Meditointia

Tuli mieleen ajatuksia tätä pientä huushollia imuroidessa. Siivoaminen ja vaatteiden silittäminen on sellaista meditatiivista toimintaa. Etenkin imuroidessa voi olla poissaoleva ja aivan omissa ajatuksissaan. Sitä vaan huristelee nurkista nurkkiin ja uppoutuu ajatuksiinsa niin, ettei enää muista mistä kohtaa on imuroitu ja mistä ei. Siksi kai siivoussessiot tahtovat usein venähtää, kun varmuuden vuoksi imuroi uudestaan. Pappa kun imuroi, niin se menee vauhdilla. Ihmettelen vaan, että nytkö jo työ on tehty, oot sinä nopee:) 

Ranteita särki tänään niin, että meditoiminen jotenkin häiriintyi. Miten sitä jaksoi nuorempana aamuvuoron ja työmatkojen jälkeen käydä kaupassa, hakea nuorimpia tarhasta, pestä joka ilta ainakin kaksi koneellista pyykkiä, laittaa ruokaa, leipoakin, auttaa läksyissä, patistaa iltapesuille, erotella nahistelevia mukuloita ja vielä paljon muuta, että miten ihmeessä? Ei ollut mitenkään epätavallista, että nukahdin usein ennen kuin iltasatua kuunnelleet nuorimmaiset. 

Ei särkenyt ranteita ja muisti pelasi niin, että saatoin sanoa tarkkaan, mistä mikin pienikin tavara löytyi, että siitä lipaston vasemman laatikon oikeasta reunasta sen paperinipun alimmaisena jne. Mistä niitä voimia aina vaan löytyi, päivä päivän jälkeen? En ymmärrä! Pakko myöntää, etten aina jaksanut olla superäiti eikä elämä mennyt todellakaan niin kuin strömsössä. Komentelin ja pidin jöötä tiukoin ottein. Olin joskus niin väsynyt, että jaksoin vain itkeä vollottaa. Lienee jättänyt lapsiin pysyviä traumoja? Voi voi, nyt hävettää!

Kaiken tämän tohinan keskellä saatoin uppoutua vapaapäivinä tuntikausiksi mukaansa tempaavaan romaaniin. Ehkä juuri ne vapaapäivän hetket antoivat virtaa seuraaville päiville. Nyt muisti pätkii joskus ihan huolestuttavalla tavalla. Jopa nimien muistaminen tuottaa vaikeuksia ja tavaroita etsitään "kissojen ja koirien" kanssa. Niin kuin äskettäin suurennuslasia. . .  ei muuten löytynyt:)

Vähintään kerran viikossa soitin äidille Kuopioon. Yhteydenpito oli niin itsestään selvä asia. Vielä silloinkin, kun äiti menetti puhekykynsä, vielä silloinkin soitin. Äiti kuunteli sairaalasängyssä ja puhui omaa puheen kaltaista kieltään, ja minä kerroin langan toisessä päässä Helsingissä omia  ja perheeni kuulumisia. Vuosia äidin kuoleman jälkeen, saattoi yhtäkkiä tulla mieleen, että soitanpa äidille. 

Ei ollut pilvenreunalle puhelinlinjoja, ei faxia, ei kännykkäkenttää. Harmittaa niin vieläkin, kun en osannut olla enemmän mukana oman äitini vanhuudenpäivissä. Iltarukouksessa tai oikeammin ilta-aatoksissa saatoin laittaa äidille rakkaita terveisiä. Ajattelin, että äiti seurasi meitä sieltä ylhäältä ja heilutteli jalkojaan pilven reunalla istuen. Laamapaita päällä ja aamutossut jaloissa. Oma äiti-kulta. Siellä kai katselee äiti vieläkin ja on saanut jo seurakseen kaksi vanhinta lastaan. Laitan taas illalla rakkaita terveisiä.

Mummon äiti vuonna 1942