Aamuhämärissä tämän ikäinen naisimmeinen herää luonnollisille tarpeilleen. Niin siis tänäkin aamuna. Unen läpi olin kuullut pitkin yötä miten tuuli ravisteli pihapiirin puita. Ensimmäiseksi ajattelin tietenkin, että sähköt on poikki. Minäulla on tapana ajatella aina pahimman mukaan. Myönnän olevani varsinainen maailmanlopun odottaja. Siitä on taitanut olla joskus aikaisemminkin puhetta:) No, jatketaan! Mökin kuistilla paloi jouluvalo, ei siis sähkökatkosta, ei pihalla kaatuneita puita ja saunatuvan kattokin näytti olevan paikoillaan. Jotain erilaista kuitenkin, maa oli valkoisena, lunta portailla, pihalla ja kettukiven päällä. Oi, niin kaunista.
Jatkoin tyytyväisenä uniani herätäkseni aamulla lumiseen maisemaan. Ulkona oli kaunista, puhdasta . . . ja märkää. Väliaikaista siis tämä valkoinen ihanuus jälleen kerran. Kello on nyt viisi iltapäivällä ja lämpömittari näyttää plus kolmea astetta.
Pappa se muuten heti aamulla otti puhelun joulupukille. Jonkinlaista neuvottelua käytiin puhelimessa. Pukki tuntuikin olevan kovasti puheliaalla tuulella. Juttua riitti ja niin vain kävi, että pukki saattaa tulla tänä jouluna käymään Kettukivelläkin. Jos siis ollaan edelleen yhtä kiltteinä kuin tähänkin mennessä:)
Ollaanhan me, ei riidellä, eikä puhuta tuhmia. Annetaan vain toisillemme rakentavaa palautetta. Niin kuin tänä aamuna, kun pappa kehotti minua ottamaan asiat rennommin ja rauhallisemmin, olemaan hätääntymättä pienistä, niin kuin esimerkiksi siitä, jos pakastin sattuu sulamaan yön aikana.
Tottahan pappa puhuu. Minun pitäisi lopettaa maailmanlopun odottaminen ja pelkääminen, että taivas putoaa niskaan. Ehkä siinä samalla selkäkin oikenisi ja "kaiken maailman huolien kyttyrä" niskasta häviäisi. Siinäpä se Temppu seisoo ja häntäänsä heiluttaa, se temppu, miten vanhanakin oppisi jotain uutta, niin kuin esimerkiksi uuden elämänasenteen. Sitä ihmettä ja oikeaa talvea odotellessa:)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti