Onnellista Uutta Vuotta 2015

Vuosi vaihtuu meillä papan ja nuorimmaisen kanssa hyvin rauhallisesti. Ei heitetä vastaa saunan katolle enkä heiniä tuvan katto-orsille. Niistä vanha kansa ennusti tulevaa vuotta. Nyt voidaan kuunnella uutisia ja ajankohtaisohjelmia. Kyllähän ne kertovat miten hyvin meillä ja muilla menee ensi vuonnakin. Eläkkeetkin sentään nousevat 0,39%. En ole mikään matemaatikko, mutta tuo kuullostaa aika vähältä. Ootappas, kun etsin kalkulaattorin ja oikein lasken . . . ei löytynyt laskinta, mutta päässä numeroita pyöritellen se tekee muutaman kympin. Johan sillä laitetaan elämä risaiseksi. Ostetaan vaikka niitä lahonestoaineita:)

Kiitos teille kaikille lukijoilleni, kiitos, kun olette jaksaneet seurata mummon höpinöitä. Teille kaikille toivotan aina vain edellistä vuotta parempaa uutta vuotta. Jatkan kirjoittelua fiilisten mukaan ensi vuonnakin. Varsinaisia uudenvuodenlupauksia en tee. Toki pyrin olemaan huomaavaisempi, positiivisempi, aktiivisempi mummo ja elämään hiukan terveellisemmin kuin tähän mennessä. 

Tekisin teille kuitenkin yhden taian, jos sen vain osaisin. Siirtäisin teille tänään 365 päivää täynnä iloa, rakkautta ja terveyttä tilille 2015. 

Pitäkää huoli toisistanne. Rakkaudella:)

Hyvää Uutta Vuotta 2015         

                                                                                      

Käymäsiltään

Tänään käväistiin kirkolla. Siksi vain, että nähtäis muitakin kuin toisemme:) Sama oli meininki kuin ennenkin, eli rauhallista, sopuisaa ja hyvällä tapaa kodikasta. Ihmiset näyttivät samanmallisilta kuin viimeksikin, enimmäkseen kahdella jalalla liikkuvia! Liikenne oli, miten sen nyt sanoisi . . . v e r k k a i s t a . . . Ihmiset tervehtivät, vaikka vasta ensimmäistä kertaa tavattiin. Muistaakseni, mistään ei voi olla enää varma, päänlahotustauti vaivaa. Saisikohan siihen jotain lahonsuojaa, siihen päähän nääs?  Asiakkaita ainakin näytti apteekissa riittävän. Jospa ne olivatkin hakemassa lahonestopillereitä? Täytyypä ensi viikolla Petriltä kysyä kirjoittaisiko reseptin.  Apteekkiinhan ne meidänkin eläkemarkat menevät . . . ai sori, tarkoitin tietenkin eläke-euroja.

Tuosta tervehtimisestä tuli mieleen yksi juttu. Vuonna 2006 parinkymmenen Helsingin vuoden jälkeen muutettiin Kuopioon. Heti ensimmäisellä bussimatkalla Kelloniemestä keskustaan, niin heti alkoi vieruskaveri tuttavallisesti juttelemaan. Levveellä savonkielellä tuumi, että minullahhii se on iha justiisa samanlaene anorakki, malli on sama, vua vär vähän erlaene. Minä säikähdin, hyvä etten tempaissut hätävasaraa ikkunan vierestä ja rikkonut sivuikkunaa pakoreitiksi. Nämähän puhuu, OMG, oh my god, herra jee!  Nämähän käy  ihan hirveen tuttavalliseksi. 

Rauhoituin kuitenkin, vedin syvään henkeä, ynähdin jotain vastaukseksi ja kohdistin katseeni toiseen suuntaan. Olin tottunut Helsingin yleisissä kulkuneuvoissa olemaan huomaamatta, kommentoimatta, tai tervehtimättä mitään tai ketään. Se tapa oli osoittautunut parhaaksi selviytymiskeinoksi hyvinkin värikkäiden persoonien keskellä. Enkä tällä tarkoita värillisiä, vaan värikkäitä . . . Tämä tässä tällä kertaa. Kirjoitellaan taas:)

PS

Ritvalle ja Railille:  Tervetuloa blogini seuraajaksi:)  

Täysi bussi nro 58 Kulosaaren sillan alla?

Monta syytä olla onnellinen

Ajattelin asioita, jotka tekevät minut onnelliseksi. Löytyi monen monta syytä onnellisuuteen. Lapset, niin papan kuin yhteisetkin, lapsenlapset ja tietenkin pappa itse. Siinä jo ensimmäinen syy onnellisuuteen. Tämä ikä ja elämäntilanne heti seuraavana. Aamulla ei enää ole kiire. Päivänsä voi aloittaa hitaasti, kuin kissa, venytellen ja mietiskellen. Vaikka on vaivoja ja sairauksia, niistä huolimatta on oma päätösvalta ja oma tahto.  

. . . on niin helppoo olla onnellinen . . . ja tyytyy siihen mitä on . . .

. . . päivät ne vaan tulee ja menee läpi korvien sunnuntait . . .

. . . on niin helppoo elää tässä ja nyt ja tyytyä siihen mitä on . . .

Nuo lauseet ovat jääneet mieleen jostain laulusta, vaikka en varsinainen laulajamummo olekaan:) Päivät menevät ohi silmien ja korvien, niin arjet kuin sunnuntaitkin. Ei aikaa voi pysäyttää, se vaan tulee ja menee, mutta jokaiseen päivään voi löytyä jokin erityinen onnenhetki.  

Minulle onnea on sopivasti pieni Kettukivenmökki, yksinkertainen ja mutkaton elämä maalla, kaunis ja alati muuttuva luonto heti ikkunan ja oven takana, metsän eläimet pihapiirissä ja lenkkipoluilla, aurattu tie pihaan saakka, posti Kettukiven tienhaarassa, raikas ilma, lasten tekstiviestit ja puhelut, lasten ja lastenlasten vierailut, liiteri täynnä polttopuita, pakastimessa ruokia ja kylmäkaapissa mehuja, riittävä liikuntakyky, muutamat tunnit ilman minkäänlaisia kipuja, hyvät unenlahjat, papan keittämä aamupuuro, maistuva kahvi- tai teehetki ja uusimpana onnena joulupukin tuomat uudet akvarellivärit.

Syitä onnellisuuteen löytyisi vielä vaikka kuinka. Luulenpa, että jokaiselle tekisi hyvää välillä pysähtyä kaiken tyytymättömyyden keskellä ja oikeasti pohtia miten paljon hyviä asioita elämässä sentään on. Näin tällä kertaa. Oman äitini sanoilla: "Eläkeehän immeisiks!"

                                         

Tiällä tuasiisa

Istun taas koneella ja edessä on tyhjä ruutu. Päässä on juttuja yllin kyllin, joista haluaisin kirjoittaa. Katsotaan nyt mitä saan aikaiseksi. Kädet vain näppäimille ja eikun antaa mennä! Kirjoitusaikeissa olin jo aatonaattona hautausmaalla käynnin jälkeen. Onneksi en silloin kuitenkaan alkanut toimeen, olisi tullut vain surullista ja ikävöivää tekstiä. Käytiin Kuopiossa kahdella hautausmaalla, sitten vielä Paukarlahdessa ja vielä aattona täällä kirkonkylässäkin. Tuli tervehdittyä läheisten lisäksi omaa äitiä auttanut Hilda Sohvi ja papan entiset naapurit. Sytytin viimeiseksi kynttilän Ruotsiin haudatulle siskolle toivoen, että terveiset menivät kynttilänliekin mukana sinne taivaan iloihin. 

Aattona saatiin seurata pienen Anni-tytön jouluiloa. Mummon ja papan luona oli paljon kaikenlaista tavaraa. Oli kuusi koristeineen, oli kynttilöitä, tonttuja, enkeleitä ja jouluseimi. Se oli hyvin kiinnostava, se oli kuin nukkekoti. Seimen ääreltä kuului pientä sipinää, kun Anni siirteli lehmiä, lampaita, paimenia, itämään rikkaita miehiä, Jooseppia ja Mariaa vauvoineen. Välillä oli vauvansänky kateissa, välillä itse Jeesuskin. Anni ei kylläkään tiennyt vauvan nimeä, mutta leikki oli mukava. Välillä koko seimen porukka sukelteli pärekorin pohjalle ja sieltä Anni nosteli ne vuorollaan takaisin salaperäisesti supisten. 

Välillä kuunneltiin kuuluuko pukin koputuksia ja taas leikit jatkuivat. Piparit maistuivat keittiön lasikulhosta ihan luvan kanssa. Aina tämä meidän rakas tytön tyllerö muisti kohteliaasti kiittää.  Aattoiltana, kun Anni oli jo mennyt nukkumaan, huomattiin, että piparitalon pihapiiristä oli hävinnyt kaikki sokerikuorrutteiset kuuset, porot ja possut. Jopa piparitalon ovi ja koristeet katolta olivat salaperäisesti hävinneet. Pölysokerilumessa oli vain pieniä sormenjälkiä:) Yöllä Annin mahaa kipristeli. Syynä olivat varmaan nuo piparit ja joululahjasuklaat.

Kun pukki viimein koputteli ovelle ja astui papan kanssa tupaan, Anni ei ujostellut lainkaan, vaan puhua pulputti pukin melkein pyörryksiin. Tyttö istua nakotti pukin sylissä, hakipa vihreän omenankin ja vannotti, että pukki varmasti muistaa syödä omenan. Lupasi kyllä, että muorille saa antaa puolet omenasta. Kaiken tämän puuhailun jälkeen Anni sanoi hyvin kohteliaasti, että voisitko nyt antaa niitä lahjoja. Pukkia nauratti ja niin meitäkin. On se näppärä tyttö tuo Anni ja ikää on vasta 2 vuotta ja 8 kuukautta. 

Jouluherkkuja sulatellen tehtiin papan kanssa tänään ulkoilulenkki. Ilma oli raikasta ja luonto lumisen kaunis. Jäätkin kestävät jo ainakin rannoilla kävellen. Jälkiä tietenkin taas nähtiin; kettujen, kärppien, pupujen, oravien, lumikkojen, teerien, pyiden ja HIRVEN. Niitä ei olla ihan äskettäin nähtykään. Lisäksi vielä ainakin yhden juoksuaskeleisen naispuolisen ihmisen jäljet ja vielä näköhavainto kahdesta saarivaltion puolella liikkuvasta ihmisestä. Elävä kylä siis kaikin puolin:) Ei näkynyt eikä kuulunut moottoriajoneuvoja, ei jyskäneet metsäkoneet, oli niin siunatun rauhallista. Rauhallisia päiviä teillekin. Kirjoitellaan taas:)

Hyvää Joulua

On aika rauhoittua jouluun. Siispä Kettukiven mummokin sulkee suunsa . . . ainakin pariksi päiväksi, ellei sitten satu tulemaan ihan pakottavaa tarvetta purkaa sydäntään tai jakaa ajatuksiaan. 

Yksi lapsi on jo saatu maailmalta kotiin ja toinen on perheineen matkalla tänne Kettukiven mökille. Kahta puuttuu, tyttö ja poika perheineen, he ovat omissa kodeissaan joulun vietossa.  Ehkä he lukevat mummon kirjoituksia joulun vapaapäivinään. Toivotammekin heille kaikille oikein hyvää ja rentouttavaa jouluista vapaa-aikaa. Rakkaudella:)

Samoin toivotamme kaikille ystäville, sukulaisille, tutuille ja tuntemattomille lukijoille lähellä ja kaukana,  Suomessa ja merien takana, teille kaikille tasapuolisesti

Hyvää Joulua 

ja 

Onnellista Uutta Vuotta 2015  

Tuomas tuo joulua

Ulkona on jo pimeää. Ollaan kaukana katuvalojen loisteesta, ollaan Jumalan selän takana. Vaikka mistapä sitä tietää miten päin se Jumala seisoo? Kettukiven tienhaarassa tuikkii kynttilä lyhdyssään. Ei näy tähtiä eikä tähdenlentoja, mutta maa on saanut valkoisen vaipan, kuin marenkikuorrutuksen. On muutama aste pakkastakin. Taitaa tulla sittenkin valkea joulu. 

Tuomaan päivä: hyvä Tuomas Joulun tuopi, paha Nuutti pois sen viepi. Viimeinen piparitaikina on paistettu. Piparitalon osaset odottavat vielä kokoamista. Puotista ostettu englantilainen hedelmäkakku mehevöityy rauhassa maukkaaksi herkuksi. Nautitaan sitä sitten vaikka Tapaninpäivä vieraiden kanssa. Tai miks ei jo aattona, jos vain maistuu ja maha vetää. Laatikot, paistit ja kinkut on hankittu, herkkukurkut säilötty jo syksyllä ja suutarinlohikin on valmiina. Mitäs tästä enää puuttuukaan muuta kuin niitä syömämiehiä. 

Tyttö lähetti eilen kuvan ensimmäisestä joulukuusestaan. Mummolle tuli ikävä omaa lastaan. Silmät kostuivat ikävästä, mutta myös siitä ensimmäisen joulukuusen ilosta. 

Ollaan lähdössä joulukonserttiin naapurikunnan kirkkoon. Entisellä kotikylällä olisi ollut perinteinen joulunavaus Joulu on jo ovilla - tilataideteoksen maisemissa. Riistaveikot siellä tarjoilevat lämmintä glögiä tulien loisteessa. Tällä kertaa kuitenkin joululaulut veivät voiton. 

Kettukiven tonttuja ja mummo takimmaisena

Västäräkin kriisi

Luin tänään pikkulehdestä, jota joskus on nimitetty myös riepulehdeksi niukan sivumääränsä vuoksi, niin luin, että naapurikunnassa olisi västäräkki näyttäytynyt vielä ihan viime päivinä. Taitaa v-räkillä olla identiteettikriisi. Jospa se luulee olevansa talitintti tai joku muu läpi talven Suomessa asuva sirkuttaja. Tai sitten sillä on sama päänlahotustauti kuin mummoillakin? No, tänään sitten kun tultiin lenkiltä, niin katsos kummaa, räksähän se siellä metsikössä äänteli. Lunta on sentään reilut viisi senttiä ja ilmakin pakkasen puolella. Ei uskoisi kesälintujen enää näissä maisemissa viihtyvän.

On maailmankirjat sekaisin, kun muuttolinnutkin jättäytyvät suomalaisen sosiaaliturvan varaan. Tarkoitan tällä turvalla meitä tavallisia Reinoilla/Ainoilla liikkuvia villasukan kuluttajia. Me haetaan arkiseen elämään sisältöä ja iloa ruokkimalla lintuja ja oravia. Kun meillä täällä hiekkatien päässä ei ole konsertteja, runomatineoita tai taidenäyttelyjä. Mietitäänpäs, onhan niitä tosiaan! Kirkkokuorohan laulaa kirkoissa ja jos Loiria haluaa nähdä tai kuulla, niin eikun 75 km autoilua ja musiikkikeskukseen. Taidetta löytyy taidemuseosta ja kuka tahansa voi olla runoilija. Näin sanoi kirjailija Jouni Tossavainen vuonna 2011. Lienee samaa mieltä vieläkin?

Seuraamme siis silmä tarkkana lintulaudan tapahtumia, että katoppas ku Hömöttii on uskaltanna tulla lintulaavalle. Nui ne nappoovat siemenen kerrallaan ja männöövät huavan oksalle maestelemmaa herkkupalloosa. Nyt joutuin kahtomaan, oravakkii on tullunna välpalalle. On se polone näläkene, niin näkkyy hyvin meastuvan. 

Ymmärsitköhän, kun tuo on kirjoitettu papan ja mummon äetinkielellä? Luulenpa, että varomaton savon kieltä taitamaton nyrjäytti jo leukansa. Pahoittelen, jos näin:)

Niinhän me ruokittiin omia poikasiakin. Tehtiin jauhelihakastiketta ja spagettia, pyttipannua ja nakkikeittoa, leivottiin pullia, sämpylöitä ja synttärikakkuja. Yritettiin muutenkin antaa eväitä elämään, neuvottiin ja ohjattiin, että näin saa tai ei saa tehdä tai sanoa. Poikaset lentivät pesästä yksi kerrallaan. Osa omasta innostaan, jotakin piti vähän tyrkkiä kokeilemaan rohkeasti omia siipiään, vaikka lentokyky ei vielä niin erinomainen ollutkaan. Äidin sydän läpätti ja silmä kostui.  Se on elämän lakia. Terveet poikaset jäävät harvoin kotipesään. Niin se vain on!

Nyt on kaikilla lapsilla omat pesät, omat tavat ja omat vastuut. Siellä pikitien päässä isolla kirkolla, siellä tavaltavat adventtisohjossa nilkat märkinä. Täällä äiti ja isä ajattelevat joka päivä omia poikasiaan. Jos maailma kolhii, niin meidän suojiin voi aina tulla siipiään parantelemaan. Rakkaudella:)

Ihmisten ilmoilla

Olin päivän Puotissa ja Puhvetissa, siis ihmisten ilmoilla. Aamulla satoi lunta niin, että ilma oli aivan sakeana, sellaisia jalkarätin kokoisia hiutaleita. Maisema muuttui oitis valoisammaksi. Sää ja sen muutokset olivatkin sitten päivän puheenaihe. Kahvia ja joulutorttuja meni mukavasti, leivonnaisia myös ja jonkin verran käsitöitä. Oikein hyvä päivä kaikin puolin.

Nyt sulattelen turvonneita nilkkojani ja otan muutenkin tosi rennosti tämän illan. Pappa katselee Ravisuoraa alakerrassa ja minä kirjoittelen täällä parvella. Välillä kuuluu kommentteja niin alhaalta kuin täältä ylhäältäkin. Olemme siis kontaktissa:) 

Oli mukava käydä postilaatikolla. Laskuja ei tullut ollenkaan, mutta joulukortteja sitäkin enemmän. Ihanaa saada postia. Tätä blogiakin voi kommentoida, se onnistuu ihan anonyymistikin, jos kommentoija ei halua laittaa omaa nimeään.  

Katselin eilen illalla elokuvan Julia ja Julie. Siinä nuori nainen kirjoitti blogia ja aiheena oli ranskalainen ruoka . . . ei pelkoa, täältä ei tule ruoka-ohjeita. Vaikkakin jonkun todella maistuvaksi huomatun ruuan valmistusohjeen voisinkin laittaa jakeluun. Ongelmana on vain se, että en juurikaan mittaa aineksia. Laitan lorauksen sitä ja lorauksen tätä, kouransilmällisen tai kukkuralusikallisen jotakin jne. En osaisi millään laittaa ohjetta luettavaan muotoon. Enkä ole mikään kokki, sellainen tavallinen kauhan pyörittäjä. Joskus teen ihan maistuvaa ruokaa, joskus taas tavallista. Usein sanonkin hupimielessä, että vaikka miten tavallista yrittää tehdä, niin tuppaa vaan erinomaista tulemaan. Kukapa sen kissan hännän nostaisi, jos kissa ei itse. Se siitä ruuanlaitosta:) . . . ja kissan hännästä:)

Viime päivinä

Tyhjensin viime viikolla tilin. Tarkoitan siis sitä, että maksoin laskuja. Ne pirulaiset osaavat tulla tänne Kettukivellekin, ne laskut. Se mitä apteekkikäynniltä jäi, se meni laskuihin.  Monta kertaa kuukaudessa tulee maksettavaa milloin KYSltä, milloin Kysteriltä. Kännyliittymä, netti ja sähköfirmakin muistaa. Laskua tulee vähän itse sähkönkulutuksesta, mutta sitäkin enemmän sähkön siirrosta. Kummallista! 

Onhan niitä maksuja, mutta mitäpä niistä! Kaikki maksaa, ainakin kaikki aineellinen. Aineeton, niin kuin hymy tai kiitos, lenkkiseura tai niskahieronta, ne eivät maksa mitään. Ei myöskään se, että yritetään ymmärtää ja arvostaa toisiamme ja toisten mielipiteitä. Meitä edeltävät sukupolvet opettivat hyviä käytöstapoja ja vanhempien ihmisten kunnioittamista. Sitten maailma muuttui . . . eikä siinä muutoksessa jaksa pysyä mukana.

Lauantai-iltana nautin kulttuurista. Pääsin entisen työporukkani kanssa katsomaan The Sound of Music musikaalia. Oli kiva nähdä kavereita ja myös se musikaali. Kiitokset vielä Tiinalle ja Liisalle:) Ja kaikille työkavereille (Tuula, Sini, Sari, Tiutau-Teija, Terhi, Ulla, Susanna, Kirsi ja kaikki ne, joita en päänlahotustautini takia juuri nyt muista) hyvää joulun odotusta ja voimia tehdä vaativaa ja raskasta hoitotyötä:)

Sunnuntaina suuntasimme papan kanssa kohti Kolia. Siellä Jeron rannalla vietettiin Lillin ja Ossin kanssa pikkujoulua, käytiin lenkillä ja tutustuttiin Luontokeskus Ukon uusittuun näyttelyyn. Kiitokset Lilleille mukavista päivistä ja täydestä vatsasta.

Kolilla satoi lunta ja maisema oli kuin suoraan joulukortista. Oravat, tilhet ja pikkulinnut herkuttelivat lintulaudan antimista. Iltaisin kauniit lyhdyt valaisivat lumista maisemaa, niin kaunista ja pehmeän lumen peittämää maisemaa. Luontokeskuksen uusittua näyttelyä suosittelen kaikille. Siellä saa kokea kaskenpolton, ukkosen, tähtitaivaan ja revontulet. Parasta oli kuitenkin luminen maisema, jota saimme ihailla parin päivän ajan.  

Huomenna tutustun Puotissa ja Puhvetissa kassakoneen salattuun maailmaan. Tulkaa käymään, siinä se on ihan torin reunalla:)

Ulkotulento vai sisäolento

Tiedätkö mitä ovat osanto, ulkotulento tai sisäolento? Kuullostaako tutulta? Entä inessiivi, elatiivi, illatiivi, abessiivi, ablatiivi tai allatiivi? Näitä sanoja päntättiin päähän Tuntemattoman sotilaan Hietasen tapaan: vaivasessa kansakoulussa. Sanoja taivutettiin; talossa, talosta,taloon, talotta, talolta, talolle. Huh, huh ja vielä paljon muita, niin kuin pluskvanperfektit, preesensit, imperfektit jne. Osanto on muuten partitiivi ja vastaa kysymykseen ketä, mitä, kuinka monta. Ulkotulento on allatiivi ja sisäolento inessiivi.

Luuletko, että mummo se luetteli ihan tuosta vain "vaivasessa" Saarismäen kansakoulussa oppimansa kieliopin ihmeelliset sijamuodot. Ei hyvät immeiset, ei sinne päinkään. Kaikki nuo ensimmäisen kappaleen hienoudet on etsitty netistä. Toki sanat kuullostavat tutuilta ja tuovat mieleen joitakin tuokiokuvia kouluajoilta, mutta ei niiden varsinainen merkitys ole jäänyt mieleen, ei ainakaan noiden sijamuotojen. Ne piti vain opetella ulkoa. Olisi ollut varmaan tärkeämpää sisäistää niiden merkitys. Enempikin jäivät vitsinä mieleen nämä ulko-olennot ja sisätulennot. Vai oliko se just toisin päin?

Opintojen aikaan ja työelämässä osasin todella taitavasti kirjoittaa virheetöntä asiatekstiä. Virheettömyyden tavoittelu kahlitsi ja osaltaa vieläkin kahlitsee vapaata ilmaisua. Se tavallaan yrittää sitoa kirjoittajan käteni. Siksi aivan tarkoituksella yritän kirjoittaa sitä mukaa kuin tekstiä tulee miettimättä sen enempää sija- kuin aikamuotojakaan. Olen sitä mieltä, että näin mummoiässä ei enää ole niin vimpan päälle tarkkaa tuleeko tekstiin välimerkkivirheitä ja käytänkö puolipistettä tai kaksoispistettä juuri oikealla tavalla. 

Kun kirjoitin ensimmäistä pidempää tekstiäni, joka painettiin sitten kirjaksikin, taistelin tämän saman asian kanssa. Nyt kehittelen päässäni uutta pitkää tarinaa ja yritän päästä irti suomen kielen kahleista. Tämä blogin kirjoittaminen on hyvää harjoitusta. En siis välitä oikeinkirjoitussäännöistä, vaan annan tekstin vain tulla. 

Kansakoulun luokkahuoneen seinillä oli vanhoja opetustauluja. Ne korvasivat nykyisen internetin. Tauluissa oli kuvattu erilaisia kasveja, vanhoja työmuotoja, ja asumuksia, sekä hisrorian ja uskonnonhistorian henkilöitä ja tapahtumia. Kartoista katsottiin maiden rajoja, etsittiin vuoristoja, jokia ja meriä. Opettaja määräsi tai viittaamalla pääsi luokan eteen näyttämään kartalta, että missä se Kuopio nyt sijaitsikaan. Kyllä se jännitti, että sattuikohan karttakepin pää just oikeaan kohtaan. Sano sinä missä on Ohotan meri? Entä Kamtsatka tai Pienet Sundasaaret? Jos et muista mitä koulussa opetettiin, niin googleta! Niin helppoa se nykyään on! 

Luntako

Aamuhämärissä tämän ikäinen naisimmeinen herää luonnollisille tarpeilleen. Niin siis tänäkin aamuna. Unen läpi olin kuullut pitkin yötä miten tuuli ravisteli pihapiirin puita. Ensimmäiseksi ajattelin tietenkin, että sähköt on poikki. Minäulla on tapana ajatella aina pahimman mukaan. Myönnän olevani varsinainen maailmanlopun odottaja. Siitä on taitanut olla joskus aikaisemminkin puhetta:) No, jatketaan! Mökin kuistilla paloi jouluvalo, ei siis sähkökatkosta, ei pihalla kaatuneita puita ja saunatuvan kattokin näytti olevan paikoillaan. Jotain erilaista kuitenkin, maa oli valkoisena, lunta portailla, pihalla ja kettukiven päällä. Oi, niin kaunista. 

Jatkoin tyytyväisenä uniani herätäkseni aamulla lumiseen maisemaan. Ulkona oli kaunista, puhdasta . . . ja märkää. Väliaikaista siis tämä valkoinen ihanuus jälleen kerran. Kello on nyt viisi iltapäivällä ja lämpömittari näyttää plus kolmea astetta. 

Pappa se muuten heti aamulla otti puhelun joulupukille. Jonkinlaista neuvottelua käytiin puhelimessa. Pukki tuntuikin olevan kovasti puheliaalla tuulella. Juttua riitti ja niin vain kävi, että pukki saattaa tulla tänä jouluna käymään Kettukivelläkin. Jos siis ollaan edelleen yhtä kiltteinä kuin tähänkin mennessä:) 

Ollaanhan me, ei riidellä, eikä puhuta tuhmia. Annetaan vain toisillemme rakentavaa palautetta. Niin kuin tänä aamuna, kun pappa kehotti minua ottamaan asiat rennommin ja rauhallisemmin, olemaan hätääntymättä pienistä, niin kuin esimerkiksi siitä,  jos pakastin sattuu sulamaan yön aikana. 

Tottahan pappa puhuu. Minun pitäisi lopettaa maailmanlopun odottaminen ja pelkääminen, että taivas putoaa niskaan. Ehkä siinä samalla selkäkin oikenisi ja "kaiken maailman huolien kyttyrä" niskasta häviäisi. Siinäpä se Temppu seisoo ja häntäänsä heiluttaa, se temppu, miten vanhanakin oppisi jotain uutta, niin kuin esimerkiksi uuden elämänasenteen. Sitä ihmettä ja oikeaa talvea odotellessa:)

Metsästä palatessa

Lyhyt on päivä, vain muutama tunti hämärästä hämärään ja välissä samaa hämärää. Metsässä oli hiljaista, joku tiainen tirskutteli varovaisesti kuin häpeillen vaatimattomuuttaan. Yhtäkkiä kuului terävä vinkaisu, pian uudestaan, aivan kuin joku olisi valittanut. Tuuli se vain heilutti konkeloon jäänyttä puuta toista puuta vasten, siitä tuo ääni syntyi. Ei ole ihme, että muinainen metsäsuomalainen kuvitteli äänen milloin hautaamattoman lapsen itkuksi, milloin maahisen lauluksi.

Tynnörlahdessa näkyi selälle saakka. Lahti oli jäässä ja lahdensuulla tuulen kasaamaa jäähilettä, mutta selällä tuuli nostatti kuohuvia vaahtopäitä. Nyt ei olisi hyvä soudella näillä vesillä. 

Sammalmatot levittäytyivät vihreinä sankan kuusikon alle. Ja kas kummaa, mitä tuolta koivun alta pilkistikään? Pieniä keltaisia kanttarelleja:)  Puiden alla oli hämärää, siksipä kännykkäkuvasta tuli kovin sinivoittoinen.

Joulukuista sammalmattoa Tynnörlahden pohjukassa

  

Luonnossa on voimaa

Katselen taas "talvista" maisemaa. Järvi on jäässä, sen verran sentään on ollut pakkasia, mutta muuten luonto on niin pitkästyttävän syksyinen. Ensisilmäys näyttäytyy kovin ruskeavoittoisena. Rannan ruohikko on ruskeana, puista pudonneet lehdet samoin. Alppiruusun ja vuorenkilpien lehdet Kettukiven ympärillä elävöittävät hiukan vihreällä värillään. Ruohikon keskeltä pilkottaa sammalpeitteisiä kiviä. Värejä siis löytyy. Ruskeassa on eri vivahteita, lehtipuiden ja pensaiden oksista löytyy jopa punertavia sävyjä. Vaikka miten yritän etsiä kauneutta ja talvista tunnelmaa, niin ei sitä parhaalla tahdollakaan löydy. Tarvittaisiin lunta, pakkasta, huurretta puiden oksille ja ruohikkoon. Sitä odotan kuin hullu puuroa.

Puuro se on oivaa ruokaa ja velli myös. Puotissa ja Puhvetissa tarjottiin synttäriruokana perunavelliä. Nam, oli se maistuvaa:) Joka-aamuinen kaurapuuro on parasta käynnistysainetta näillä vuosikymmenillä. Sitä voi makunsa ja mielialansa mukaan ryydittää voisilmällä, hillolusikallisella, maidolla tai sitten pistellä siltään poskeensa. Riisi- tai helmisuurimopuuro kelpaa meille kokonaiseksi ateriaksi. Säästyy pennosia, tai siis senttejä. Eläkeläisenä joutuu pakostakin miettimään mihin rahansa pistää. 

Ostin eilen kaupunkireissulta gluteenittomia joulutorttuja ja vieläpä peräti kaksi kappaletta. Funtsin jälkikäteen, että niinköhän olisin markka-aikana laittanut 12 markkaa yhteen littanaan likilaskuiseen kahvileipään. En todellakaan, eikä olisi kannattanut nytkään. Söin kahvin kanssa toisen niistä tortuista ja petyin surkeasti. Luumusose maistui kyllä luumulle, mutta itse torttu ei suoraan sanottuna miltään. Voi kunpa järkiintyisin enkä sortuisi mitättömiin herkkuihin! Hetki suussa ja ikuisuus vyötäröllä. Näin on tosi!

Pappa laitteli pari viikkoa sitten lintulaudan. Siellä vierailee enimmäkseen tali- ja sinitiaisia, mutta myös orava, närhiä ja rastaita. Rastaat hyökkäävät suurina monikymmenpäisinä parvina. Ne asettuvat lähistön puihin ja sieltä syöksyvät vuorollaan herkkujen kimppuun. Vähän minua ärsyttää, saisivat lähteä jo muuttomatkoilleen, syövät vain pienempien ruokia. 

Pappa teki toisen ruokintapaikan ajatellen, että orava ottaisi sen paikan omakseen. Laitettiin siihen oikein pähkinöitä ja auringonkukansiemeniä. Eilen oltiin siis koko päivä kaupunkireissulla, ja Kettukiven pihapiiri meidän puolesta hiljaisena. Hämärän koittaessa tultiin kotipihaan. Puut oli täynnä räksiä, lintulauta ja oravan ruokapöytä olivat lähes tyhjinä. Räksät röyhtäytteli täydellä vatsallaan oksilla ja tiaiset kärvistelivät nälissään. Orava oli varmaan ottanut hatkat ja ehkä ruokaillut Gentsun ruokintapaikalla. 

Pappa on ulkosalla ja lintulaudoilla näkyy pikkulintuja. Räksät pysyvät poissa, kun ihmisiä liikkuu lähistöllä. Lähden itsekin "linnunpelättimeksi" ja siitä samoin tein lenkille. Mennään taas metsään. Tallustellaan vihreällä sammalmatolla, kuunnellaan luonnon hiljaisia ääniä ja hengitellään raitista ilmaa. Tehkää tekin samoin. Luonnosta saa voimaa:) 

Meditointia

Tuli mieleen ajatuksia tätä pientä huushollia imuroidessa. Siivoaminen ja vaatteiden silittäminen on sellaista meditatiivista toimintaa. Etenkin imuroidessa voi olla poissaoleva ja aivan omissa ajatuksissaan. Sitä vaan huristelee nurkista nurkkiin ja uppoutuu ajatuksiinsa niin, ettei enää muista mistä kohtaa on imuroitu ja mistä ei. Siksi kai siivoussessiot tahtovat usein venähtää, kun varmuuden vuoksi imuroi uudestaan. Pappa kun imuroi, niin se menee vauhdilla. Ihmettelen vaan, että nytkö jo työ on tehty, oot sinä nopee:) 

Ranteita särki tänään niin, että meditoiminen jotenkin häiriintyi. Miten sitä jaksoi nuorempana aamuvuoron ja työmatkojen jälkeen käydä kaupassa, hakea nuorimpia tarhasta, pestä joka ilta ainakin kaksi koneellista pyykkiä, laittaa ruokaa, leipoakin, auttaa läksyissä, patistaa iltapesuille, erotella nahistelevia mukuloita ja vielä paljon muuta, että miten ihmeessä? Ei ollut mitenkään epätavallista, että nukahdin usein ennen kuin iltasatua kuunnelleet nuorimmaiset. 

Ei särkenyt ranteita ja muisti pelasi niin, että saatoin sanoa tarkkaan, mistä mikin pienikin tavara löytyi, että siitä lipaston vasemman laatikon oikeasta reunasta sen paperinipun alimmaisena jne. Mistä niitä voimia aina vaan löytyi, päivä päivän jälkeen? En ymmärrä! Pakko myöntää, etten aina jaksanut olla superäiti eikä elämä mennyt todellakaan niin kuin strömsössä. Komentelin ja pidin jöötä tiukoin ottein. Olin joskus niin väsynyt, että jaksoin vain itkeä vollottaa. Lienee jättänyt lapsiin pysyviä traumoja? Voi voi, nyt hävettää!

Kaiken tämän tohinan keskellä saatoin uppoutua vapaapäivinä tuntikausiksi mukaansa tempaavaan romaaniin. Ehkä juuri ne vapaapäivän hetket antoivat virtaa seuraaville päiville. Nyt muisti pätkii joskus ihan huolestuttavalla tavalla. Jopa nimien muistaminen tuottaa vaikeuksia ja tavaroita etsitään "kissojen ja koirien" kanssa. Niin kuin äskettäin suurennuslasia. . .  ei muuten löytynyt:)

Vähintään kerran viikossa soitin äidille Kuopioon. Yhteydenpito oli niin itsestään selvä asia. Vielä silloinkin, kun äiti menetti puhekykynsä, vielä silloinkin soitin. Äiti kuunteli sairaalasängyssä ja puhui omaa puheen kaltaista kieltään, ja minä kerroin langan toisessä päässä Helsingissä omia  ja perheeni kuulumisia. Vuosia äidin kuoleman jälkeen, saattoi yhtäkkiä tulla mieleen, että soitanpa äidille. 

Ei ollut pilvenreunalle puhelinlinjoja, ei faxia, ei kännykkäkenttää. Harmittaa niin vieläkin, kun en osannut olla enemmän mukana oman äitini vanhuudenpäivissä. Iltarukouksessa tai oikeammin ilta-aatoksissa saatoin laittaa äidille rakkaita terveisiä. Ajattelin, että äiti seurasi meitä sieltä ylhäältä ja heilutteli jalkojaan pilven reunalla istuen. Laamapaita päällä ja aamutossut jaloissa. Oma äiti-kulta. Siellä kai katselee äiti vieläkin ja on saanut jo seurakseen kaksi vanhinta lastaan. Laitan taas illalla rakkaita terveisiä.

Mummon äiti vuonna 1942

Rupattelua

On taas viikko mennyt hurahtanut. Siitä huomasin, kun lääkedosetti on tyhjä:) Alkuviikosta olin puotiapulaisena. Puotipäivä oli hiljainen ja illalla jalat turvoksissa ja kipeinä. Lenkilläkin on käyty, ja yhtenä päivänä naapurissa kahvittelemassa. Kivaa vaihtelua arkeen, tuo kahvittelu ja rupattelu. Kukathan siinä ensin tarkastettiin emännän kanssa ja sitten vasta siirryttiin niihin kuulumisiin. Tässä kuvassa on hänen hoivaamansa tosi komea joulukuun kaktus.

KYSllä käväisin kans, ortopedilla. Selkä on parantunut ihan protokollan mukaan. Siitä olen tosi onnellinen! Ensi viikolla sitten päätetään toisesta suuresta leikkauksesta. Se tehtäisiin joskus helmi-maaliskuussa. KYSin reissulla hoidettiin muitakin kaupunkiasioita. Pappa kävi hallissa kahvilla ja ostoksilla. Kukahan  se arvais, mitä pappa osti hallista? Kalaa tietenkin, nyt kun ei vielä itse saada verkkoja jään alle, niin kalat on ostettavissa. Murokkaat, eli pienet siiat, paistettiin  samana iltana. Ja hyvvee olj!

Monena päivänä on leivottu. Piparkakkuja kymmenittäin jopa sadoittain ja tänään Bostonkakkuja. Uusi piparitaikina on jääkaapissa odottamassa sunnuntaita. Silloin laitetaan taas leipomo pystyyn. Papalla on tätä nykyä paistajan rooli. Minä heiluttelen kaulinta ja sommittelen piparimuotteja ohueksi kaulitulle taikinalle. Leipomon tuotannossa on possut, muorit ja papat, linnut, kalat, tähdenlennot, sydämet, joulukuuset ja perinteiset tähdet ja piparit. Tuleekin oikein rapeita ja ohuita kettumummon pipareita. Tulkaahan maistamaan:)

Tänään leivottiin siis Bostonkakkuja. Voilla leivotun pullataikinan täytteeksi laitettiin ensinnäkin voita ja sitten vielä itse tehtyä omenahilloa, kanelia ja mantelilastuja. Toiseen täytteeseen tuli omenahillon lisäksi kaikki joulumausteet; kaneli, neilikka, inkivääri ja pomeranssinkuori. Minä en voi keliakian takia muuta kuin tuoksutella:) Luoja on tälleen rankaissut herkkusuuta? Joka tapauksessa tuoksu on lähes taivaallinen ja makukin kuuluu olevan kohdallaan. Näin kertoi pappa syötyään palasen bostonia kylmän maidon kera. 

Joulu siis tulla jollottaa. Me täällä Kettukivellä odotellaan tuttuja tonttuja. Pakastin täyttyy pikku hiljaa niin suolaisilla kuin makeillakin. Pikkupaketit on jo valmiiksi kääritty. 

Blogia kirjoittaessa ajattelen, että sitä käy silloin tällöin lukemassa joku läheinen, ehkä joku maailman nielleistä lapsistamme, ehkä joku entinen työkaveri ja varmaan jokunen minulle tuntematon henkilökin. Käyn joskus tarkistamassa montako lukijaa blogillani on ja missä maassa sitä on luettu. Blogin seuraajia on eniten tietenkin Suomessa, mutta myös Yhdysvalloissa, Kanadassa, Puolassa ja ylläri pylläri, Intiassa. Sielläkin luetaan Kettukiven mummon rupatteluja. Uskoiskohan tuota, että Intiassa. Siellähän kuukin on kuumempi ja Veikko Huovisen mukaan intialaisilla ja muilla villielukoilla on se paljon puhuttu välikäsikin. Tähän päätänkin nämä jorinani. Jatkuu seuraavassa numerossa . . . olkaahan kiltteinä . . . tonttu voi tulla ikkunan taa:)