Suru on työtä

Surua kyynelin kastella täytyy,
jotta se puhkeais kukkaan.
Helli ja hoivaa, varoen vaali,
ettei se menisi hukkaan.

Yritän pukea sanoiksi tunteitani, joita vanhimman siskoni kuolema on herättänyt. Olen käynyt muistoissani uudestaan kaikkien läheisteni menetykset. Ehkä niiden käsittely jäi aikoinaan kesken tai peräti kokonaan tekemättä. Ehkä oma ikääntyminen ja se tosiasia, että joka hetki olen itsekin lähempänä omaa kuolemaani, nosti asiat niin vahvasti mieleeni. Surin uudestaan vanhempiani, veljeäni, mummoa ja monia muita sukulaisiani, jopa ennen minua syntyneitä ja kuolleita sisaruksiani. 

Itkuja varten on ihmisen silmät,
vieriköön kyyneleet.
Tuleeha tuolta se toinen päivä,
kun on kepeät askeleet.

Ajatukset ovat kiitäneet kuin vuoristorataa. Sanomatta jääneet sanat ovat pulpunneet sydämeni sopukoista. Miksi en sanonut heille, että he ovat minulle tärkeitä, miksi en osannut tarttua käteen ja olla lähellä? 

Pois älä oveltas käännytä koskaan,
suru jos koputtaa, milloin
pyydä se sisälle, syötä ja juota,
tarjoa yösija silloin.

Se, mitä kunniavieraasi kertoo,
kätke se sydämees tarkoin.
Ei niitä oppeja kirjoista löydä,
et ostaa voi miljoonin markoin.

Olin vasta toukokuussa tutustunut vanhimpaan sisareeni, kun hän jo olikin yhtäkkiä poissa. Hän oli muuttanut naapurimaahan ennen syntymääni, eikä meille koskaan ennättänyt syntyä oikeaa sisaruussuhdetta. Kun erosimme viimeisen kerran, tiesin jo, ettei me enää koskaan tavata. Jäi vain muistot.

Sitten kun kukkanen kesän on nähnyt,
hajoo se maahan, on multaa.
Näet sen silti kukkana aina,
muistot on kalleinta kultaa.
Eikö sun vieraasi asumaan jäänyt,
lähti se muualle matkaan.
Vielä se tulee, mennäkseen jälleen
lähemmän kuin aavistatkaan.
                                 Jenni Vartiainen, Suru on kunniavieras