla väärä kuva. Viinitila kuitenkin:)

Viinitilalla sitten isäntä opasti meitä oikein juurta jaksain miten viinilasia pidellään kädessä, miten viiniä keikutellaan lasissa, miten seurataan itkeekö viini, miten viiniä purskutellaan suussa ja hengitellään nenän kautta sisään ja ulos ja viedäänpä nenä ihan lasin sisään ja nuuhkaistaan. Hyvää tietoa kaikki, kuuluu varmaan siihen kategoriaan: Olen osaava eurooppalainen! 

Ajattelin, että mitähän olisi tapahtunut, jos olisin alkanut nuuskimaan laivan kannuvettä. Olisinko aistinut antavan (rich), elinkaarensa huipulla olevan maun vai kenties harteikkaan (robust, heavy) eli maaperästä, siis tässä tapauksessa järvenpohjasta johtuvan maun? Olkoon koko vesijuttu. Oma moka, kun en tilannut lonkeroa tahikka siideriä!

Joka tapauksessa tosi hyvä reissu:) Tekisi mieli kutsua vastavuoroisesti koko työporukka tänne Kettukivelle. Pappa lämmittäisi saunan, minä laittaisin niin mielelläni hyvää ja maistuvaa ruokaa. Jotain herkullista oman puutarhan kesäkurpitsoista, pinaatista, mangoldista, Iismeren ahvenista ja pakkasesta löytyisi vielä viime kesän kanttarellejakin. Ja tarjoaisin puhtaista laseista raikasta ja kylmää kaivovettä:) 

Suru on työtä

Surua kyynelin kastella täytyy,
jotta se puhkeais kukkaan.
Helli ja hoivaa, varoen vaali,
ettei se menisi hukkaan.

Yritän pukea sanoiksi tunteitani, joita vanhimman siskoni kuolema on herättänyt. Olen käynyt muistoissani uudestaan kaikkien läheisteni menetykset. Ehkä niiden käsittely jäi aikoinaan kesken tai peräti kokonaan tekemättä. Ehkä oma ikääntyminen ja se tosiasia, että joka hetki olen itsekin lähempänä omaa kuolemaani, nosti asiat niin vahvasti mieleeni. Surin uudestaan vanhempiani, veljeäni, mummoa ja monia muita sukulaisiani, jopa ennen minua syntyneitä ja kuolleita sisaruksiani. 

Itkuja varten on ihmisen silmät,
vieriköön kyyneleet.
Tuleeha tuolta se toinen päivä,
kun on kepeät askeleet.

Ajatukset ovat kiitäneet kuin vuoristorataa. Sanomatta jääneet sanat ovat pulpunneet sydämeni sopukoista. Miksi en sanonut heille, että he ovat minulle tärkeitä, miksi en osannut tarttua käteen ja olla lähellä? 

Pois älä oveltas käännytä koskaan,
suru jos koputtaa, milloin
pyydä se sisälle, syötä ja juota,
tarjoa yösija silloin.

Se, mitä kunniavieraasi kertoo,
kätke se sydämees tarkoin.
Ei niitä oppeja kirjoista löydä,
et ostaa voi miljoonin markoin.

Olin vasta toukokuussa tutustunut vanhimpaan sisareeni, kun hän jo olikin yhtäkkiä poissa. Hän oli muuttanut naapurimaahan ennen syntymääni, eikä meille koskaan ennättänyt syntyä oikeaa sisaruussuhdetta. Kun erosimme viimeisen kerran, tiesin jo, ettei me enää koskaan tavata. Jäi vain muistot.

Sitten kun kukkanen kesän on nähnyt,
hajoo se maahan, on multaa.
Näet sen silti kukkana aina,
muistot on kalleinta kultaa.
Eikö sun vieraasi asumaan jäänyt,
lähti se muualle matkaan.
Vielä se tulee, mennäkseen jälleen
lähemmän kuin aavistatkaan.
                                 Jenni Vartiainen, Suru on kunniavieras

                                                    

Kulttuurimatka

Maaseudulla on kulttuuria, sen saimme iloksemme todeta eilen illalla. Olgan (auton kutsumanimi) nokka suunnattiin illan suussa kohti Talluskylää. Papan mielessä oli rosvonpaisti. Minua kiinnosti enemmän Ovet-näyttely. 

Pappa oli tosi tyytyväinen ruokatarjontaan. Hän on nääs todellinen lihansyöjä! Itsekin tosin katselin vesi kielellä herkullisen näköistä paistiannosta:) Minulle riitti tällä kertaa kuitenkin mukillinen kahvia. Hyvää oli sekin ja sain gluteenittoman pullankin. 

Rosvonpaisti-illassa oli herkullisen ruuan lisäksi tarjolla oikeaa asiaa ja hauskaa ohjelmaa. Palokuntanuoret näyttivät kuinka autetaan onnettomuuden uhria. Lähihoitajaopiskelija (nuorempi sammuttaja) esitti lyhyen ja ytimekkään oirekuvauksen aivoinfarktista ja nopean avunsaannin tärkeydestä. Huttuset esiintyivät laulaen ja soittaen. Olipa mukana yleisöä hauskuttamassa repäisevällä naurullaan myös Aira Samulinin kaksoisolento. 

Maha täynnä, Papan siis, siirryimme Ovet-näyttelyyn. Siis kerrassaan mainio idea. Kylän keskustaan neljän tien risteykseen pystytetyn ympäristötaideteoksen tulisi saada ehdottomasti valtakunnallista huomiota.

Heinäpellolla seisoi arvokkaasti kymmeniä ovia, ikivanhoja, vanhoja ja nuorempia. Savusaunan, aitan, huussin, navetan, kammarin, tuvan, kaupan, kesämökin. Kaikki ovet paljon avattuja ja monen tarinan kuulleita. Osataan sitä maallakin! Ehdottomasti tutustumisen arvoinen taideteos. 

Kumppareita lainattavana, ettei

näyttelyvieraan nappaskengät multaannu. 

Vanha savusaunan ovi

Vilja-aitan ovi olisi halunnut olla nukkuma-aitan ovena. Olisi niin mielellään kuunnellut mitä renkipoika kuiskutteli aitassa nukkuvalle piikatytölle.

Vanhan kaupanoven tarina

Vanhan kodin nimi tien nimenä

Kylään ja sen toimintaan voi tutustua lisää osoitteessa www.talluskyla.fi

Ensimmäiset

Kettukiven tämän kesän ensimmäiset mansikat ovat kypsyneet. Kettukivenmökki on aivan järven rannalla, ja mansikkamaalle ei paista aurinko kuin osan päivää. Olisiko siinä syy mansikoiden hitaaseen kypsymiseen? Raakileita on vielä runsaasti. Oman maan mansikat herkutellaan päivittäin, mutta pakastimeen ja hilloiksi laitetaan ostomarjoja. Metsämansikoita kasvaa kukkapenkissä. Sieltäkin löytyi monta kourallista kypsiä aromaattisia marjoja. Iltapalaksi maistellaan tänään pienet kupilliset mansikkamaitoa. 

Piipahdin lähimetsässä postinhakureissulla, niillä paikoilla, joista olen monena vuotena saanut muutaman litran pulleita mustikoita. Totesin vain, että tänä vuonna ei saa edes piirakkamarjoja! Samalla mäennyppylällä on ainakin 11 vanhaa peruna- tai nauriskuopan paikkaa. Vanhimmat kuopat ovat ainakin 150 vuotta vanhoja. Aina, kun yksi kuoppa on mennyt huonoksi, on viereen kaivettu uusi.

Kuva on otettu monta viikkoa sitten. Mansikat on 

istutettu mutkikkaaseen riviin, koska en tykkää mistään viivasuorasta, en maanteistä enkä kantti kertaa kantti-jutuista!

Pieni mansikka-aarre

Kettukivellä on jotain muutakin ensimmäistä kertaa. Toissa syksynä istutetut pionit kukkivat. Pensaissa on vain muutama kukka, mutta ne ovat sitäkin kauniimpia. Siinä kodissa, mistä lähdin maailmalle, siellä oli valtavat pionipensaat. Kun äiti muutti pois ja vietti vanhuudenpäivänsä kaupungissa, kukat hävisivat. Niin pionit, kuin kaikki muutkin: leimukukat, tiikerinliljat, akilleijat, sinilatvat, kevätesikot, narsissit, ruskoliljat, kultapallot ja vielä monen monet muut. Vaikka maalaistalossa oli töitä aamusta myöhään iltaan, äiti jaksoi vuosikymmenien ajan huolehtia pihasta ja kukkapenkeistä. Hän halusi ympärilleen jotain kaunista. Kukat loistivat pihamaalla ja kauniit äidin kutomat matot, ryijyt ja liinat sisällä tuvassa ja kammareissa. Ikkulaudat olivat täynnä kukkivia huonekasveja. Näitä asioita muistellessa tulee aina ikävä rakasta äitiä. 

Vuotaa se

Käytiin taas kaupunkireissulla. Tytär ja vävymies takapenkillä ja me papan kanssa edessä. Pappa kysyi lähtiessä, että haluaisinko olla kuskina. En halunnut. Liian kallis lasti kyydissä. . . Tai oli siihen joku muukin syy. En nyt vaan millään muista . . .

Meillä oli taas rutkasti asioita. Vakuutusyhtiössä, katsastuskonttorissa, korttelimuseon kahvilassa ja tietenkin torilla. Tärkeitä asioita kaikki. Etenkin se kahvittelu museon pihamaalla:) Ai niin, kävinhän minä taas verikokeissakin. Pitää olla tarkkana, ettei vaan veri pääse liian paksuksi tai löysäksi? Mustelmia muuten ilmaantuukin nyt tavallista herkemmin. No, huomenna se asia selviää. 

Pappa kävi vielä kirjastosta hakemassa itselleen lukemista. Se mies se on muuten lukenut Heikki Turusen kirjat moneen kertaan, varmaan etu- ja takaperinkin. Ja minä en edes yhtä Heikin kirjaa ole päässyt loppuun saakka. 

Nyt olisin halunnut Minna Lindgrenin Kuolema Ehtoolehdossa, mutta sitä teosta oli kuulemma ainakin yhdeksän jonottamassa. "Ehtoolehdot" tulivat tutuiksi työelämän aikana ja siinä sivussa kuolemakin. Tosin vain luonnollinen kuolema. En sattunut onneksi koskaan samaan työpaikkaan valelääkäreiden kanssa. Huh mikä helpotus, näin jälkikäteen ajatellessa!

Hankin kirjan vielä joskus, joko divarista tai sitten lainaksi kirjastosta. Syksyllä sitten, kun kaikki ahkerat ja työllistetyt menevät duuniin eikä heillä ole enää aikaa lukea dekkareita.

Vielä tuosta kaupunkireissusta. Pistäydyimme myös alatorilla ja nyt se tuli ihan omin silmin nähdyksi. Kyllä se Apajan katto vuotaa! Niin losotti vettä kuin vanha lehmä laitumella.

Kesämuistoja

Saimme eilen vieraita. Eivät he tosin ole vieraita vieraita, vaan omaa perhettä, juuri pari päivää sitten vihitty tyttäremme, hänen tuore aviomiehensä ja kaksi mäyräkoiraa. Pikku koira Lulu ja vieläkin pienempi Pikkupikku Nami. Nämä hauvelit mennä huiskivat pitkin pihamaata ja heinikoita ja pistäytyvät välillä rantavedessä viilentämässä turkkejaan. 

Pikku ja Pikkupikku osaavat nauttia auringosta ja vapaudesta. Välillä he ilmaisevat olevansa ihan oikeita koiria haukahtelemalla naapurista kuuluville äänille. Aidan takana asuu kesäisin äänekästä porukkaa. Jo heidän normaali keskustelunsa on kovaäänistä, saati sitten, kun sanat sinkoilevat jomman kumman suuttuessa. Joskus oikein harmittaa, kun joutuu tahtomattaan kuuntelemaan heidän sanailuaan. Meidänkin tekisi papan kanssa mieli haukkua niin kuin Pikku ja Pikkupikku. Ehkä vielä jonain päivänä suustamme karkaa haukahdus:)

Pikkupikku

Muutama vuosikymmen sitten kylän elämänäänet kantautuivat tyynen järven pintaa pitkin. Vastarannalta kuului lehmien ammuntaa ja toiselta rannalta vasikoiden ja mullikoiden mölähtelyä.  Kuului maitotonkkien kolinaa, kun Anni-emäntä työnsi maitokärryjä niittypolkua pitkin. Salmen puolella hinaajat vetivät tukkinippuja. Joskus naapurin Pertti soitteli haitaria avonaisen vinni-ikkunan ääressä. Kivitaskut taksuttivat lehmäaitausten kiviraunioilla. Varpuset tsirkuttivat sireenipensaissa. Kottaraiset lentelivät peltojen ja laitumien yllä. Kesällä paistoi aurinko niin kuin juuri tänä päivänä. 

Kylä hiljeni hiljenemistään. Heinäseipäät hävisivät maisemasta. Pellot lyötiin pakettiin ja lehmät korkealaitaisiin eli teuraaksi. Lehmien myötä hävisivät kivitaskut, kottaraiset ja varpuset. Kivirauniot kasvoivat pajupuskia. Niityt ja pellot peittyivät kuusiin ja koivuihin. Koko kylän maisema muuttui sitä mukaa, kun valot sammuivat talojen ikkunoista ja äänet hiljenivät. 

Nyt viimeisistä ladon nurkissa säilyneistä heinäseipäistä rakennellaan aitoja ja pihapiirin koristeita. Liitereiden takana ruostuneet polkupyörätkin on kaivettu esille. Onneksi sentää naapurista kuuluu ääniä:)

Matka

Tulin eilen matkalta. Olin sisarusteni kanssa Ruotsissa saattamassa vanhinta siskoa viimeiselle matkalle. Ruotsi oli hänen kotimaansa yli 60 vuoden ajan. Isänmaa, synnyinmaa, oli hänelle kuitenkin aina hyvin tärkeä ja rakas. Veimme mukanamme rasiallisen multaa. Sisaremme siunattiin tällä isänmaan mullalla. 

Siunauskappeli oli kaunis ja tilaisuus hyvin herkkä. Kukkalaitteet olivat kappelissa odottamassa arkun ympärillä. Arkun päällä oli kauniita kukkia ja palavia kynttilöitä.  Kukkalaitteita ei laskettu eikä jäähyväisvärssyjä luettu. Jokainen kävi hiljentymässä arkun ääressä ja laski arkulle ruusun tai orkidean. Tilaisuuden jälkeen oli mahdollisuus ottaa valokuvia. Seuraavana päivänä kävimme katsomassa vielä kukkalaitteita. Ne oli aseteltu vihreälle nurmelle kappelin viereen kaikkien katsottavaksi. 

Matkan tekeminen on joskus raskasta. Mitä enemmän tulee ikää, sen tärkeämmäksi käy koti, oma elämisen rytmi, oma sänky ja etenkin oma tyyny. Ottaa oman aikansa ennen kuin elämä asettuu uomiinsa. Muistot kulkevat mukana.