Kettukiven tämän kesän ensimmäiset mansikat ovat kypsyneet. Kettukivenmökki on aivan järven rannalla, ja mansikkamaalle ei paista aurinko kuin osan päivää. Olisiko siinä syy mansikoiden hitaaseen kypsymiseen? Raakileita on vielä runsaasti. Oman maan mansikat herkutellaan päivittäin, mutta pakastimeen ja hilloiksi laitetaan ostomarjoja. Metsämansikoita kasvaa kukkapenkissä. Sieltäkin löytyi monta kourallista kypsiä aromaattisia marjoja. Iltapalaksi maistellaan tänään pienet kupilliset mansikkamaitoa.
Piipahdin lähimetsässä postinhakureissulla, niillä paikoilla, joista olen monena vuotena saanut muutaman litran pulleita mustikoita. Totesin vain, että tänä vuonna ei saa edes piirakkamarjoja! Samalla mäennyppylällä on ainakin 11 vanhaa peruna- tai nauriskuopan paikkaa. Vanhimmat kuopat ovat ainakin 150 vuotta vanhoja. Aina, kun yksi kuoppa on mennyt huonoksi, on viereen kaivettu uusi.
Kuva on otettu monta viikkoa sitten. Mansikat on
istutettu mutkikkaaseen riviin, koska en tykkää mistään viivasuorasta, en maanteistä enkä kantti kertaa kantti-jutuista!
Pieni mansikka-aarre
Kettukivellä on jotain muutakin ensimmäistä kertaa. Toissa syksynä istutetut pionit kukkivat. Pensaissa on vain muutama kukka, mutta ne ovat sitäkin kauniimpia. Siinä kodissa, mistä lähdin maailmalle, siellä oli valtavat pionipensaat. Kun äiti muutti pois ja vietti vanhuudenpäivänsä kaupungissa, kukat hävisivat. Niin pionit, kuin kaikki muutkin: leimukukat, tiikerinliljat, akilleijat, sinilatvat, kevätesikot, narsissit, ruskoliljat, kultapallot ja vielä monen monet muut. Vaikka maalaistalossa oli töitä aamusta myöhään iltaan, äiti jaksoi vuosikymmenien ajan huolehtia pihasta ja kukkapenkeistä. Hän halusi ympärilleen jotain kaunista. Kukat loistivat pihamaalla ja kauniit äidin kutomat matot, ryijyt ja liinat sisällä tuvassa ja kammareissa. Ikkulaudat olivat täynnä kukkivia huonekasveja. Näitä asioita muistellessa tulee aina ikävä rakasta äitiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti