Täällä asuimme 20 vuotta. Se on aikamoinen huikonen ihmisen elämässä. Majanmuutto sattui 1980-luvun kovimpien pakkasten aikaan. Muutto maaseudulta omakotitalosta pääkaupungin lähiön kerrostaloon oli jo sinänsä suuri asia, niin minulle kuin lapsillekin. Papalle kaupunki oli jo jokseenkin tuttu.
Lasten talvihaalarit, rukkaset ja kengänpohjat menivät joka ilta pesuun. Niissä oli niin paljon koirankakkaa. Lapset olivat tottuneet puhtaaseen lumeen, eivätkä osanneet varoa lumessa peuhatessaan. Kyllä minulle tuli niin monta kertaa itku ja ikävä. Lapset puhuivat vain kotimurrettaan eli savvoo. Hiljoo ja kovvoo. Minä enimmäkseen kovvoo, kun yritin pitää järjestystä yllä. Pianhan uusi puhetapa tarttui lapsiin, ja he saivat kavereita pihapiirin lapsista.
Minäkin totuin pikku hiljaa kaupungin hulinaan, sain töitä ja pääsin sitten opiskelemaan uuteen ammattiin. Lapset löysivät harrastuksia. Oli yleisurheilua Helsingin kisaveikoissa, jääkiekkoa useassa joukkueessa ja pianotuntejakin yksityisellä soitonopettajalla. Perheessä oli menoa ja meininkiä niin, että nyt voi vain ihmetellä miten siitä kaikesta selvittiin.
Ensimmäinen koti Helsingin Laajasalossa oli ensimmäisen kerroksen kulmahuoneisto.
Viiden vuoden kuluttua muutettiin rivitaloon Vuosaareen
Siitä viiden vuoden kuluttua uuteen kerrostaloon Vuosaaren Kallahteen
Ja jälleen viiden vuoden kuluttua pienempään asuntoon, tämäkin Vuosaaressa.
Seuraava koti olikin jo entisessä kotikaupungissa, Kuopiossa, lähempänä omia juuria. Kyllä tekniikka on ihmeellistä, kaikkien kotien kuvat löytyivät netistä aivan ensi yrittämällä!
Tänään teimme kierroksen entisillä kotikulmilla. Voi miten paljon oli muuttunut ja paljon oli myös entisellään. Oli noussut tosi paljon uusia kerrostaloja. Puut ja pensaat olivat kasvaneet ja asuintalot olivat jotenkin vanhan näköisiä. Kaikki oli kuitenkin niin tuttua, niin kuin esimerkiksi metrojunan ääni. Sen kylläkin totesin, että en todellakaan kaipaa näille nurkille. Joitakin ihmisiä kaipaan, niin kuin opiskelukavereita ja työtovereita. Ja kaikista eniten tietenkin meidän lapsia. He kaikki juurtuivat tänne, eivätkä ehkä täysin ymmärtäneet miksi halusimme takaisin Savoon, sinne omille juurille, Kettukivelle, Iisveden rannalle, kalakukkojen kaupungin kaduille ja torille, metsiin ja ahoille, sinne papan ja mummon omaan sielunmaisemaan. Siellä on meidän koti:)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti